perjantai 11. marraskuuta 2016

Telkkarissa: Sorjonen

Mikä: Sorjonen-sarja Ylellä ja Areenassa

Miksi: ainut suomalainen dekkarisarja, joka on myyty jo ulkomaille asti

Milloin: Yle TV1 sunnuntaisin klo. 21.05, Areenassa jo nyt kaikki jaksot katsottavissa


Ville Virtasen tähdittämä Kotikatsomo: Sorjonen on ollut tämän syksyn kohudraama. Onhan se sentään ensimmäinen täysin suomalainen dekkarisarja, joka on synkkä, hyvin ruotsalainen ja vieläpä myyty jo ulkomaille asti!

Olen jo pitkään miettinyt, että haluaisin jakaa tuntemuksiani ja näkemyksiäni liittyen Sorjoseen. Olenhan kotoisin hyvin läheltä Lappeenrantaa, Sorjosen päätapahtumapaikkaa - juureni ovat sekä Pohjois- että Etelä-Karjalassa. 

Kokonaisuudessaan voi sanoa, että sarja on koukuttava ja tarjoaa varmasti vastinetta Yle-verolle. Tässä vähän tarkempi sepustus:

1. Maisemat + tunnusmusiikki


Enpäs tiennytkään, että Lappeenrannan seutu voi olla näin kaunis, kunnes Sorjosessa esiteltiin maisemia! Miten en ole koskaan nähnyt asioita tältä kantilta? Niin nättejä ilmakuvia, että mieli tekee heti lähteä täältä tylsän betoniselta Tampereelta ja suunnata luonnon ääreen Karjalaan. Kiiltäväpintaisia järviä, humisevia metsiä ja varsin nättiä kaupunkikuvaakin.

Lisäbonuksena voi mainita sarjan tunnusmusiikin, joka on varsin epäsuomalainen! Todella kaunis tunnari.

2. Murre


Anteeksi vain, mutta tämä seikka on varmasti suurin virhe koko sarjassa. Kaikki tv-sarjan lappeenrantalaiset puhuvat savo-karjalan murretta, vielä huonoa sellaista! Ihan oikeasti, harva nuorisosta puhuu enää murteita, niin surullista kuin se on. Eikä läheskään kaikki aikuisetkaan. Tähän olisi riittänyt, jos pari sieltä täältä olisi puhunut murretta ja muut olisivat pärjänneet mä-sä-puhekielellä. 

Ja kyllähän se kuulostaa aika tönköltä, kun Jaakko Saariluoma puhuu karjalan murretta...

3. Juonen kanssa on oltava kärsivällinen


Toden totta, aluksi juoni tuntuu hitaalta ja epäuskottavalta, mutta sitten, kun Sorjonen pääsee vauhtiin ja rikolliset alkavat tehdä virheitä, juonikin rupeaa rullaamaan. Tämä sarja vaatii kuitenkin pientä totuttelua, mutta älkää luovuttako! Katsokaa ainakin puoleen väliin saakka.

4. Ville Virtanen


Virtanen on varmasti koko sarjan suurin vetonaula. Hänen hahmonsa Sorjonen on varsin samanlainen kuin Sherlock Holmes: yli-inhimillinen ja etäisen oloinen. Tosin, poikkeuksena ainakin alkuperäiseen Holmesiin, Sorjosella on vaimo ja tytär, ja läheiset välit perheeseensä. 

Oikeastaan parhaimpia kohtauksia Sorjosessa ovatkin ne hetket, kun isä-Sorjonen ja tytär juttelevat. Ne on niin taitavasti käsikirjoitettuja, että ihan oikeasti purskahtaa nauruun silloin kuin tytärkin. Miten taitavaa sanailua suomalaisilta! 

5. Nuoret näyttelijät


Ylipäätään olen erittäin tyytyväinen tv-sarjan nuoriin näyttelijöihin. He ovat niin taitavia ja luontevia! Jopa luontevampia kuin monet aikuisnäyttelijät. Nuorten keskinäinen sanailu on nykyaikaista, modernia kieltä, joka on aika lähellä nuorten oikeaa kielenkäyttöä. Hienoa!

perjantai 4. marraskuuta 2016

Siri Kolu ehdolla Finlandian saajaksi! Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia

Tämän vuoden suuri shokki Finlandia-palkinnoissa oli tietenkin Finlandia Juniorin muututtua Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaksi.

Eivät sitten yhtään pidempään ja tylsempää nimeä keksineet? Sori vaan, mutta minua naurattaa tämä nimenvaihto.

