maanantai 30. joulukuuta 2013

Luin: Kukkiva syyspervo ruukussa, toim. Miska Rantanen

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa. Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä.

Schildts & Söderströms, 2013

Luokitus: Hulvattoman hauskaa kielineroille ja pilkunnussijoille.


Elämässä pitää olla huumoria, naurua... ja pieniä lapsuksia, joita meiltä jokaiselta aina silloin tällöin lipsahtelee. Kirjoitusvirheitä, väärinymmärrettyjä tekstejä, jotka muuttavat sisällön joksikin aivan muuksi... Hauskaa ja taatusti naurunpurskahduksia aiheuttavaa.

Niistä lapsuksista Miska Rantanen on koonnut kirjaimellisesti naurettavan teoksen. Kyseinen kirja on valitettavasti jäänyt monilta ihmisiltä huomaamatta, joten minäpä yritän nyt korjata tätä hirveää vääryyttä.

Omasta huumorintajustani voin kertoa sen verran, että se on on useinkin hyvin synkkää ja tummaa. (Sen takia diggasin ihan mielettömästi mikäsenyoli... siinä Ylen stand-up-kisassa kisanneesta Robert Petterssonista, jonka huumori oli juuri sellaista tummaa. Mikä mies!)


Kielitieteen erikoisia kombinaatioita


Osa Rantasen kokoamista lapsuksista on juuri tällaista, hieman jopa harmaalla alueella liikkuvaa huumoria, mutta suurinta osaa voi lukea huoleti sellainenkin ihminen, jolle musta huumori on yhtä kuin ei huumoria lainkaan. Valtaosa lapsuksista on viattomia, pieniä kirjoitusvirheitä  yksi kirjain on vaihtunut, toinen on tullut tilalle , joista aiheutuu mielenkiintoisia kombinaatioita.

Varsin erikoinen yhdistelmä on myös itse Miska: Mies on siviilissä perheenisä ja töissä talouden ja politiikan toimittajana Hesarilla (huh, toivottavasti ei ole minun tulevaisuuteni). Hänellä on siis luontainen kiinnostus Suomen kieleen ja kieliopin sääntöihin... ja varmasti myös omakohtaista kokemusta siitä, kun tulee kirjoitusvirhe, joka muuttaa tekstin sisällön aivan toiseksi.

Osa Kukkivan syyspervon hauskoista kuvista on ennenjulkaisemattomia, mutta osa on kiertänyt esimerkiksi Facebookissa jo useamman vuoden ajan. Juuri siksi kirjaa vaivaakin sama asia, mikä vaivaa monia muitakin huumoripitoisia teoksia: kertakäyttöisyys. Huumorimielessä kirjoitettuja kirjoja ei lueta samalla tavalla monia kertoja kuin kaunokirjallisia teoksia. Niitä annetaan usein pilke silmäkulmassa lahjaksi jollekulle, joka niistä pitää, mutta harva ihminen lukee kirjaa useammin kuin yhden kerran. Kirjoitusvirheet naurattavat varmasti yhden, ehkä toisenkin kerran, mutta sen jälkeen se on siinä.

Olen kuitenkin aika varma siitä, ettei Rantanen koonnut kirjaansa dollarin merkit silmissään vilkkuen, vaan hän tiedosti tosiasiat. Kirjoitusvirheet naurattavat kaikkia iästä riippumatta, mutta harva on valmis maksamaan niistä.

Tämä on vuoden 2013 viimeinen blogipostaukseni! Seuraavan kerran tuolla ylhäällä komeileekin sellainen lukema kuin 2014. Ohhoh! Hyvää uutta vuotta!

torstai 26. joulukuuta 2013

Luin: Murtuneet mielet

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

WSOY, 2013

Sivuja: 475 (huhhuh)

IT-tykki Karhumäellä.
Tainionkoski. 13.12.1939 Lähde: SA-kuva-arkisto
 

"He käpertyvät osoitetuille paikoille pieneen kippuraan, kuin sikiö äitinsä kohtuun, ikään kuin tuo asento suojaisi heitä kaikelta siltä kauhealta, johon he nyt ovat joutuneet. He makaavat siinä kuin kuolleina pelosta ja järkytyksestä, eräät puristavat yhä kivääriä kouristuksenomaisesti."
Ville Kivimäen Murtuneet mielet kertoo "hieman erilaisen tarinan suomalaisille tärkeistä sodista, joiden sivuotuotteena syntyi käsite suomalaisesta sisusta ja yhteisöllisyydestä", niin kuin eräs opettajani sitä tässä yhtenä päivänä kommentoi. Kirja sai Tieto-Finlandia -palkinnon ihan tässä pari kuukautta sitten, mikä oli mielestäni oikeutettu, hyvä teko. Kirja on sen arvoinen.

Murtuneet mielet pureutuu siihen, mitä oli pitänyt tapahtua, että nuori, fyysisesti terve sotamies päätyi lopulta psykiatriselle poliklinikalle hourailevana, muistinsa menettäneenä hermoheikkona. Se kertoo yksityiskohtaisesti siitä, miksi miesten hermot murtuivat ja kuinka aikalaiset näihin "tärähtäneisiin" sotilaisiin suhtautuivat. Oliko kyse pelkästä pelkuruudesta, näyttelemisestä? Entä hoidot, millaisia ne olivat, kuinka potilaita hoidettiin?

Ylipäätään on kyse siitä, mitä se on, kun "tärähtää". Kun kova paine, väkivaltaiset tapahtumat ja ainainen vaara aiheuttavat muutoksia psyykkisessä terveydessä.


Katse kirjaan


Posttraumaattisen stressin käsite syntyi vasta sodan jälkeen, joten suureksi osaksi Saksasta poimitut sotapsykiatrian opit olivat vielä lapsenkengissään. Usein siviilipsykiatrit, jotka eivät tienneet paljon mitään sotatilanteesta ja siitä, mitä oli olla sotilas, eivät ajatelleet "tärähtyneisyyden" syntyneen niinkään sodasta vaan jostain "sielusyntyisestä". Usein he ajattelivat potilaan olleen muutenkin hieman kaheli, vähä-älyinen tai vähintäänkin epäsosiaalinen, vaikka todellisuudessa syy olisi löytynyt sotilaan kokemista asioista.


"Jaakko H. oli nyt myös tunnustanut asian, joka oli aiheuttanut hänelle mielenvaivaa ja pilkkaa: hän ei kyennyt kiintymään naisiin, vaan kauniisiin miehiin, minkä oli aloittanut `muuan venäläinen tanssimestari`. Ajan oloon tämä jo riitti siihen, että Jaakko H:n tutkinut uusi psykiatri piti häntä `labiilina psykopaattina`."

Oli myös hienoa saada vastauksia kysymykseeni siitä, miksi osa sotamiehistä koki sodan kauhut pahempana kuin toiset. Miksi toiset reagoivat siihen voimakkaammin kuin toiset? Alla yksi vastausvaihtoehto.
"– – Olli N:n ryhmän nuorukaisista muodostui erittäin tiivis toveriryhmä, jolle oli leimallista poikamainen leikinlasku ja voimakas veljellinen yhteishenki. He lauloivat yhdessä, järjestivät omia pelejä ja leikkejään, laativat kirjeitä tytöille sekä jakoivat keskenään mehukkaita  ja yleensä keksittyjä  naisseikkailuja."
Kivimäki toteaa kirjassaan, että juuri nuo seikat, sotaveljeys, luottamus ja tiivis yhteishenki, olivat yksi vahva tekijä sille, että suurelle osalle sotamiehistä sota ja sen kauheudet eivät olleet ylitsepääsemättömiä asioita. Se on yksi syy sille, miksi jotkut selvisivät sodasta (henkisesti) paremmin kuin toiset. Niille, jotka tunsivat itsensä ulkopuolisiksi, joko oman ikänsä, persoonansa tai sosiaaliluokkansa takia, oli suurempi riski murtua taisteluissa. 

Muistakaamme se, että Suomessa oli juuri aiemmin riehunut "veljeysriita", sisällissota punaisten ja valkoisten välillä, joka oli kärjistänyt sosiaaliluokkien välejä. Sosiaalierot eivät kaventuneet näkymättömiin, vaikka miehet olisivat kuinka maanneet korsussa valmiina taisteluun yhteistä vihollista vastaan. Ne saattoivat, ja tekivätkin niin, pienentyä, mutta harvoin kadota kokonaan.

Muita syitä sille, miksi toiset murtuivat ja toiset eivät, ovat muun muassa traumaattinen menneisyys tai mieltä painavat, muut murheet. Joissakin tapauksissa avioliitto ja sen tuomat hyödyt ovat saattaneet jopa ylläpitää motivaatiota, mutta usein juuri tällaiset ns. ulkopuolelta tulleet ongelmat  kuinka perhe voi tai pettääkö kumppani häntä parhaillaan jonkun muun kanssa  olivat se viimeinen pisara ennen mielen murtumista.

