perjantai 28. kesäkuuta 2013

Mennyt mies on historiaa

Sä tunsit mut aiemmin Markkuna. Sitä poikaa ei enää olekaan.

 
Kun ensimmäisen kerran annoin itselleni luvan ajatella itseäni poikana… Omaa kehoani pojan kehona, estrogeeniä testosteronina ja ihmisten erilaisia asenteita… Sillä sekunnilla tiesin, että tätä minä haluan olla. Tätä minä olen.
 
Sen jälkeen on tullut monia hetkiä, jolloin olen ollut epävarma itsestäni. Kaikista niistä on selvitty kunnialla, hengissä ja vahvempana kuin ennen niitä. Jokainen niistä turhautuneisuuden hetkistä on kasvattanut minua henkisesti. Joka aamu huomaan yhä uudelleen ja uudelleen, että tämä on sitä, mitä tunnen tarvitsevani. Minä olen poika... Vai olenko?
 
En ehkä koskaan saa täyttä varmuutta siitä, mihin lokeroon kuulun ja minkä sukupuoli-identiteetin koen omakseni. Siihen tottuu - tiedättekö - ettei tiedä edes niitä oleellisimpia asioita itsestään. Ettei tiedä nimeään eikä sukupuoltaan. Siihen on vain totuttava.
 
Joskus minua järkyttää se sukupuolittunut maailma, jossa elämme. Edes yhteishakulomaketta ei voi täyttää ilman sukupuolen kertomista. Some-kuningas Facebook pyytää heti ensi kättelyssä tietoonsa sen, olenko mies vai nainen. "Muu, mikä?" -vaihtoehtoa ei ole. Niinä hetkinä tunnen olevani loukussa. Ansassa.

Valitettavasti on olemassa monia, monia muitakin transsukupuolisia ihmisiä, jotka tuntevat olevansa kuin kahleissa. Me emme pysty hengittämään emmekä elämään täyttä elämää, jos emme saa olla sitä, mitä oikeasti olemme. Valitettavan usein kahleet johtavat itsetuhoisuuteen, masennukseen ja syvään itseinhoon.  Se on niin helppoa vahingoittaa itseään. Tämä iho ei ole omaa ihoani, keho ei ole oma kehoni. Mitä väliä siis, jos vaikka viiltelisin?
 
Ei transsukupuolisuus ole pelkkää itseinhoa. Se on pieniä ilon hetkiä, kun huomaa menneensä läpi, onnellisuuden tunteita, kun tajuaa näyttävänsä pojalta, toiveita ja haaveita, yhteisöllisyyttä, johon olen vasta äskettäin törmännyt. Nyt minulla on aina ihmisiä, jotka ymmärtävät.

Parhaimmatkaan vertaistukiverkostot eivät korvaa sukulaisia, perhettä ja ystäviä. Usein äidit ja isät ovat yhtä sekaisin tämän asian kanssa kuin me itsekin. Usein he eivät tiedä, mitä transsukupuolisuus oikeastaan on ja ovat siksi hyvin hämillään, järkyttyneitä ja joskus jopa kielteisiä. He eivät halua ymmärtää tätä asiaa. "Kun eihän meidän Marita voi olla poika!"

Niinä hämmennyksen aikoina transsukupuolinen ja hänen lähimmäisensä tarvitsevat enemmän tukea ja opastusta kuin koskaan. Tämä on suuri asia. Tämä on rankka ja vaikea prosessi. Mutta ilman sitä minä en jaksa enää elää. 
 
Minä olen näytellyt. Minä olen esittänyt roolia. Koko elämäni on perustunut yhteen suureen valheeseen, ja nyt, kun vihdoinkin näen metsän puilta, olen onnellinen. Tahtoisin vain vapautta ja sitä, että ihmiset ottaisivat minut tosissaan. Tajuaisivat, että jokainen harkitsematon kommentti satuttaa. 
 
Ihan ensimmäinen roolini on jättänyt minuun syvät katkeruudet ja vihat kaikkea naiseutta kohtaan. Ei ole ihme, etten halua meikata enkä kokeilla tyttöjen kanssa korkkareita. Jos itse olisitte olleet vankeina koko elämänne ajan, ette te haluaisi enää vapaana ollessanne kokeilla, miltä tuntuu pitää käsirautoja. Se olisi teille kuin muistutus menneestä. Haamu kaukaisuudesta.
 