Noh, joka tapauksessa, tämän vuoden Finlandia-ehdokkaissa on särmää! Olen erittäin tyytyväinen valittuihin ehdokkaisiin. 

1. Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava)


Tämän vuoden kenties tärkein nuortenkirja (siis omasta näkökulmastani) on ollut Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin. Kirjan teemana on vapaus olla oma itsensä, vapautuminen menneisyyden kahleista. Se, miten joku toinen voi hyväksyä minut tällaisena kuin olen. 

Kirjassa puhutaan paljon transsukupuolisuudesta, ja päähenkilö onkin transsukupuolinen nuori, Peetu.

Kirja on minun mielestäni sen verran tärkeä, sen verran koskettava, tärkeä ja sivistävä, että ehdottomasti ansaitsisi palkinnon! 

Mutta on nämä muutkin ehdokkaat upeita kirjoja!

2. Katri Kirkkopelto: Piki (Lasten Keskus)


Katri Kirkkopelto ei ole nimenä minulle tuttu, mutta sillä hetkellä, kun näen hänen kuvitustaa, huudahdan: "Aivan! Tämähän se oli!" Kirkkopellon käsiala, kuvitusjälki, on minulle kyllä tuttua. Olen joskus hänen kirjojaan siis varmaan lukenut siskonlapsilleni.

Kirjan teemat ovat tärkeitä ja painavia: kiusaaminen, torjuminen ja lopulta ystävyyden suuri voima, joka pyyhkii surun silmistä.

3. Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja Metsä/Jag, Fidel och Skogen (Schildts & Söderströms)


Tarina pelokkaasta lapsesta, jonka pelokkaat ajatukset väistyvät, kun maaginen metsä levittäytyy hänen eteensä. Kirja on kuvattu lapsen näkökulmasta, lapsen ehdoilla. Matkalla metsässä tavataan monia metsän asukkeja.

Aivan kuten vanhoissa suomalaisissa kansansaduissa! Näkki ja muut olennot ovat kuuluneet suomalaiseen tarustoon vuosisatoja. Ihanaa, että ideaa edelleen käytetään!

4. Sanna Isto (kuvitus Sami Saramäki): Maan alaiset (WSOY)


Maan alaiset  on varhaisnuorisolle tarkoitettu kirja, jossa kuvitus tukee tekstiä. Isto on kirjoittanut maailman, jossa Suomenlinnan alla on maanalaisten käytävien verkosto. Maan alaiset onkin siis selvästi fantasiatyyppinen seikkailuromaani.

Teemoina kirjassa ovat rohkeuden ja itseluottamuksen löytyminen. 

5. Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY)


Mielestäni myös tämä kirja saattaisi napata Finlandia muiden nenien edestä. Raadin mukaan Juuli Niemen nuortenromaani on kunnianhimoinen mutta onnistunut. Pakahduttava tarina ensirakkaudesta.

Tosin, minä en ainakaan halua muistella omaa ensirakkauttani - se oli liiankin pakahduttavaa, kuristavaa jopa.

 6. Seita Vuorela (postuumisti): Lumi (WSOY)


Okei, Seita Vuorelan aloittama ja Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelemä romaani on tämän vuoden kohutapaus. Voiko jonkun kirjaa palkita, jos sen on viimeistellyt toinen kirjailija? Minusta Vuorelan mukaan ottaminen oli erittäin kaunis ele.

Toivottavasti kuitenkaan, jos kirja voittaa Finlandian, se ei voita sitä pelkästään sen takia. Toivottavasti romaani luetaan romaanina eikä kohuteoksena.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Luin: Jääkaksoset, S.K. Tremayne

S.K. Tremayne: Jääkaksoset (The Ice Twins)

Suomentaja: Oona Nyström

Otava, 2016


Värisyttävä.

Pelottava.

Osittain liian teatraalinen.

Jääkaksoset on ollut tämän vuoden "se kirja, joka jakaa mielipiteet". Osa on rakastunut kirjaan, osa pitänyt sitä keinotekoisena ja epäuskottavana.

Minä asetun näiden kahden ajatuksen väliin: kirjan alku on jäykkä ja teatraalinen, mutta jos jaksaa lukea yli puolen välin, homma alkaa luistaa jopa niin, että lukija on kirjan takakannen suljettuaan järkyttynyt, säikähtänyt ja innoissan. Minä ainakin olin.

Perhetilanne: vähintään kaaosmainen


"Äiti, kumpi minä olen?" 
"Kulta?" 
"Kumpi näistä olen minä? Äiti? Kumpi?"
Apua. Voi luoja, auta. Tämä on sietämätöntä, koska en osaa vastata. Totuus on, että en minä tiedä.