Lopullista, tyhjentävää vastausta kysymykseen ei ole löytynyt. Edelleen on hämärän peitossa se, miksi jotkut selvisivät kovista, väkivaltaisista taisteluista paremmin kuin toiset. Ville Kivimäki kertaa niitä hyvin yksityiskohtaisesti.


Arvio


Halusin tehdä tästä postauksesta enemmänkin esittely- kuin arvostelutyyppisen ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että aihe on mielestäni mielenkiintoinen ja kaipaa yleistä keskustelua. Kivimäki käsittelee aihetta hyvin, siis ammattimaisesti, sen enempää liioittelematta "Talvisodan henkeä" tai "suomalaisten sotaveljeyttä", jossa oli säröjä ja riitasointujakin. Okei, välillä aihe kaartaa myötätuulessa kohti liioittelevampaa, melkein ihannoivaa tyyliä, mutta se palaa nopeasti ruotuun tosiasioiden tullessa esille.

Olisin ehkä toivonut hieman lisää siitä, mitä äärirajoillaan ponnistelevat siviilipsykiatria ja -mielisairaanhoito joutuivat  tekemään, jotta sotilaat pääsivät ns. siviilien jonojen ohi. Kirjassa käsitellään vain sivulauseina sitä, miten sotapsykiatria vaikutti siviilitoimiin. Toki se olisi mennyt hieman ehkä aiheen vierestä ja kasvattanut jo ennestään pitkää kirjaa, mutta se olisi varmasti miellyttänyt tiedonjanoisia ihmisiä.

Muuta vikaa en oikein edes halua Murtuneet mielet -kirjasta löytää (enkä löydäkään). Kirja on kattava, yksityiskohtainen ja asiaansa pureutuva. Puolueeton. Varsin selväsanainen jopa maallikolle. Ehdoton, jos ei nyt myöhäinen joululahja niin vaikka uuden vuoden lahja ihmiselle, jota kiinnostaa historia. Suosittelen lämpimästi.

Kuvalähde sijaitsee osoitteessa http://sa-kuva.fi/ , joka on Puolustusvoimien ylläpitämä kuva-arkisto talvi- ja jatkosodan sekä Lapin sodan ajalta. Sinne on koottu yli 100 000 kuvaa.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Kirjanystävän joulukuvat

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa (kaksi viikkoa sitten)


Super-zoomilla läheisestä pöntöstä tällainen kuva
Tällä kertaa tällainen pieni kuvapitoinen ylläriherkku; se, joka on siellä konvehtirasian pohjalla juuri silloin, kun makeanhimo iskee. Näillä kuvilla toivotan jo näin alustavasti kaikille rauhaisaa, makeaa, mukavaa ja ennen kaikkea kirjallista joulua!






keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Luin: Vain pahaa unta, Aino ja Ville Tietäväinen

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

WSOY, 2013

Luokitus: Kaikille vanhemmille ja unista pitäville


Painajaisunet ovat monessa suomalaisperheessä kuuma puheenaihe. Se on universaali asia, mutta kaikkien unet ovat aina hieman erilaisia, yksilöllisiä. Varsinkin pienemmistä lapsista painajaiset voivat tuntua pelottavilta ja suoraan sanoen jopa traumaattisilta. Vanhempien tulisikin puhua lastensa kanssa unista; siitä, ettei unia tarvitse pelätä, eivätkä ne sekoitu todellisuuden kanssa.

Unet ja unien aiheet ovat kiehtoneet aina sekä maallikoita että alan asiantuntijoita. Unille, varsinkaan painajaisunille, on harvoin keksitty täysin selittävää syytä. Useimmiten hyväksytty selitys on, että painajaiset auttavat meitä toimimaan vastaavanlaisissa, oikeissa tapahtumissa.
Ken tietää. 

Varma asia sen sijaan on, että Ville sekä nyt kuusivuotias tytär Aino Tietäväinen ovat koonneet hienon paketin. Vain pahaa unta on tietääkseni ainutlaatuinen teos suomalaisessa lasten- ja sarjakuvakirjallisuudessa. Ville Tietäväinen on jo aiemmin saavuttanut suosiota sarjakuvillaan, ja nyt hän ottaa askeleen edemmäs: hän piirtää tyttärensä unia.

Kaikki unet ovat totta. Jokainen painajainen on koottu Aino-tyttären kertomuksien mukaan, ja Ville on vain kuvittanut ne ja kirjoittanut ne tekstin muotoon. Kaikki on haluttu pitää mahdollisimman aitona, ja siitä syystä kuvitusta täydentävät hienosti, suoraan sanoen nerokkaasti Aino-tyttären piirrokset, jotka vievät vähän syvemmälle lapsen mieleen. Ne näyttävät sen, miltä uni oikeasti on tuntunut.

Toteutuksesta


Mielestäni oli todella hyvä ajatus liittää mukaan Ainon piirtämiä kuvia. Ne tuovat mukaan omaperäisyyttä sekä sitä paljon kaivattua aitoutta. Mikään ei ole niin aitoa kuin lapsen ajatukset. Itse ideaa on myös kehuttava oikein kunnolla: Ei ihme, että kirja oli ehdolla Finlandia Juniorin saajaksi, sillä idea on kaikkea muuta kuin tavallinen. Tietäväisen kuvat ovat aidontuntuisia, vaikka itse unet ovatkin kaikkea muuta kuin realistisia. Unissa vilahtelevat milloin kolmisilmäinen tonttu, milloin myrkkyhampaiset käärmeet. Visuaalisena kokemuksena kirja on ensiluokkainen, harvoin näin mielenkiintoiseen kirjaan törmääkään.

Mielestäni toteutus on lievästi sekava. Silmä pomppii eestaas yrittäen löytää sen, mistä kaikki alkaa ja mihin se päättyy. On toden teolla etsittävä kirjan punaista lankaa. Ja juuri kun silmä on ehtinyt tottua kirjan asetteluun, kirja loppuu.

Samoin minua jäi mietityttämään kohderyhmä: lapset. Ihan pienille lapsille kirja ei sovi, sen verran raakoja unia kirjaan on kuvitettu ja kirjoitettu, mutta juuri koulunsa aloittaneille tai eskarissa oleville se on varmasti oikein mielenkiintoinen. Kunhan lähellä on vanhempi, joka voi tarpeen tullen selittää, mikä on unta ja mikä totta.

Vain pahaa unta on hyvää vaihtelua "tavalliselle" sarjakuvalle tai "tavalliselle" kuvakirjalle. Oli hauskaa huomata, että mielessäni usein hämmästelin kirjaa sanomalla: "Oho, näinkin voi tehdä! Näinkin kuvakirjaa voi kuvittaa/kirjoittaa!" Erikoiskiitos taustalle sommitteluista uniselityksistä, joita ei ole vain heitetty joukkoon, vaan ne on tarkasti harkittu ja sijoitettu sopimaan siihen kuvaan ja siihen kohtaukseen. Hienoa Tietäväiset!

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Rakkaudessa, sodassa... ja Facessa kaikki on sallittua?

Jotta tämä varsin vakavamielinen ja (köh, köh) tärkeä postaus saisi arvoisensa aloituksen, esitän teille muutamia johdattelevia kysymyksiä:
 
Onko Facebook-rakkaudella sääntöjä?
 
Millaisena henkilönä sinä esittelet kumppanisi Facessa? Onko hän "aina sottapytty pieni kullanmuru mussukka" vai pelkkä "mieheni tuli kotiin"?
 
Oletko varma, että naapurisi haluaa tietää aivan kaiken sinun ja kumppanisi suhteesta... Facen kautta?
 
Entä miehesi? Oletko aivan varma, että hän pitää siitä tavasta, millä tavalla häntä kuvailet?
 
Kodin Kuvalehden viimeisimmissä numerossa (24/2013) käsiteltiin mielestäni oivallisesti ja herättelevästi Facebookin sääntöjä nimenomaan rakkauden ja kumppanien kannalta. Face on mielettömän helppo paikka jakaa miesystävän viimepäiväiset toilailut ja ihastella uuden naisystävän kauniita korkokenkiä. Jo pelkästään se ajatus, että joku voisi lukea nämä asiat ja oikeasti pitää niistä, on useimmille ihmisille riittävä tunne.
 
Facessa rakastutaan. Facen kautta löydetään nuoruudenystäviä.
 
Ja Facen avulla rikotaan pari- ja ystävyyssuhteita.
 
Paneudutaan tähän esimerkin avulla, joka on itse asiassa yllättävän samanlainen kuin Kodin Kuvalehden eräs kertomus, joka nosti karvani pystyyn. Kuinka aikuiset ihmiset voivat tehdä näin?
 
Kuukausi sitten eräs kaverini erosi poikaystävästään. Pahimman kautta. Kaverini Maija ei itse omista Facebook-tiliä, vaikka monet hänen ystävistään omistavat. Hän luuli parisuhteensa olevan täydellinen. Poikaystävä vei häntä ulos syömään, leffaan ja kaikkea muuta, mitä nuoripari voi kahdestaan tehdä. Maijasta se tuntui täydelliseltä parisuhteelta. Kunnes totuus paljastui.