Toinen roolini on melkein vienyt minulta järjen ja terveyden. Olen yrittänyt elää ihan kuin olisin kaikkitietävä messias, joka tietää kaikesta kaiken ja on nero. Monien mielissä on säilynyt kuva oppilaasta, jolta voi kysyä mitä vain, ja hän tietää vastauksen. Siksi minusta on tullut liian ylpeä ja liian itsekäs. Liian tietoinen omista plussistani.
 
Pelkään, että transsukupuolisuuteni takia joudun menettämään monia tilanteita ja ihmissuhteita. Epäilen hyvin vahvasti, että minun ja kumppanini lopullisen eron syy tulee olemaan minä ja minun sukupuoli-identiteettini. Hän ei voi sietää sitä, kun puhun itsestäni poikana, eikä varsinkaan termiä "poikaystävä". Hän onkin ainut ihminen, jolta en tule ikinä vaatimaan poikanimen käyttöä. Se olisi liikaa hänelle. Hän ei kestäisi enää. Hän lemppaisi minut keskelle kauppakatua. Ja silloin minä itkisin.
 
"Kuka minä olen?
 
Olen yhä epävarma, vaikka minulla onkin suuri tarve kokea vihdoin se, mistä olen haaveillut.
 
On vaikea kuvata sitä hetkeä, kun ensi kertaa annoin periksi vahvalle halulleni sitoa solmio kaulaan. Vasta silloin tunnustin itselleni ja ymmärsin, kuka olen aina ollut.
 
Siksi solmio on minulle tärkeä. SIlä on suuri symboliarvo. Se ei ole pelkästään asuste."
 
Sarah Azmeh Rasmussen, Norja

Luin: Novellit 2011

Antologia: Novellit 2011

Gummerus, 2011

Sivuja: 176


Novellikokoelmat ovat helppoja ja nopeita luettavia. Ehkä juuri sen takia pidän niistä niin erityisen paljon. Jokainen novelli varsinkin, jos kirjoittajia on useita niin kuin tässä on omanlaisensa, ja jokaisen novellin jälkeen on hyvää aikaa pureskella tarinan jättämää mielialaa. Mistä se kertoi? Minkälainen fiilis siitä tuli? Tykkäsitkö siitä?

Novellit ovat toisaalta helppoja ja toisaalta aika vaikeita kirjoitettavia. Jos hyväksyt sen, että sinun pitää tiivistää kaikki kerronnat, kuvailut ja dialogit muutamaan liuskaan, ja saat siitä silti yhtenäisen, tiiviin kokonaisuuden, olet jo oikeilla jäljillä. Minä en (vielä?) osaa kirjoittaa pitkiä, monikymmenliuskaisia romaanikäsikirjoituksia niin, etteivät langat karkaa käsistäni loppua kohden. Siksi lyhyet ja ytimekkäät novellit ovat minun juttuni. Voin suositella novellien kirjoittamista kaikille – se auttaa tiivistämään asioita mahdollisimman pieneen tilaan – ja erityisesti aloitteleville kirjoittajille. Niistä on todella hyvä aloittaa oma kirjoittajaura, oli tähtäimenä sitten amatööri- tai ammattikirjailijaura.

Novellit 2011 –antologiaan on kerätty novelleja, jotka pärjäsivät Martti Joenpelto kirjoituskilpailussa kyseisenä vuonna. Itse kilpailu Joenpellon Martin mukaan nimetty on ollut ponnahduslautana hyvin monelle nykypäivänä tunnetulle kirjailijalla, mm. Sofi Oksaselle ja Tuomas Kyrölle.

Taso on siis kova, ja sen näkee. Novellit ovat ns. amatöörikirjailijoiden kirjoittamia, mutta silti hyvin, hyvin tasokkaita. Useimmat kirjoittajista ovat kirjoittaneet vuosia ja vuosikymmeniä. Jotkut melkein koko elämänsä ajan. 
 
Novellien aiheet vaihtelevat laidasta laitaan. On syöpää ja toimistohommia, on vanhustenhoitoa ja rakennettuja taloja. Jossain vilahtaa pala fantasiaa.