Identtisistä kaksosista toinen on kuollut hirvittävässä onnettomuudessa. Pudonnut pitkän matkan parvekkeelta maahan. Vuosi onnettomuuden jälkeen perheen arki alkaa pikku hiljaa hahmottua. Perhe - etunenässä perheen äiti Sarah - muuttaa eristyksessä olevalle saarelle Skotlantiin. Menneisyys palaa haamuina takaisin: yhtäkkiä toinen tytär, se joka selviytyi, alkaa väittää olevansa hänen kuollut sisarensa. Sarahin maailma pirstoutuu. Tekivätkö he oikeasti suuren virheen vuosi aiemmin?

Trillerin uskottavuudesta voidaan olla montaa mieltä. Se, miksei tyttären henkilöllisyyttä voi varmasti selvittää, on kirjassa selitetty teknologialla ja lääketieteellä. Ilman ankaraa googlausta en voi tietää, pitävätkö asiat paikkansa. 

Toisaalta: minä lukijana en enää puolen välin jälkeen kiinnittänyt huomiota pikkuseikkoihin. Ei ollut väliä, ovatko yksityiskohdat oikein, voisiko noin ja noin tapahtua oikeasti. Kirja imee tehokkaasti lukijastaan ilmat pois. Minä en ainakaan voinut laskea kirjaa enää käsistäni puolen välin jälkeen.

Mutta sitä ennen...

Lopussa kiitos seisoo


"Tylsää", ajattelin ensimmäisten viidenkymmenen sivun aikana. Tremayne ei ole selvästikään panostanut alkupuoleen niin paljoa kuin jännittävään loppuun. Sarahin ajatukset töksähtelevät, loppuvat kesken epäsukottavissa paikoissa, jatkuvat jostain ihan muusta. Jos Tremayne on halunnut kuvata Sarahin sekavia tunteita tällä tavoin hyppelemällä, ei hän ole siinä onnistunut.

Onneksi kirjan anti paranee loppua kohden. Hitsit, kun olin kikseissä viimeiset parikymmentä sivua! Mitä tykitystä, miten pelottavaa, miten kiehtovaa, hienoa ja jännittävää. Loppu oli niin karmiva, että väkisin tuli mieleen lapsena kerrotut aavetarinat.

Lopputulemana voi sanoa, että kirja kyllä sykähdytti. Eikös hyvän kirjan tuntomerkki ole se, että kirjan loppumisen jälkeen lukija on ihan tainnoksissa? Kirja pyöri päässäni vielä monta tuntia lopetuksen jälkeen. Mutta, toisaalta, ei tästä tule mitään lempparikirjaa minulle. Sellainen ihan jees kirja siis. 

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Luin: Suuntatähti, Kyösti Mäkimattila

Kyösti Mäkimattila: Suuntatähti

Aurinko-kustannus, 2013


Ihastuin tangokuningas Kyösti Mäkimattilan toiseen, vuonna 2014 julkaistuun runokokoelmaan Rakkaani. Se osui ja upposi, kuten voi huomata silloisesta blogipostauksestani: http://kirjoitanjaluen.blogspot.fi/2014/07/luin-tangokuningas-runoilee-rakkaudesta.html

Nyt tartuin Mäkimattilan aiempaan, ensimmäiseen runokokoelmaan Suuntatähti, jonka bongasin jostain lehtihaastattelusta. Näiden kahden kokoelman välillä on havaittavissa selvää kasvua ja kehitystä; Mäkimattilan kädenjälki ei vielä ensimmäisessä kokoelmassa ole niin tarkkaa ja kaunista kuin toisessa.

Kokoelmaan on kerätty sekä runoja että lyriikoita, joita Mäkimattila on tehnyt monelle bändille myös tangokuninkuudensa jälkeen. Selvästi on kuitenkin havaittavissa hapuilua, oman äänen etsimistä (ai että, kun vihaan tuota fraasia, mutta tähän se kävi hyvin) ja jopa lapsekasta naiiviutta. Rakkaani-kokoelmassa on useita huikeita, taidokkaita, lennokkaita ja koskettavia runoja, mutta tässä aiemmassa kokoelmassa niitä on vain harvoja.

Suurin osa runoista on jopa naiiveja, kun Mäkimattila yli-yrittää ja käyttää ah ja voih -huudahduksia sekä liiallisia riimipareja, jotka eivät sovi runon tunnelmaan.