"Se poika jätti mut toissapäivänä, koska se oli ottanut jonkun naisen itselleen. Siis se oli mennyt yhteen yhden tytön kaa eikä ollut kertonut siitä mulle ennen kuin vasta eilen. Toisin sanoen mun poikaystävä meni yhteen naisen kaa ilman että mä tiesin siitä. Kaikista ärsyttävintä tässä on se, että alun perin mä sain tietää sen Facebookin kautta (en itse ole siellä itse, mutta ystäväni ovat). Tämä poikaystäväni oli laittanut tilapäivityksiin jotain että `käyttäjä x on parisuhteessa käyttäjän y kanssa`. Ja vielä kommentoinut sitä itse!"
 
Kirjoitin tämän postauksen siinä toivossa, että joku, edes joku, ottaisi asian aivojensa käsittelyyn ja tajuaisi, ettei tällä tavalla vain voi toimia. Facen kautta ei saa jättää ketään. Sen pitäisi mielestäni olla itsestäänselvyys, mutta näemmä se ei sitä ole ainakaan kaikille. Ystäväni mielenterveys koki kovan kolauksen, ja kaksi seuraavaa viikkoa hän vain kuljeskeli kaikkialla kuin sumussa. Ei kunnolla kyennyt opiskelemaan, ei harrastamaan. Edes ystävien tuki ei kunnolla tuntunut tehoavan.

Suosittelen lämpimästi Kodin Kuvalehden artikkelia kaikille Facessa liikkuville ja erityisesti niille, jotka jakavat siellä avoimesti koko parisuhteensa. Face on kiva paikka, mutta irl:n (in real life), siis oikean elämän, kaukaisuus voi aiheuttaa joillekin sen, että  ennen niin mukavista ihmisistä tulee kusipäitä. Käyttäkää hyvät ihmiset järkeä!
 
Henkilöiden nimet muutettu

tiistai 10. joulukuuta 2013

Luin: Taivaslaulua Rauhalan tahtiin

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus, 2013


Tahdon tehdä taidetta. Tahdon antaa sanojen kietoutua näppäimistölle, kynän tylsälle terälle ja kaunokirjoituksen epäselville merkeille. Tahdon tehdä sen yhtä kauniisti kuin Pauliina Rauhala.
 
Rauhalan Taivaslaulu oli itselläni lukulistalla jo pitkään. Siitä on puhuttu ja sitä on kritisoitu. Sitä on sanottu vuoden parhaimmaksi (esikois)kirjaksi. Minun oli pakko saada käsiini tuo kirja, jonka aihepiiri oli mielestäni vähintäänkin mielenkiintoinen: yhteisö, jolla on paljon määräysvaltaa ja josta liikkuu monia, varmasti myös perättömiä huhuja ja puheita.
 
Kirjan juoni jäi minulta jopa kokematta. Totta kai huomasin, kuinka eräs lestadiolaisnainen pohti perhettään, elämäänsä ja uskonsa vahvuutta. Syyllisyyttä ja väsymystä. Kuinka tämä nainen koki lestadiolaisyhteisön yhtä aikaa sekä parantavana että musertavana voimana. Hyvänä ja pahana. Nainen hoiti lapsiaan, miellytti yhteisöään, halusi olla kaikille jotain enemmän kuin pelkkä parhaat päivänsä nähnyt nuutunut kukka.
 
Jossain on räjähdyspiste. Meillä kaikilla se on jossain. Päähenkilö-naisella se tuli yllättäen ja voimakkaana, vuosien uupumuksen tuloksena. Missä menee elämisen ja oikeasti elämisen raja? Pääsevätkö huonot, kelvottomat äidit taivaaseen?
 
Entä onko pohjalta pääsyä takaisin ylös?
 

Me olemme maailma

 
Juoni ei ole tässä kirjassa se olennaisin osa, ei ainakaan mitä minä olen lukenut.  Ei, vaikka kirja koskettaa monia juonen ja varsinkin teemojensa kautta. On pysähdyttävä haistelemaan itse tekstiä ja virkkeitä, sanoja ja kielikuvia. Rauhala kirjoittaa todella kauniisti, melkein proosarunollisesti. En ole pitkiin aikoihin lukenut yhtä kaunista kieltä. Viimeisin tällainen kokemukseni oli kai Anna-Liisa Haakanan romaanit, joita viime kesänä luin ahmien ja nauttien jokaisesta sanasta.
 
Taivaslaulua lukiessani en kyennyt muuhun kuin haukkomaan henkeäni. Varsinkin päähenkilö-naisen, Viljan, minä-kertojakohtaukset ovat todella taidokkaasti punottu yhteen. Rauhala onnistuu siinä, mikä minua pitkään mietitytti ennen ensimmäisen sivun avaamista: Pystyykö hän näyttämään lestadiolaisuudesta sekä hyvät että huonot puolet siten, että kokonaisuus on tasainen? Kyllä hän pystyy.
 
Ehkä jopa pienenä häiriöäänenä voisin mainita kirjaan kirjoitetut "blogitekstit", jotka poikkesivat (totta kai) muuten runollisesta kielestä. Ne katkaisivat lukukokemusta ja saivat miettimään niiden loogisuutta. Kyllä, jälleen kerran loogisuutta. Kirjan lopussa blogipostauksillekin löytyy tarkoituksensa (ja kelpo sellainen), mutta silti minua jäi kaihertamaan muutama asia:
 
Okei, jos joku tahtoo yleistä keskustelua lestadiolaisuudesta, olisiko oikeasti järkevää tehdä sitä blogin kommenttikentässä? Tajuan tässä yhteydessä Rauhalan tarkoitusperät näyttää, kuinka erilaisia mielipiteitä on olemassa , mutta oikeassa elämässä minä itse olisin ainakin sulkenut blogini kommenttikentän jo ajat sitten saatuani noin paljon pahaa verta aikaan.
 
Uskon, etten voi kylliksi kehua Taivaslaulun kaunista kieltä. Kirja on todella hieno esikoiskirjaksi, eikä olekaan mikään ihme, että Rauhala on suomen kielen opettaja. Hän on joutunut tekemään valtavasti duunia ja erityisesti taustatutkimusta, jotta on saanut kirjansa kirjoitettua. Jo pelkästään sitä työurakkaa pitää kunnioittaa.
 
Tahdon kirjoittaa näin kauniisti. Tahdon koskettaa ihmisiä yhtä paljon. Jonain päivänä, jonain päivänä... Sitä odotellessani ostin Taivaslaulun ihan ikiomakseni kuin esimerkiksi itselleni. Kuin sanoakseni "jos muut, niin kyllä minäkin".

perjantai 6. joulukuuta 2013

R.I.P Nelson Mandela

Tällä viikolla on kuultu monia huonoja uutisia, jotka koskettavat miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. Fast and furious -tähti Paul Walker kuoli perin juurin ironisella tavalla, auto-onnettomuudessa, lauantaina 30. marraskuuta. Kuollessaan hän oli 40-vuotias perheenisä, jota jäivät kaipaamaan lähiomaiset sekä monet, monet fanit ja kollegat.
 
Tänään satuin eksymään Iltalehden sivuille ja järkytyin:
 
Nelson Mandela on kuollut. Mies menehtyi torstai-illan aikana rauhallisesti ja levollisesti kotonaan, lähimpien ihmisten ympäröimänä 95-vuotiaana. Mandela oli toden totta mies, joka muutti maailmaa. Hän oli mies, jolla oli unelma, ja sen toteuttamiseksi Mandela teki mitä vain. Hän oli loppuun asti tasa-arvon puolella, uskoi hyvyyteen ja ihmisten väliseen ystävyyteen.
 
Jäämme häntä kaipaamaan. Luulen, että olemme kaikki samaa mieltä siinä, että maailmastamme on jälleen kadonnut yksi hyväntekijä ja yksi kultaa sydämessään kantanut ihminen. Ihminen, joka uskoi unelmaansa.

Kaikesta huolimatta toivotan teille kaikille hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää!

torstai 5. joulukuuta 2013

Haastattelussa: Salla Simukka (osa 2)

Se on sitten joulukuu hyvät ystävät! Ei, en toki kuulosta kliseiseltä kun sanon, että vuosi menee joka kerta yhä vain nopeammin. Viimeistään jouluna pitäisi olla aikaa itselleen ja harrastuksille. Tällä hetkellä olen lukemassa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua, joten itsenäisyyspäivän tulee olemaan kirjallinen.

Tässä kuitenkin vielä ihanaa, upeaa Salla Simukkaa.