Kilpailun voittanut novelli, Synkkäsimo (kirjoittanut Heidi Vaattovaara), on mielestäni todella oivaltava ja suoraan sanoen herkullinen tarina. Se on hyvin samanlainen kuin Anna-Liisa Haakanan Ykä yksinäinen, joka on kohonnut jo melkein kulttiasemaan vuosikymmenien varrella. Synkkäsimo havittelee samaa teemaa ja jopa samanlaista kieltä (Lapin murre) kuin Haakana. Minua se ei haittaa, vaikka monien mielestä se menee jo kopioimisen puolelle. Ainakin minun maailmaani mahtuu monta Ykää. Ykästä lisää tulevissa postauksissa.

Novellikokoelman kruunuksi nousee itseni mielestä ihan viimeinen novelli, Puurattaat (Marjatta Saarela). Mielestäni se oli oiva valinta aivan viimeiseksi tekstiksi teemansa ja yllättävän loppuratkaisunsa takia. Sen jälkeen on pakko hengähtää ja miettiä, mitä juuri tapahtui ja miksi. Minkälainen ihminen tarinan päähenkilö loppujen lopuksi onkaan? Loppu yllätti minut täysin, enkä voinut kuin huudahtaa ihastuksesta. Olin jopa hieman pettynyt. Olisin itse tahtonut kirjoittaa juuri samanlaisen novellin. Juuri samanlaisen. Valitettavasti Marjatta ehti ensin. 
 
 

Lukiohaaste


Olen vahvasti päättänyt kirjoittaa ikioman novellikokoelman. Lähettää sen kustantamoille. Saada kustannussopimuksen. Julkaista. Tämä kaikki kolmen seuraavan vuoden aikana. Siinä samalla olisi tarkoitus saada mahdollisimman hyvä lukiotodistus ja kokea ensimmäiset kännit miettiä tulevaisuuden suunnitelmia. Mitä haluan? Kuka minä oikeasti olenkaan?
 
Kokoelmani ei saisi olla liian tavallinen tai liian erilainen, vaan jotain siltä väliltä. Tarpeeksi kliseinen, jotta ihmiset saisivat otetta, ja kuitenkin tarpeeksi omaperäinen, etteivät lukijat kyllästyisi. Tietokoneeni uumenissa on jo ainakin viisi hyvää, käyttökelpoista novellia, ja lisäksi vielä toiset viisi sellaista, joiden kanssa minun on vietettävä vielä monta hilpeää tuntia korjaillen tökeröitä kirjoitusasuja. Hilpeää, indeed.

Kliseet sinällään ovat aina kuuma peruna kirjoittajapiireissä. Toisaalta niitä pitäisi välttää kuin ruttoa, mutta ilmankaan ei voi oikein elää. Tuttujen ilmaisujen ja metaforien hohto piilee niiden itsestäänselvyydessä. Ihmiset tajuavat heti, mistä on kyse. Laskekaapa vaikka huviksenne, kuinka monta klisettä tässäkin postauksessa on. Ja miettikää sitten, mikä on ollut niiden tarkoitus ja mitä ne tuovat teille mieleen. Muistakaa etsiä tarkkaan, sillä joskus kliseet ovat jo niin arkipäiväisiä, etteivät ne heti edes osu silmään. Silloin niistä on tullut jo liian laimeita.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Kirjojen top 10 + yksi lisäkirja

Kun kyse on niinkin laajasta käsitteestä kuin kirjallisuudesta, voitte ymmärtää, että omien mieltymysten listaaminen kymmeneen kohtaan on vaikeaa. Maailmassa on liian monta hyvää kirjaa.
 
Hah, valehtelin. Totuus on se, että tuo alku kuulosti vain niin raflaavalta, että minun oli pakko kirjoittaa se siihen. Oikeasti kymmenen lempikirjan kokoaminen on yllättävänkin helppoa. Mikään kirja ei ole koskaan täydellinen luomus, mutta lähelle on pyrkinyt hyvin moni. Niistä suurin osa on kirjoja, joiden lukeminen on itkettänyt ja ravistellut omia näkökulmiani joskus hyvinkin radikaalisti. 
 