On kokoelmassa muutamia helmiäkin, joista oikeasti paistaa Mäkimattilan ammattitaito:

Tänä yönä olen tuuli. 
Sanomattoman hiljaa tulen 
Ikkunasi taakse ja olen 
luonasi tuon 
tummimman hetken 
vain herkkä aamunvire ja 
utuiset soinnut seuranani. 

Onneksi siis kasvua on tapahtunut, eikä Mäkimattilalle ole käynyt niin kuin monille muille: ensimmäinen yritys onnistuu, mutta toinen ja kolmas epäonnistuvat. Mäkimattila on selvästi varteenotettava runoilija suomalaisissa runopiireissä, paikkansa siellä ansainnut!

maanantai 12. syyskuuta 2016

Avaan #5vaikuttavintaromaania-listaani

Twitterissä villitsi parisen viikkoa sitten ihana "viisi vaikuttavinta romaania" -listaus, jossa jokainen sai listata omat rakkaat kirjansa. Minun valintani toivat mieleeni niin paljon muistoja, ajatuksia ja ajatelmia, etteivät ne mahtuneet 140 merkkiin. 

Siksipä ajattelin listata blogiini nyt ne kirjat, jotka ovat tehneet kaikkein suurimman vaikutuksen. Kirjat eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä. 

1. Tuntematon sotilas, Väinö Linna

Onko tämä nyt se kliseinen osuus tästä postauksesta? Lukiessani muiden kirjanystävien vastauksia huomasin, että Väinö Linna on usean suosikkilistalla. Myös minun. Tuntematon sotilas teki niin suuren vaikutuksen tuossa kolmisen vuotta sitten, kun sen ensi kertaa luin, että meinasin pökertyä. Mikä murre! Mitkä henkiöhahmot! Ei ihme, että Tuntematonta on taas saatavilla sekä teatterissa että kohta myös valkokankaalle.

Blogissa: vain mainintana siellä täällä

2. Taivaslaulu, Pauliina Rauhala

Varmasti yksi kauneimmista kirjoista, jonka olen lukenut. Ehdottomasti. Harva kirjailija osaa kuvata ihmisten elämää niin runollisesti, puhtaasti ja tarkasti. Niin, että vaikkei elämäni liity millään tavalla lestadiolaisuuteen - josta kirja kertoo - se koskettaa minuakin syvältä.

Blogissa: kirja-arvostelu, http://kirjoitanjaluen.blogspot.fi/2013/12/luin-taivaslaulua-rauhalan-tahtiin.html, sekä teatteriarvostelu, http://kirjoitanjaluen.blogspot.fi/2016/05/teatterissa-taivaslaulu.html

3. Taivaan tuuliin, Terhi Rannela

Varhaisnuoruudessani, kuusi-viisi vuotta sitten, luin paljon nuortenrealismia. Terhi Rannelasta tuli yksi suosikeistani. Luin myös paljon Salla Simukkaa jo ennen kuin hänestä tuli julkkis! Taivaan tuuliin sai minut valitsemaan historian ammatikseni - ja sillä tiellä olen yhä. Värisyttävä, raivostuttava, räjähtävä kirja.

Blogissa: kirja-arvostelu, http://kirjoitanjaluen.blogspot.fi/2013/11/luin-taivaan-tuuliin-terhi-rannela.html

4. Poika nimeltä Kuukivi, Sjón

Harva kirjailija pystyy vaihtamaan tyylistä toiseen kesken kirjan. Sjón pystyi. Rivoista seksikohtauksista siirrytään runolliseen, utumaiseen tunnelmaan silmänräpäyksessä. Tämä on kirja, jota en ymmärtänyt yhtään, en yhtään. Siksi rakastan tätä kirjaa. Homous näytetään väkevänä, voimakkaana. Tarkkaan tehty hlbti-kirja.

Blogissa: kirja-arvostelu, http://kirjoitanjaluen.blogspot.fi/2014/05/luin-poika-nimelta-kuukivi-sjon.html

5. Minä matkustan yksin, Samuel Bjørk

Tästä kirjasta en ole edes tehnyt blogipostausta! Luin sen tässä ihan hiljattain, ja kirja iski kovaa. Paljon kovempaa kuin samaan aikaan lukemani Varistyttö (Erik Axl Sund). Mikä voima! Mikä taito saada henkilöt elämään! Odotan innolla herran seuraavaa teosta.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Kirkko ei halua muuttua vaikka maailma muuttuu

Suomen evankelis-luterilainen kirkko linjasi tällä viikolla, ettei se aio vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki astuu voimaan ensi maaliskuussa. Tälläkin kertaa siis todettiin, ettei kirkko ole vielä tarpeeksi mukautumishaluinen,  eikä se halua vielä törmätä tosiasioihin: maailma muuttuu, guys.