4. Millainen on hyvä palaute?

Tätä kysymystä Simukka ei miettinyt pitkään. Hän totesi, että hyvä palaute auttaa kirjailijaa hahmottaa jotain sellaista, mikä häneltä itseltään on jäänyt huomaamatta. Hyvästä palautteesta näkee, että lukija on ymmärtänyt lukemansa ja osaa antaa vinkkejä eteenpäin.

5. Mitä teet kun kirjoittaminen tuntuu vaikealta?

Salla Simukan mielestä paras konsti "kirjoitusjumista" ylipääsemiseen on kirjoittaminen. On aivan sama, onko kirjoituksesi hyvä vai huono, kunhan kirjoitat. Ota aikaa sieltä, missä sitä on. Älä tuskaile sen kanssa, ettet mukamas ehdi kirjoittaa ikinä mitään. Kirjoita, koska pidät siitä.

6. Onko sinulla vinkkejä kirjailijaksi aikoville?

Tähän Simukka vastasi lyhyesti ja ytimeekkäästi: kirjoituskilpailut. Nuoren kirjoittajan kannattaa osallistua kilpailuihin iha jo sen takia, että silloin hän joutuu kirjoittamaan jotakin niin loppuun, että viitsii lähettää sen toisten luettavaksi. Samoin, totta kai, kokemus karttuu ja tieto lisääntyy. On myös huomioitava, että monet kustantajat ottavat positiiviisesti huomioon kirjoittajat, jotka ovat kilpailleet.

Haastatellessani Simukkaa hän oli iloinen ja avoin, juuri sellainen haastateltava kuin olin toivonutkin. Minä itse taisin olla se, joka oli hermostuneempi. Haastattelun jälkeen oli hienoa saada Simukan nimmari.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Luin: "En tahdo tarttua aseeseen"

Hellevi Salminen: Sivari

Otava, 1984

Luokitus: Kaikille, jotka ovat joutuneet selittelemään valintojaan


Nuori Tim ei tahdo oppia tappamaan. Hän ei tahdo mennä armeijaan eikä kuulua koko armeijaorganisaatioon millään tavalla. Mutta jos hän ilmoittautuu sivarilaiseksi, hänet leimataan luopioksi, maanpetturiksi ja lievemmässäkin tapauksessa homoksi. Asian pohtimista helpottaa hieman naapurin Jussi, johon poika yllättäen eräänä päivänä törmää ja jonka kanssa hän ystävystyy.
 
Jussi on lähtökohdiltaan ihan erilainen kuin Tim: Jussin isä on töissä missäpä muuallakaan kuin armeijan leivissä, kun taas Timin raikas, omaperäinen kuvataiteilijaäiti on koko naapuruston mielestä täysi sekopää. Vuoden kuluessa pojat oppivat toisiltaan paljon, niin paljon, ettei Jussi enää ihailekaan isänsä pakkomielteistä suhtautumista armeijaan. Hän oppii ymmärtämään, että runoja rustaileva Tim on itse asiassa aika rohkea ja hieno persoona.
 
Kutsuntojen lähestyessä kaikki näyttää menevän hyvin Tim on juuri saanut kustannussopimuksen runokokoelmalleen ja äitikin näyttää vihdoin saavan tukea käsitöilleen , mutta sitten iskee pommi, joka murskaa kaiken: Timiltä evätään pääsy sivariin. Hän joutuu aseettomaan palvelukseen. Kukaan, eivät edes tyttöystävä eikä Jussi, ei voi estää Timiä romahtamasta. Ensin poika päättää kestää, kuukauden, pari, mutta muutaman kuukauden kuluttua hän tekee ratkaisunsa...
 

Ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan

 
Jos Hellevi Salminen kirjoittaisi Sivarin nykypäivänä, se ei ehkä toimisi. Nykyisin sivari alkaa olla jo hieman vapaampi vaihtoehto, eikä kovinkaan moni enää oikeasti usko sen olevan pelkkää homojen hommaa. Mutta voin hyvin kuvitella, kuinka tuolloin 80-luvulla asiat olivat eri tavalla. Kylmä sota näytti omat julmat kasvonsa myös Suomelle ja lisäsi täten isänmaallisuutta kansan keskuudessa. Ei ollut kansainvälistymistä, ei globalisaation tuomaa maahanmuuttajavirtaa... Ei mitään, mikä olisi voinut horjuttaa suomalaisten armeijauskoa.
 
Välikommentti: Kauhukseni kyllä huomasin erään päivän lehdessä haastattelun, jossa oli kysytty selvää kysymystä: aseellinen vai sivari. Eräs nuorempi mieshenkilö oli todennut selvin sanoin, että "sivari on homoille". Järkytyin. Ja varsinkin sitten kun tajusin, että sellaista oli laitettu ihan painoon asti.
 
Siksi Sivaria ei pidä ottaakaan niin tuoreena, nykyaikaisena opuksena, vaan pikemminkin matkana 80-luvulle ja erään nuoren miehen mieleen. Kirja saa kyyneleet silmiin kyynisemmältäkin ihmiseltä, vaikka heti alussa käy selväksi se, mitä lopussa tapahtuu. Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä kenellekään, mutta tärkeintähän ei olekaan päämäärä vaan matka. Miten tähän jouduttiin? Mitä piti tapahtua?
 
Salminen ei yritäkään olla puolueeton kirjoittaessaan vaan näyttää sen, kuinka Tim kärsii yhteiskunnan asenteista ja ymmärtämättömyydestä. Hän liioittelee hienosti ja harkitusti Jussin isän usein raivokkaita eleitä ja toimintatapoja juuri siten, että asia tulee ymmärretyksi, mutta tapahtumat eivät vaikuta liian absurdeilta. Se on sitä kirjailijan tuntoaistia, joka hioutuu vasta vuosien kirjoittamisen tuloksena.

Sivaria ei ole noin vain helppo löytää kirjastoista, syytä tälle en tiedä. Hellevi Salminen osoittaa tässä kirjassa olevansa hyvin kovatasoinen nuortenkirjailija, joka jättää hieman pureskeltavaa myös lukijalle. Ehkä syy kirjastokatoon on siinä, ettei Sivari ole enää mikään "vau, tuolla tavallakin voi toimia" -kirja, kiitos nykyisin jo hieman vanhahtavan aihevalinnan.

Älkää kuitenkaan pelätkö, että kirja olisi jotenkin rutikuivan vanha tai jo muodista poismennyt. Muotia on olla oma itsensä. Tehdä asioita välittämättä muiden katseista. Siinä tämä kirja onnistuu.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Finlandia Junior 2013 paljastui!

Onnittelut uudelle Finlandia Junior palkinnonsaajalle Kreetta Onkelille ja hänen teokselleen Poika joka menetti muistinsa!
 
Kyseinen kirja kuvaa hienosti ja perin juurin nokkelasti poikaa, Artoa, joka muistinmenetyksen seurauksena näkee maailman uusin silmin. Kirja ottaa kantaa myös siihen, kuinka ennakkoluuloisia ja epäluuloisia ihmiset voivat ollakaan tavatessaan pojan, joka osaa katsella maailmaa hieman eri näkövinkkelistä.
 
Hienoa, että näin upeasti toteutettu kirja sai arvoisensa palkinnon!
 
 

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Haastattelussa: Salla Simukka (osa 1)

Todellakin: Minulle tuli ainutkertainen mahdollisuus haastatella Salla Simukkaa tuossa parisen viikkoa sitten. Se liittyi erääseen kouluprojektiin, joka siis velvoitti minua pysymään jokseenkin aisoissa, enkä viilliintynyt tai hyppinyt seinille. 

Siitäkin huolimatta saatoin kysellä varsin osuvia ja ajankohtaisia kysymyksiä. Minulla onkin nyt ilo ja kunnia esitellä teille Simukan salaisia ajatuksia. Hehehe, just niin. 

 

Kysymys 1

 
Aluksi epäröin kysyä tätä kysymystä - ihan jo koulun takia - mutta sittemmin hoksasin, etten voisi jättää tätä kysymystä väliinkään. Kerranhan sitä vain haastatellaan noin kuuluisaa kirjailijaa.
 
 
Mistä sait ajatuksen kirjoittaa Valkoinen kuin lumi -romaaniisi juuri transsukupuolisen henkilön?

Tähän Simukalla oli nopeasti vastaus valmiina. Hän totesi halunneensa jonkin hieman erilaisen syyn sille, mikseivät Lumikki ja Liekki voineet aiemmin jatkaa suhdettaan. Hän oli tahtonut kirjoittaa Liekille jonkin suuren salaisuuden, joka vaikuttaisi hänen ihmissuhteisiinsa. Simukka korosti myös sitä, että halusi käsitellä aihetta niin, ettei transsukupuolisuus olisi mitään muuta kuin yksi ihmisen ominaisuus. (Kiitos siitä hänelle. En toki tiedä, onko se totta, kun en kyseistä romaania ole lukenut.)

 

Kysymys 2

 
Halusin totta kai myös tietää, millä tavalla hän vastaa tähän väitteeseen: 

Miten vastaat väitteeseen, jonka mukaan käytät "homokiintiöitä"?