Jos joskus törmäisin Täydelliseen Kirjaan, siinä pitäisi olla kaikkea seuraavaa hyvin ravistettuna, ei sekoitettuna:
  • Itkua, mutta myös iloa
  • Ripaus romantiikkaa
  • Iskevä juoni
  • Tarpeeksi suppea ja tarpeeksi laaja kuvaus
  • Toiveikas, ehkä jopa surullinen tai surumielinen loppu (onnellinen loppu varauksin)
 
 
Suurin osa suosikkiteoksistani on kaunokirjallisuutta, mutta joukkoon mahtuu myös pari tarkasti harkittua, hienosti koottua tietokirjaa. Ne kertovat varmasti omasta puolestaan sen tosiasian, että olen kiinnostunut rasismin tutkimisesta ja torjumisesta. Rasismi kaikkine muotoineen on väärin. Aina. Jokainen haukkumasana ja jopa rasistinen läpänheitto antaa rasismille jalansijaa, vaikka itse puhuja ajattelisi sen olevan vain harmitonta, jätkien saunaillassa heitettyä läppää. Jokainen meistä voi vaikuttaa siihen, kuinka rasistinen tulevaisuus ihmiskunnalla on edessään. 

Noh, ennen kuin uppoudumme liian syvälle tähän aiheeseen, voisimme mennä itse asiaan.
 
Kirjat ovat sekalaisessa järjestyksessään tässä:
 
1. Rulla, Varpu Vilkuna
 
2. Kelloaaria, Kaarina Huhtinen 
 
3. Koiramäki, Mauri Kunnas
 
4Taivaan tuuliin, Terhi Rannela
 
5. Mopo, Tuija Lehtinen
 
6. Äärioikeisto Suomessa, Dan Koivulaakso, Mikael Brunila, Li Andersson
 
7.Tumma nauha, Varpu Vilkuna
 
8. Historian käännekohtia: Kolmas valtakunta 
 
9. Mats Wahlin nuortendekkarit
 
10. Mustaa lunta, Marja-Leena Lempinen
 
11. Pikkuskini, Marja-Leena Tiainen    
 

Kiitos teille lukijat, joita on kertynyt jo huomattavasti enemmän kuin olisin osannut odottaa! Ilman lukijoita ei olisi kirjallisuutta eikä kirjailijoita. Eikä liiemmin bloggaajiakaan.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Luin: Punainen kuin veri, Salla Simukka

Naiskiintiö, pakolaiskiintiö - homokiintiö?

 

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Tammi, 2013

Sivuja: (liikaakin?) 265


Salla Simukkaa on arvosteltu niin kiintiölesbojen käytöstä kuin jaarittelevasta kirjoitustyylistäkin, joten ei ole ihme, että ennen kirjaan tarttumista mieleeni nousee kysymys: Osaako tämä nainen kirjoittaa hyvän, iskevän trillerin?

Ehdottomasti osaa. Kansainvälistäkin suosiota havitteleva Lumikki Andersson trilogia alkaa vetävästi. Lumikki kuvataan erilaisena ja varsin salaperäisenä nuorena, jolla on kokemusta pelosta ja salapoliisihommista. Simukka kirjoittaa jälleen niin taitavasti, että lukijan on pakko vain lukea lukemisesta päästyäänkin. Edes niin stereotyyppisesti kikattavat lukiolaistytöt eivät haittaa, kun Simukka saa niihinkin syvyyttä ja luonnetta. Sitä potkua, jota trillereissä pitää olla. Ei ole ihme, että Sallaa tituleerataan Suomen parhaimmaksi nuortenkirjailijaksi.

Silti kirjasta puuttuu jotain. Joko minusta itsestäni on tullut liian tiukka ja nirso lukija tai Simukka on oikeasti jättänyt jotain kirjoittamatta, mutta tämä ei iskenyt suoraan sydämeen niin kuin Sallan aiemmat kirjat. Jotakin jäi puuttumaan. Se jokin, joka saa ihmisen tarttumaan hyvään kirjaan uudelleen ja uudelleen. Edes niin salaperäinen Lumikin vanha ihastus, jonka hahmo jää vielä etäiseksi, ei auta asiaan.

Myönnän, että mielipiteeni kirjasta saattaa olla hyvinkin yksipuolinen. Silloin, kun luin aiempia Simukan kirjoja, olin rakastunut entiseen tyttöystävääni ja lentelin korviani myöten vaaleanpunaisissa maailmoissa. Lukiessani kirjaa Kun enkelit katsovat muualle, olin vielä tietämätön omasta itsestäni ja niin rakkauden pauloissa, että kirjan romanttinen teema iski minuun täysin. Olisiko siis mahdollista, että olosuhteet vaikuttivat siihen, mitä ajattelin kirjasta ja kirjailijasta? Mahdollisesti. 