Kirkon linjaus oli pettymys, totta kai. Ei kukaan paljoa enempää odottanutkaan, mutta koko kirkon keskustelusta jäi paha maku suuhun. Monet liberaalimmat kirkon edustajat (kuten Irja Askola) totesivat jälkeenpäin, että he olisivat halunneet viedä kirkkoa toiseen suuntaan. Parempaan, tasa-arvoisempaan suuntaan. Se on vain kirkon tapauksessa hirveän nihkeää.

Miksi se on niin vaikeaa? Varsinkin pääkaupunkiseudulla liberaalimmat kirkon edustajat alkavat olla jo niskan päällä. Oma uskonnon openi lukiosta on joskus toiminut myös kirkon valtuustossa, joka päättää asioista. Hän on kertonut, että kirkkovaltuustoon valitaan usein niitä kiihkeimpiä uskonkannattajia, jotka valitettavasti tulevat lestadiolaisista piireistä tai muista vastaavista, konservatiivisista piireistä. He puhuvat kaikkein ääneikkäimmin.

Silti kirkon nihkeys raivostuttaa. HLBTI-ihmisissä on paljon hengellisiä ihmisiä, joille usko on suuressa roolissa. Kirkko ei saisi hylätä heitä. Olen kuullut monen uskovaisen sateenkaari-ihmisen suusta kysymyksen: "Miksei lähimmäisenrakkaus koske sateenkaarevia? Miksi kirkko toimii näin tekopyhästi?"

Valitettavasti myöskään kaikki HLBTI-ihmiset eivät ymmärrä sateenkaarevaa hengellisyyttä. Joidenkin sateenkaarevien uskovaisten on vaikea löytää sellaista paikkaa, jossa he saisivat olla rauhassa maailman asettamilta odotuksilta. Onneksi esim. Tampereella on jo useamman kerran järjestetty sateenkaarimessuja, jotka on tarkoitettu nimenomaan hengellisille sateenkaari-ihmisille. 

Minusta kirkon ja HLBTI-yhteisön railo on surullista katsottavaa. Olen opiskelemassa uskonnon opettajaksi, ja toivoisin, että voisin olla esimerkkinä siitä, ettei kirkko ja sateenkaariväki tarvitse olla erillään – ja toisaalta haluaisin olla esimerkkinä siitä, ettei uskonnon opettamiseen tarvita enää vakaata uskoa. En ole uskovainen, mutta olen kokenut uskontojen tutkimisen tieteellisesti varsin mielenkiintoisena. 

Uskonnon opettaminen onkin juuri nyt murroksessa. Yhä usemmat uskonnon maikat ovat ateisteja tai muuten uskossaan hyvin neutraaleja, kuten minä. Siinä samalla koko uskonnon opetuksen luonne muuttuu. Mutta siitä ehkä joskus myöhemmin.

Ps. Ääh! En ole päivittänyt blogia kuukauteen. Sorisori. Yritän ryhdistäytyä!

lauantai 6. elokuuta 2016

Kirjailijoita Tampereen Tapahtumien yössä!

Hei taas lukijat! Toissa päivänä (4.8.) oli Tampereelle Tapahtumien yö, johon myös muutamat kirjakaupat osallistuivat. Kirjakauppojen alelaarien, kirjailijavierailujen ja jopa tanssiesitysten lomassa sai myös signeerauttaa omat kirjansa suosikkikirjailijoillaan. Mahtavaa!

Itse sain Karoliina Korhosen ja Pertti Jarlan nimmarit. Korhonen on tunnettu hurjan suosion saavuttaneista Finnish Nightmares -sarjakuvistaan, ja Jarla toki tunnetaan Fingerporistaan. Itse olen rakastunut kumpaakin sarjakuvaan: Jarlan hauskat, usein hyvin nokkelatkin sanaleikittelyt naurattavat aina, ja Korhosen tarkkaakin tarkempi kuva suomalaisista jaksaa hämmästyttää. No, tuollaisiahan me ollaan, oho, taas nauran itselleni.

Tässä muutama kuva illan tunnelmasta!

Karoliina Korhosen ja Pertti Jarlan nimmarit!
Jarla oli kyllä niiiin kuolattavan komea, että meinasi henki lähteä.

Leena Lehtolainen kertomassa uudesta kirjastaan Tiikerinsilmä.