Tässä vaiheessa Simukka purskahti nauramaan. Myöhemmin hän totesi, ettei ajattele asiaa niin. Hänen mielestään on hyvä kirjoittaa siitä, mistä vain harva suomalainen (nuorten)kirjailija kirjoittaa.

 

Kysymys 3

 
Milloin ja miksi aloitit kirjoittamisen?

Tämän kysymyksen kohdalla tuli ensimmäinen ahaa-elämykseni. Simukka kirjoitti esikoiskirjansa (Kun enkelit katsovat muualle, WSOY 2002) ensimmäisen version  jo 18-vuotiaana! Hän sanoi aloittaneensa kirjoittamisen vakavissaan 13-vuotiaana, mutta miettineensä jo paljon aiemmin kirjailijaksi ryhtymistä.
 
Simukka korosti kirjallisuuden ja kirjojen merkitystä siinä, miksi hän alunperin ryhtyi kirjoittamaan. "Olen aina nauttinut kirjallisuudesta", hän totesi. "Ajattelin, että haluan joskus kirjoittaa noin hyvin kuin nuo muut."

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Saabismi on sairautta, Pateismi on pelkkää juhlaa

Popeda: Museorekisterissä (35-vuotisjuhlakokoelma)

Poko Records (Emi Finland), 2013


Rakkauteni Popedaan on pulpahdellut pinnalle monta kertaa blogiurani aikana ja nyt se pääsee valloilleen, kun Ikurin turbiini ja hänen bändinsä ovat koonneet yhteiset vuotensa samojen kansien väliin. Siis kirjaimellisesti kansien, tässä levykokoelmassa kun on peräti kuusi (?!) levyllistä Popedaa + pieni historiikki yhtyeen vuosista. Kaikki samoissa kansissa! Huhuh, siinä on jopa Popeda-fanille työtä.
 

Huumeita on monta, mutta rock `n`roll parasta on

 
Popedaa ei paljon tarvitse esitellä. Tämä heteromaskuliinisuutta ja testosteronia huokuva bändi on aina osannut ottaa yleisönsä, ja tämän takia yhtyettä onkin kutsuttu nimenomaan livebändiksi. Ja sitä se on edelleen. Jos et ole kuullut Popedaa livenä, olet menettänyt jotain tärkeää. Jätän toki mainitsematta yhtyeen varsin värikkään ja alkoholinhuuruisen keikkahistorian... Siitä on vuosien varrella revitelty niin monia otsikoita ja lööppejä, ettei minun sitä tässä tarvitse tehdä.
 
Totta kai 35 vuotta on jättänyt bändiin jälkensä: Pate Mustajärvi ja kumppanit ovat avoimesti kertoneet elämäntapamuutoksistaan sekä vanhenemisesta. Paten aamu ei enää alakaan krapulan tappajalla eli viinalla, vaan hän kaivaa puurohiutaleet esiin ja keittää puuroa. Käy lenkillä, salilla. On aikuistunut.
 
Moni pelkää sanaa "aikuistunut" Popedan kohdalla, mutta se ei aina tarkoita samaa kuin "tylsä", vaikka niin kuvitellaan. Popedan uusimman levyn (Voitto, 2011) biisit eivät tietenkään ole enää niin tyhmiä ja hulluja kuin ennen vanhaan, mutta tylsiksi niitä ei voi haukkua kukaan. Emmekä toki halua jättää live-esiintymisiä huomioitta: Pate osaa laulaa pirun hyvin, jätkät osaavat soittaa pirun hyvin, koko tunnelma on upea. Paten ääni on vuosien myötä vain hioutunut ja siihen on tullut lisää syvyyttä ja karkeutta, eikä ainakaan vielä ääni on vioittunut.
 

Jos mulla olis Corvette, mä veisin mimmin baanalle


Noh, mutta miksi juuri minä retkahdin Popedaan? Sehän on kaikkea sitä, mitä minä en ole. Naisia, viinaa, rellestämistä...

Vastaus on hyvin simppeli: testosteroni ja kitarat.

Popeda on ylpeästi reteetä, maskuliinista ja tyhmää. Pate Mustajärven 80-luvun sanoituksiin tiivistyy kaikki se, mitä olen aina halunnut olla, mutta mitä en ole ikinä saanut/uskaltanut toteuttaa. Popeda tarkoittaa minulle roolien ja tiukkojen normien rikkomista. Costi Hautamäen (ja aiemmin myös Arwo Mikkosen, levätköön hän rauhassa taivaallisessa laulukuorossa) kitarasoolot ovat upeita, yhdellä sanalla ilmaistuna upeita.

On vaikeaa sanoa, diggaisinko Popedasta ellen olisi transmies ja täynnä sisäistä epävarmuutta varsinkin naisia kohtaan. Kuunnellessani Popedaa olen mies ilman vajaavaisuuksia. Ilman etuliitettä trans.
 

On mulla bootsit ja mä soitan kitaraa

 
Museorekisterissä-kokoelmalevy on selvästi suunnattu vannoutuneille faneille. Totta kai se käy läpi kaikki hitit ja ns. renkutukset (Matkalla Alabamaan, Kersantti Karoliina...), mutta kokoelmalla on myös paljon ennen julkaisemattomia biisejä, demoja sekä kasa liveäänityksiä eri vuosikymmeniltä. Varsinkin muutamat varsin mielenkiintoiset demot ja livet saivat aikaan naurunpurskahduksia allekirjoittaneessa.
 
Esimerkiksi:
 
Signoritas and margaritas on vuonna 2005 tehty demo, jonka fanit tuntevat paremmin nimellä Rio de Janeiro. Toden totta, ette olisi arvanneet tätä! Demossa solistina toimii Costello Hautamäki eikä Pate! Puhumattakaan sanoituksista ja melodiasta! "Koko yö Paten kanssa me kuljettiin." Heh! Jumalaare, kuinka minä nauroin sille biisille.
 
Tai sitten Heikki Salon esittämä Kovan pojan blues (Hei mennään nussii), joka kuullaan kokoelmalla itse asiassa kolmeen kertaan: ensin alkuperäisenä versiona, sitten Popedan livenä ja vielä tämä Salon live vuodelta 1998. Samalla levyllä Pauli Hanhiniemi esittää biisin Tahdotko mut tosiaan, joka toimii todella hyvin miehen "Kolmas nainen" -soundilla (ja miksikäs ei toimisi: Hanhiniemi itse sanoitti kyseisen biisin).

Kaikkein mielenkiintoisimpia kipaleita ovat kuitenkin ne biisit, joita vain harvoin Popedalta kuulee. Esimerkiksi Enkeliblues, jossa on todella kauniit lyriikat ja vahva tunnelma, vähän samalla tavalla kuin Repessä ja Lissussa, josta onkin vuosien aikana tullut yksi suosikkibiiseistäni. Enkeliblues on hieman erilaista Popedaa, kuten on myös -niminen biisi, joka siis on kuin onkin Pate Mustajärven kynästä, vaikka nykyisin se tunnetaan -yhtyeen kipaleena. Olisi  muuten hauskaa tietää, milloin ja missä yhteydessä Mustajärvi antoi biisinsä Yölle...
 
Kuusi levyllistä tuhtia tavaraa ei todellakaan ole liikaa, jos otetaan huomioon kokoelman hinta eli 50 euroa. Levyjen määrällä jaettuna siitä ei kuitenkaan muodostu kuin se kahdeksisen euroa per plätty, että ei se todellakaan ole paha hinta. Voinen sanoa näin, ettei kokoelma ole tosifanille mikään pakollinen hankinta, mutta se on oiva ja tarpeellinen ihmiselle, jolla ei ole vielä kaikkea. Joka janoaa lisää Popedaa. Joka ei saa tarpeekseen testosteronista.
"Palle and the boys. Mitä meillä olla vois, jos ei ois rock ´n´ rollia?"
Lisäyksenä: Joku kyseli minulta kerran, että mitä se popeda oikein tarkoittaa. Popeda on venäjää ja tarkoittaa voittoa. Ei olekaan ihme, että viimeisin Popedan levy olikin nimeltään Voitto.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Luin: Parantaja, Antti Tuomainen

Antti Tuomainen: Parantaja

Helsinki-kirjat, 2010

Luokitus: Herkullinen yhdistelmä, sulaa suussa


Minulla oli vielä äskettäin pitkään jatkunut kuiva kausi, jolloin jokainen lukemani kirja tuntui vähän kuin... vähän kuin pakotetulta. Nimenomaan minun lukijapuoleltani.

Se kaikki ratkesi yllättävän helposti: Löysin kirjan, johon rakastuin ja kirjailijan, jota haluan lukea lisää.