Salla Simukan tapa käyttää melkein jokaisessa kirjassaan lesboja tai homoja, on aiheuttanut monia kärkkäitä mielipiteitä. Itse sanon vain sen verran, että HLBTIQ-henkilöiden käyttöä teksteissään voi verrata muihin hahmoihin. Jos jokaisessa kirjassasi käytät miestä, joka kiroilee mahdottomasti ja polttaa joka päivä kaksi askillista tupakkaa, joku lukijasi varmasti kyllästyy. Samanlaisten tai jopa samojen henkilöiden käyttöä on tietenkin vältettävä. Oli kyse sitten homosta historianopettajasta tai vanhasta prätkäjengiläisestä. Ymmärrän Simukan joidenkin lesbohenkilöiden käytön, mutta myönnän, että hänen kannattaisi olla jo varuillaan. Mikä on liikaa ja mikä ei?

Minä itse olen käyttänyt homohenkilöitä vain pari kertaa, ja olen aina yrittänyt tehdä tarinoista jonkin verran opettavaisia ja maanläheisiä.  Sellaisia, että heteronormatiivisetkin ihmiset tajuavat, millaista elämämme on. Kun eihän se ole sen ihmeellisempää! Ihan ihmisiä mekin olemme!


 

Kummipoikani täytti vuosia pari viikkoa sitten! Toivon, että hänen kasvaessa aikuiseksi maailma olisi suvaitsevampi ja entistäkin parempi paikka elää! Paljon onnea hänelle ja kaikille muillekin juhlasankareille! Yö-yhtyettä mukaillen ja siteeraten:

"Voi kunpa matkas onneksi koituis. Vihaa, katkeruutta et tuntis joutavaa. Voi kun oisit viisaampi kuin enos milloinkaan. Kunpa oppisit ajattelemaan."

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Miksi kirjoitamme?

Aina ensimmäisenä, kun tapaan ihmisen, joka kirjoittaa yhtä vakavasti ja yhtä määrätietoisesti kuin minä, kysyn häneltä, milloin tämä kaikki alkoi. Milloin ja miksi hän ryhtyi kirjoittamaan?
 
Usein vastauksena on jotain perin epämääräistä mutinaa ja tuhinaa siitä, kuinka kaikki alkoi oppitunneilla tai koulun pihalla. Harvoin kukaan kertoo oikeaa syytä pakonomaiselle kirjoittamiselleen.
 

Ensimmäinen syy

 
Pari kuukautta takaperin luin kirjan, joka sai minut yhtä aikaa itkemään ja nauramaan. Kirjan nimi oli Antaumuksella keskeneräinen, kirjoittajanaan Maria Peura. Se kertoi kirjoittajan syvimmistä tunnoista, peloista ja haaveista. Siinä puhuttiin kirjoittajien itsekkäästä halusta tulla kuulluksi ja ymmärretyksi oikein. Siitähän tässä on loppujen lopuksi kyse. Se halu ja suoranainen himo saada äänensä kuuluville ja asiansa ihmisten huulille, on vahva ja voimakas. Me haluamme kirjoittaa osin hyvinkin itsekkäistä syistä. Miten minä sen eräässä kouluaineessa muotoilinkaan? 
 
"Uskon, että tulevaisuudessa kirjoittaminen on minulle tapa selviytyä, hengittää ja rakastaa. Minun tapani taistella pahaa vastaan."
 
Nämä ajatuksethan ovat lähes suoraan Maria Peuran kirjasta, mutta ne eivät heikkene siitä mitenkään. Päinvastoin. Allekirjoitan nämä asiat täysin.
 

Toinen syy

 
Toinen syy kirjoittamiselle on syvempi ja moniulotteisempi. Hyvin moni kirjoittajanuori, jonka olen tavannut, sanoo kirjoittamisen olevan hyvä tapa poistaa paineita. Se on joillekin  esimerkiksi minulle oikeastaan ainoa väline ja keino, jolla saa kanavoitua kaikenlaisia tunteita. Vihaa, kateutta, rakkautta, ystävyyttä, menetyksen tuomaa tuskaa... 
 