Parantaja-nimisessä romaanissa liikutaan pääkaupungissamme Helsingissä, niin kuin muissakin Antti Tuomaisen kirjoissa. Tämä Helsinki ei kuitenkaan ole meidän tuntema stadi: se on stadi sen jälkeen, kun ilmastonmuutos on iskenyt ja kaikki odottelevat vain maailmanloppua. Ihmiset tappelevat keskenään, sähkö toimii vain harvoin, vesi ei kulje. Ne, joilla on varaa karkaavat pohjoiseen etsimään parempaa elämää.

Kirjan tunnelma, tapahtumat ja tapahtumapaikat ovat niin syvästi dystopia-scifiä, että melkein itkettää pelkästä synkkyydestä. Aina vain sataa, ihan kuin brittiläisissä dekkareissa, aina sataa kaatamalla, aina kuolee ihmisiä, aina jonkun katseessa on epätoivoa ja tuskaa.

Ah, miten dystooppista.

Kaikki rypevät kaulaansa myöten inhorealismissa. Paha on melkein voittanut hyvän. Ketään ei enää kiinnosta. Kukaan ei enää jaksa välittää.

Siinä maailmassa ketään ei hetkauta, vaikka Tapani Lehtisen toimittajavaimo Johanna ei vastaakaan enää puhelimeen. On tapahtunut jotain, sen Tapani tietää, mutta hänellä ei ole tietoa eikä taitoa lähteä vaimoaan etsimään. Hänen on siis pakotettava ihmiset puhumaan ja toimimaan, jotta hän löytäisi rakkaan vaimonsa. Pian Tapani saakin huomata, ettei kukaan ole sitä, miltä näyttää. Tahtooko hän tietää totuutta? Onko siinä enää mitään järkeä, kun maailma loppuu minä hetkenä hyvänsä?

Matkallaan pimeyteen ja sitä kautta kohti totuutta, mies huomaa, että vain harvoin edes aviomies ja -vaimo tuntevat toisiaan läpikotaisin. Hän joutuu puntaroimaan omia tunteitaan ja menneisyyttään tarkemmin kuin aiemmin.

Pimeydestä pimeyteen vie kuoppainen tie


Synkkyyttä tasapainottaa mielestäni oivallisesti Tuomaisen kyky hauskuuttaa lukijaa. Huumori on tietenkin mitä nyt on: mustaa, synkkää huumoria. Usein varsin näsäviisasta. Pari kertaa huomasin hörähteleväni sellaisillekin jutuille, jotka vielä tässä maailmassa, nykymaailmassa, ei ehkä olisi sallittua. Niille ei olisi sallittua nauraa. Hups.

Kirjan loppuessa olin oikeasti hyvin hämmentynyt. En niinkään siitä, että kirjan loppu jäi kutkuttavan avoimeksi, enkä edes siitä, että loppu tuli niin yllättäen. Kirjassa vain oli niin paljon purtavaa ja mietittävää, että vielä pitkään lukemisen jälkeenkin puin asioita mielessäni. Entä sitten? Mitä lopun jälkeen tapahtui? Harvoin törmää yhtä kutkuttaviin loppuihin.

Parantaja on hyvin vahva kunnianosoitus vanhalle, kunnon dekkarille, vaikka tapahtumapaikka onkin tulevaisuuden Helsinki. En pilaa yllätystä paljastamalla yksityiskohtia, mutta sen sanon, että tulette lukemaan monia kliseisiä dekkarikohtauksia. Ja ai että ne sopivat tähän aivan loistavasti! Olen aivan täpinöissäni tämän kirjan (ja kirjailijan) kanssa. Voin kerrankin sanoa kirjaa todella hyväksi, eivätkä edes muutamat epäloogiset juonenkäänteet häirinneet lukemista.

(Näin esimerkkinä epäloogisuudesta: Jos sinun vaimosi olisi kadonnut ja tietäisit, että olisi tapahtunut jotain kamalaa, jättäisitkö silti hänen sähköpostinsa lukematta? Eikö silloin kirjesalaisuus jäisi kakkoseksi?)

Jos pidät dystooppisista maailmankuvista, jos mielesi halajaa jotain kirveltävää jännitystä, tässä on kirjasi. On valitettavaa, että kirjastomme Antti Tuomainen -jono on sen verran pitkä, etten vielä moneen viikkoon, ehkä kuukausiin saa käteeni muita miehen romaaneja. Seuraavana olisi vuorossa miehen uusin, Synkkä niin kuin sydämeni, jonka pitäisi olla taattua dekkarikamaa siinä missä Parantajakin. Sitä ennen minun on tyydyttävä maistelemaan Parantajan jälkimakuja.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Historiaa osa 2: Natsi-historia O-Ä

Sinun täytyy tuntea historiasi, jotta voit ymmärtää nykyisyyttä ja tulevaa. Historia toistaa itseään, varaudu siihen.

O

Jesse Owens, yhdysvaltalainen, tummaihoinen pikajuoksija, joka nappasi kultaa monessakin pikajuoksun lajissa vuonna 1936, jolloin olympialaiset pidettiin Berliinissä. Toisin kuin Hitler olisi tahtonut "tummaihoinen voittajana!" , monet saksalaisetkin kannustivat Owensia juoksuissaan, rotupolitiikan vastaisesti.

P

Kesäkuussa 1934, juuri valtaannousunsa jälkeen, Hitler toteutti operaation nimeltä Pitkien puukkojen yö, jossa hän puhdisti lähipiirinsä ihmisistä, jotka voisivat olla tuhoisia hänen uralleen. Jopa hyvin arvostettuja natsijohtajia surmattiin, usein syynä oli ollut huolimaton puhe tai teko Hitlerin nähden. Esim. SA-ryhmän johtaja Ernst Röhm tapettiin, koska hän oli uhka Hitlerin diktatuuriselle vallalle.

R

Roomalainen tervehdys, alias natsitervehdys, ei ollut alun perinkään Roomasta lähtöisin. Sen oli Hitler kopioinut mm. Benito Mussolinilta, joka oli kopioinut sen ties mistä.

S

Hitlerin omaa henk.kohtaista vartiostoa kutsuttiin SS-ryhmäksi, joka oli hyvin usein napit vastakkain toisen puolisotilaallisen ryhmittymän, SA:n, kanssa. Juuri SS sai Hitleriltä käskyn tapattaa ihmisiä Pitkien puukkojen yönä.

T

Tuhatvuotinen valtakunta oli Hitlerin unelma. Hän haaveili maailmaa hallitsevasta kansakunnasta, arjalaisten maasta, josta kaikki "roskakansa" olisi pyyhitty pois.
 
U
 
Uskollisuus oli yksi natsijohtajien taikasanoista. Varsinkin sodan loppuvaiheessa Hitler alkoi olla jo niin vainoharhainen, että epäili jopa omia ystäviään ja lähimpiä virkamiehiään uskollisuuden puutteesta.
 
Monet asiantuntijat ovatkin väittäneet, että Saksa olisi saattanut jopa voittaa sodan, jos Hitler ei olisi ollut ohjaksissa. Esimerkiksi Himmler, tuo Hitlerin oikea käsi, oli niin taitava taktikko, että päästessään Führeriksi hän olisi voinut tuhota koko muun maailman.

V

Jos jollakulla, usein varsin arvostetulla natsilla, oli hihassaan V-käsimerkki, se merkitsi sitä, että kyseinen henkilö oli kuulunut natsipuolueeseen jo ennen vuotta 1933, ennen valtaannousua. Niitä valtaannousua edeltäviä aikoja Hitler itse kutsui tärkeimmiksi ajoiksi, koska silloin he olivat tehneet suurimman työn. 

Saksan armeijassa V-käsimerkki tarkoitti korpraalia vastaavaa Gefreiterin arvoa. 

W

Wall streetin pörssiromahdus (1929) sai ensin koko Amerikan sekaisin ja lopulta myös Euroopan. Saksassa lama oli rajuimmillaan juuri silloin, kun eräs natsipuolue kurkotteli valtaistuinta. Puolueen oli helppo iskeä, luvata suuria parannuksia työttömyyteen yms. ja päästä valtikkaan kiinni.

Ä

Äitien tehtävä toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa oli nimenomaan kasvattaa lapsia ja pohjustaa näin uutta sotilassukupolvea. Vain harva nainen pääsi politiikan huipulle, tuskin kukaan. Ja hekin olivat yleensä vain miehiensä apureita. 

torstai 7. marraskuuta 2013

Marja Björkille Finlandia Junior-ehdokkuus!

Mikä mahtavin päivän uutinen oli kuulla, että Marja Björkin Poika on valittu ehdokkaaksi Finlandia Junioriin. Sosiaalisessa mediassa ehdokkuudesta kehkeytyikin monia kärkkäitä kommentteja. Monien mielestä Poika ei ole millään tavalla nuortenkirja. Puhumattakaan tuomarista, Duudsonien Jarpista. Pystyykö sellainen retale tekemään mitään?
 
Samoin kiihkeää puhetta tuli siitä, onko Poika edes sen tasoinen kirja, että se ansaitsisi ehdokkuuden puhumattakaan itse palkinnosta. Joka tapauksessa, sen enempää spekuloimatta, voin todeta, että olen Björkistä ylpeä ja hänen ehdokkuudestaan onnellinen. Se on sitten asia erikseen, oliko ehdokkuus kauhean onnistunut valinta...

Luin: Taivaan tuuliin, Terhi Rannela


"Olet joko osa ongelmaa tai sen ratkaisua." Ulrike Meinhof

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin

Otava, 2007

 
Terhi Rannela on koko uransa ajan kirjoittanut tasaisesti ja vaivattoman näköisesti sekä nuorille että aikuisille. Hän on yrittänyt sekä kirjoillaan että puheillaan rikkoa sanojen "aikuisille" ja "nuorille" rajoja.
 
Välikommentti: Olen itsekin viime aikoina havahtunut miettimään, missä kulkee se "raja", joka erottaa aikuistenkirjallisuuden nuortenkirjallisuudesta. Eivätkö säännöt olekin aina tarkoitettu rikottaviksi? Kirjoitusoppaassaan Kirjoita nuorille Rannela puuttuu tähän mielenkiintoiseen kysymykseen. Hm...
 
Taivaan tuuliin kertoo tarinan koulukiusaamisen ja manipuloinnin seurauksista. Se kertoo Aurasta, nuoresta naisesta, jonka elämä saa ihan uuden suunnan, kun ennen niin turvallinen perhe-elämä rikkoutuu äidin tapaturmaiseen kuolemaan. Isä vetäytyy syrjään, välttelee murrosikäistä tytärtään ja uppoutuu töihinsä apinanraivolla. Auralla ei ole ketään, joka tukisi tai auttaisi häntä. Niinpä tyttö hakee lohtua omalla tavallaan: Hän selviytyy koulukiusaamisesta vain turvautumalla sankarihahmoihin, vahvoihin naishenkilöihin.
 
Auran kasvaessa myös naishahmojen valta hänen elämässään syvenee. Kun Peppi Pitkätossu tuntuu liian nössöltä, siirrytään oikeisiin, eläviin hahmoihin. Lopulta Ulrike Meinhofista, tuosta kuuluisasta terroristista, tulee tytön lohtu ja turva.
 
Sitten hän löytää miehen, joka tuntuu vastaavan hänen unelmiaan: Henrin, joka lupaa pitää Aurasta huolta. Joka on kiinnostunut Auran tavoin jopa epätavallisen paljon terrorismista. Tytön elämä tuntuu kulkevan kuin ruusuilla, mutta...
 

Pakkomielteitä

 
Monet kysyvät minulta, mistä kiinnostukseni historiaan sai alkunsa. "Arvaatkaa", sanon silloin. Useimmat veikkaavat Hitleriä, toiset uh, niin kuumaa hissanopettajaamme (myönnän, että sekin liittyy tähän, kiitokset muuten hänelle, loistava ope), mutta totuus on, että historia vei minut mukanaan sen jälkeen, kun olin lukenut Terhi Rannelaa. Minun oli pakko saada tietää enemmän Meinhofista, ja sehän totta kai vei minua yhä syvemmälle Saksan historiaan. Tämä tapahtui muistaakseni vuonna 2010...

Pari kuukautta sitten satuin törmäämään uudelleen Taivaan tuuliin -kirjaan ja totta kai minun oli hankittava se itselleni. Pokkarina. Parilla eurolla. Bingo!

Kirja on suorastaan hyytävä. Kauhea, suoraan sanoen. Se kertoo toisaalta todella hienosti koulukiusaamisesta ja sen aiheuttamista traumoista, mutta se sivuaa myös psykopaattisia ihmisiä sekä negatiivisesti latautuneita pakkomielteitä. Tajuan hyvin, miksi pidin alusta alkaen kirjasta paljon, vaikka teksti on ns. tiukkaa ja nopeatempoista, kun yritetään kelata nuoren naisen koko lapsuutta kasaan. Tempo on nopea ja yhtäkkiä huomaakin kirjan jo loppuneen.

Kirjan loppu jää avoimeksi, hah, kuinkas muutenkaan, mutta ei niin inhottavan avoimeksi kuin esim. Anu Holopaisen Molemmin jaloin -romaanissa. Äh, että minua vieläkin häiritsee sen kirjan loppu. Taivaan tuuliin loppuu paljon paremmin näin sanoakseni, se jättää avoimia kysymyksiä, mutta toisaalta se myös vastaa kaikista tärkeimpiin.

En ole lukenut muita Rannelan teoksia; ne eivät houkuttele minua samalla tavalla kuin tämä. Taivaan tuuliin ei ole mikään maailman paras kertomus, mutta se iskee minuun joka kerta kiitos koskettavan aiheen sekä kuitenkin jollain tavalla koukuttavan kerronnan. Kyllä suomalainen kirjallisuus osaa!

maanantai 4. marraskuuta 2013

Iskelmä on ikuista – Kiitos Danny!

 
Kirjoittaessani tätä puut ovat jo varistaneet lehtensä, ja ikkunasta katsoessa voi kirjaimellisesti tuntea, kuinka talvi saapuu. Taustamusiikkina ja isnpiraation lähteenä toimii Dannyn (oik. Ilkka Lipsanen) kokoelmalevy, jonka pohjalta ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä.
 
Takana on Dannyn, "Suomen Tom Jonesin", konsertti ja hyvät muistot. Se, että on kiertänyt maailmaa 50 vuotta, on jo sen verran kova saavutus, ettei ihme, että siinä vaiheessa tahtoo eläkkeelle. Mutta katsos vain, ei tuota miestä kyllä aika ole kohdellut kaltoin. Totta kai meno ei ole enää niin hurjaa kuin kuumalla 70-luvulla, mutta kokonaisuudessaan miehessä riittää vielä virtaa vaikka muille jakaa. Sen verran hienosti laulut soivat ja jalka vispasi musiikin mukana. Taustalaulajatytöt tanssivat ja lauloivat. Danny otti haltuunsa koko lavan.
 
Lipsasella on semmoinen kyky, joka enää harvalla suomalaislaulajalla on. Hänen biisit jäävät oikeasti elämään, ja ne elävät vielä pitkään sen jälkeenkin, kun itse Danny ei ole niitä meille laulamassa. Siksi oli ihanaa kuulla ne vielä kerran miehen itsensä laulamina.
 
Danny tuli, Danny meni. Laulut jäivät. Jo edesmennyt Kari Jalkanen, tunnetummin Kari Tapio, sanoi ennen kuolemaansa näin hienosti:
"Iskelmä on ikuista."
Kiitos Danny! Sinun ansiostasi iskelmä ON ikuista.

Danny – Viihdemaratonin loppusuora -niminen konserttikiertue kiertää vielä muutaman kuukauden ympäri Suomea. Sitten Danny jää ansaitulle eläkkeelle.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Luin: Näkymätön, Mats Wahl

Mats Wahl: Näkymätön (Den osynlige)

Otava, 2005 (alk.peräinen 2000)

Luokitus: Pakko lukea!


Kirja ei ole tarkoitettu ihmisille, jotka pelkäävät kuolemaa. Eikä ihmisille, jotka eivät halua onnettomia loppuja. Eikä varsinkaan ihmisille, jotka eivät voi sietää sujuvaa dialogia.

Mitä, missä, milloin?



Kaikki alkaa siitä, kun aivan tavallisesta ruotsalaisesta kylästä katoaa aivan tavallinen nuori poika, Hilmer. Hän pelaa futista, hengaa ystäviensä kanssa, tapaa tyttöystäväänsä ja tekee kaikkea aivan normaalia. Ja sitten hän vain eräänä päivänä katoaa. 

Samaan aikaan Hilmerin koulussa on tehty monia räikeitä pahoinpitelyjä, joissa uhreina on usein ollut maahanmuuttajia, ja koulun seinille on tuhrattu hakaristejä ja kaksoissalamia. On sanomattakin selvää, että Hilmerin katoamista tutkiva rikospoliisi Harald Fors joutuu kohtaamaan sen, mitä on aina pelännyt: äärioikeiston. 

Liittyvätkö uusnatsit Hilmerin katoamiseen? Miksi kaikki tuntuvat sulkevan silmänsä sille, mitä on tapahtumassa? Kello käy ja Harald alkaa tuskastua siihen, että jopa poliitikot välttelevät kaikin tavoin vastuutaan. Kuka tietää ja mitä? Palaako Hilmer elävänä kotiin?

Kirjan kertomaa


Mats Wahl on yksi länsinaapurimme kiistattomasti suosituimmista nuortenkirjailijoista. Eikä ole ihme: Wahl osaa juuri sitä, mikä on monelle kirjailijalle tuskastuttavaa, jopa mahdotonta. Hän osaa kirjoittaa terävää dialogia. 

Kirja itsessään ja varsinkin kirjan teema, kuinka nuoriso liittyy äärioikeistoon, on tuttua kauraa niille, jotka ovat lukeneet Marja-Leena Tiaisen Pikkuskini-kirjan (aijai, minä sen taisin arvostellakin täällä). Siihen minä en vastaa, kumpi on parempi tai kumpi kertoo äärioikeistosta paremmin, mutta sen sanon, että luitpa sitten kumman tahansa (tai kummatkin), saat varmasti selville, etteivät uusnatsit ole ihan mitä tahansa nyrkinheiluttajia. He tietävät aika tarkkaan, mitä tekevät.

Itse kirjan nimi, siis Näkymätön, viittaa Wahlin kirjoittamiin kohtauksiin, joissa ääneen pääsee kadonnut Hilmer, tai siis pojan ajatukset. Juuri nämä pienet kohtaukset olivat niitä, joihin minä tässä kirjassa rakastuin. En osaa selittää sitä kunnolla, tai siis en osaa selittää sitä ilman hehkuttamista, joten annetaan Wahlin kynän puhua:
"Eräänä toukokuun ensimmäisistä päivistä Hilmer Eriksson tajusi, että hänestä oli tullut näkymätön. Hilmer nousi, otti kirjansa ja heitti sen seinään.
Ettekö te näe! Hilmer ulvoi.  Minä olen täällä!
Heti kun Hilmer oli heittänyt kirjan kädestään, se katosi. Kirjan selkämys ei koskaan osunut seinään."
 Itse Henning Mankell on jossain välissä kommentoinut Näkymätöntä tällaisin sanoin:
"Wahlin kirja on pakollista luettavaa."
.... tai pakollista luettavaa ainakin niille, jotka janoavat tietää lisää siitä, mikä pelottaa ihmisiä. Usein kirjat, joissa on Wahlin tapaan paljon dialogia, eivät pysty saamaan sitä samaa tunnetta kuin teokset, joissa kuvaillaan enemmän. Monet ajattelevat, etteivät voi kirjoittaa sujuvasti sekä paljon hyvää dialogia että hyvää kuvausta. Wahl on heittänyt tällaiset ajatukset romukoppaan ja kirjoittanut hienon, tunteikkaan romaanin, jossa on paljon repliikkejä. Hyviä repliikkejä.
"– Minä olen Harald Fors. Olen poliisi.
– Oletko?
– Miksi sinä et ole tunnilla?
– Ei kuulu sinulle.
Fors katsoi poikaa. 
– Mitä sinä tuijotat? poika sähähti. 
– Sinua." 
Pitkiä, monen sivun mittaisia dialogeja, joiden väleissä on vain vähän kuvausta. Wahl on kirjaimellisesti antanut henkilöiden elää elämäänsä.

Toinen mielenkiintoinen seikka kirjassa liittyy omiin uskomuksiini. Stereotypioihin. Niin kuin joskus jo mainitsin, on minulla varsin auvoinen kuva Ruotsista maana ja yhteiskuntana. Siihen ovat vaikuttaneet niin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen hyvä kohtelu ko. maassa kuin 60-luvun nopea yhteiskuntakehitys, joka vei Ruotsin Euroopan kärkimaaksi.

Mats Wahlin rankka kuvaus maahanmuuttajien kohtelusta Ruotsissa rikkoo osittain näitä auvoisia kuvia. Se on ehkä yksi syy sille, miksi haluan lukea tämän kirjan aina uudelleen ja uudelleen. Näkymätön on pirun tasokas kirja, pitipä sitten nuortendekkareista tai ei. On vain kumarrettava Mats Wahlille.

Tulipa muuten mieleen, että olen tuossa viikonloppuna menossa katsomaan Dome Karukosken uutta Leijonansydän-leffaa, joka ainakin arvosteluista päätellen kertoo varsin hyvin uusnatsien toiminnasta. Siitäpä sitten myöhemmin lisää.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Suomalainen kirjallisuus taspaksua ja tylsää?

Hieraisin muutaman kerran silmiäni, kun satuin törmäämään uusimmassa Suomen Kuvalehdessä (SK 43/2013) juttuun, jossa kerrottiin varsin... hm... suorasukaisesti suomalaisesta kaunokirjallisuudesta. Ko. artikkeli haukkui suomalaisen kirjallisuuden tasapaksuksi ja kriitikot amatööreiksi. Artikkeli mainitsi mm. sen, etteivät nykyajan kriitikot osaa kertoa, onko kirja todella huono vai todella hyvä.
 
Itse jutussa ei itseni mielestä ollut mitään pahaa; hauskahan se oli, virkistävää vaihtelua. Ja kai tässä jonkinmoinen totuuden siemen piilee: voisihan suomalainen kirjallisuus olla varmasti paljon mielenkiintoisempaa ja värikkäämpää. Mainitsinkin tästä jo yhdelle ystävälleni sanoin: "Ei kai ongelma ole vielä näin suuri?"
 
Ei mielestäni. Suomalainen kaunokirjallisuus elää ja voi hyvin (ja myy hyvin). Katsokaa nyt vaikka juuri tänään päättyviä Helsingin kirjamessuja! Onkohan kyseisen artikkelin kirjoittaja edes viitsinyt vaivautua paikalle?
 
Sain uuden seuraajan blogiini! Hienoa ja kiitos paljon! Raikasta talven odotusta kaikille teille kullannupuilleni!

torstai 24. lokakuuta 2013

Historiaa osa 1: Natsi-historia A-N

Älä koskaan unohda sitä, mistä tulet ja mitä sinun takanasi on ollut. Älä koskaan vihaa historiaa, vihaa ihmisiä ja tekijöitä. Opi virheistäsi.

1933

Vuosi, jolloin Hitleristä tuli valtakunnankansleri ja kansallissosialistien aika katsotaan alkaneeksi.

A niin kuin...
 
Adolf Hitler. A voidaan yhdistää myös autobahn-verkostoon, joka olikin natsien ainut hyvä teko.
 
B
 
Berliinin valtiopäivätalo, joka paloi vuonna 1933. Tästä(kin) syytettiin kommunisteja, kansallissosialistien vihollisia, mutta nykyhistorioitsijat uskovat, että heidät lavastettiin syyllisiksi.
 


Winston Churchill toimi Iso-Britannian pääministerinä toisen maailmansodan aikaan. Hitler ja Churchill eivät koskaan tavanneet, ensimmäiseksi mainitun kieltäytymisen johdosta. 
 
D
 
Dachaun keskitysleiri. Surullisen kuuluisa.
 
E

Ensimmäinen maailmansota (1914-1918). Saksa hävisi sen katkerasti ja joutui näin taipumaan ympärysvaltojen tahtoon. Tästä Hitler sai syyn kostoon, joka oli yksi  2. maailmansodan perimmäisistä syistä.  
 
F

Ford, joka oli yksi saksalaisten lempiautoista, kunnes "kansanauto" eli Volkswagen esiteltiin kansalle. Volkswagenin kehitti hieman toisesta autosta tunnettu Ferdinand Porsche.
 
G

Joseph Goebbels (joskus myös Göbbels). Natsi-Saksan propagandaministeri, eräs ihmisistä, jotka vaikuttivat vahvasti siihen, miksi Hitler nousi valtaan. Intohimoinen ja itserakas. Naistenmies, jopa ukkomiehenä. Siitä taas Hitler ei pitänyt ja pakotti miehen pysymään aisoissa.

H

Hitlerjugend. Aivopesula, jossa nuorien poikien mieliin iskostettiin natsiaatteita ja -ihanteita. Sotilasvalmennus, jonka oppilaista kasvatettiin kurinalaisia sotilaita.

I

Iron Sky, kaikkien tuntema elokuva, jossa on vahvoja viittauksia natsi-Saksaan, mm. propagandajuliste, jota jo Hitler käytti aikoinaan. Itse en pitänyt kyseisestä leffasta.

J

Jud süss on ehkä kaikkein tunnetuin (natsi)propagandaleffa. Sen tekemiseen käytettiin, ironista kyllä, samoja juutalaisia, jotka myöhemmin tapettiin keskitysleireillä.

K

Kristalliyö. Yö, jonka seurauksena juutalaisvainot saivat otteen moraalista. Satoja juutalaisia tapettiin, juutalaisten kauppoja rikottiin (siitä nimi kristalliyö)...

L

Luftwaffe. Natsi-Saksan tehokkain hyökkäyskeino: ilmavoimat. Tästä tuli maailmansodan aikaan Churchillin ja koko Britannian pahin vihollinen.

M

Mein Kampf eli Taisteluni. Hitlerin kootut selostukset siitä, miksi juutalaiset ovat eläimiä ja miten ihmiskunnan pitäisi järjestäytyä. Hän kirjoitti sen ollessaan lyhyen aikaa vankilassa vuonna 1924 (kansankiihotuksesta, vapautui ennen aikojaan hyvän käytöksen ja suhteiden avulla).

N

NSDAP (aiemmin DAP) eli Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue, nykyisin siis natsipuolue.