Useimmat tapaamistani kirjoittajanuorista ovat aloittaneet vakavan suhteen kirjoittamisen kanssa jonkin suuren, elämäämullistavan tapahtuman jälkeen. Jotain isoa on tapahtunut, eivätkä he pysty kanavoimaan sen aiheuttamia tunteita muutoin kuin kirjoittaen. Liian usein tämä tapahtuma on ollut negatiivinen kokemus. Useimmiten masennus tai läheisen ihmisen kuolema.

 

Milloin?

 

Minä itse ryhdyin runojen raapustelijaksi melkein kuin vahingossa. Se tapahtui kuin huomaamatta. Kolmisen vuotta sitten aloin kyseenalaistaa sukupuoltani, seksuaalisuuttani ja koko tätä elämää muutoinkin. Aloin havahtua siihen, että elämä oli valehdellut minulle päin naamaa koko minun pienen ikäni. Se oli isku vasten kasvoja. Paha pudotus, jonka seurauksia sain siivota seuraavat kaksi vuotta. Niiden kahden vuoden aikana minusta kehittyi passiivisempi, kyynisempi ja katkerampi elämää kohtaan, mutta samalla sain nauttia ensimmäisiä kertoja rakkaudesta. Siitä, kun on joku lähellä omaa vartaloa. Siihen aikaan minulla oli ensimmäinen vakava suhde.

Silloin kolme vuotta sitten masennuksen ja itseinhon ollessa pahimmillaan tajusin, kuinka paljon rakastankaan kirjoittamisen vapautta ja säännöttömyyttä. Silloin, kun kirjoittaa, on vapaa normeista ja yhteiskunnan aiheuttamista paineista. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun tietää kirjoittamisen sujuvan hyvin. 
 

Vakavista suhteista puheenollen: Minulle ja minun kumppanilleni tulee näinä päivinä kuluneeksi yhdeksän kuukautta yhdessä. Kiitos siitä hänelle! Ja kiitos eilisestä taianomaisesta ja upeasta illasta, jota on nyt näin aamutuimaan hauska muistella.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Luin: Poika, Marja Björk

Marja Björk: Poika

Like, 2013

Sivuja: (sopivasti) 215


Heti ensimmäisenä huomaan sen, minkä olin jo muiden kirjabloggarien kautta kuullutkin. Marja Björk kertoo avoimesti, että kirja perustuu todellisiin henkilöihin, hänen omaan poikaansa. Poikaan, joka syntyi biologisena tyttönä.
 
Monen arvostelijan mielestä kirja ei ole niinkään selviytymis- tai kasvutarina, mutta minä en yhdy tähän. Jokainen transsukupuolinen, joka on selviytynyt hengissä ensimmäiset kaksikymmentä vuotta, on selviytyjä ja oman elämänsä sankari. Silti tätäkään kirjaa lukiessa ei pitäisi juuttua kiinni siihen, että päähenkilö on sitä mitä on, vaan antaa tarinan viedä. Marjan tekstihän kulkee sulavasti, eikä ns. pullonkaulakohtia synny. Tapahtumat soljuvat luontevasti. Se on yksi syy siihen, miksi tämä on nopea luettava.
 
Kirja oli liian helppo minulle. Se ei tuonut mitään uutta, vain täydensi vanhaa tietoa ja taitoa. Mielipiteeni ei johdu Marjasta eikä kirjasta itsessään, vaan kokemuksesta. Olen kokenut ja tulen kokemaan tämän kaiken omissa nahoissani. Yölliset itku-potku-raivarit, kun ei olekaan sitä, mitä tuntee oikeasti olevansa. Ikuinen peiliviha, kun ei näekään peilistä sitä kehoa, jonka oikeasti tuntee tarvitsevansa.

Nimenomaan tarvitsevansa. Meistä kukaan ei halua tätä. Me emme välttämättä halua olla poikia. Me tarvitsemme sitä, jotta pystymme elämään. Vasta sen jälkeen - ehkä kuukausien tai vuosien päästä - huomaamme, ettemme muuttaisi elämästämme mitään. Silloin me haluamme olla juuri sitä, mitä olemme.

Kirjaan palatakseni voisin todeta, ettei kirja siis ollut tylsä. Se oli tapahtumarikas, välillä hauska ja välillä itkettävä, eikä kyllästyminen tullut milloinkaan. Se kaikki oli vain niin tuttua minulle, etten saanut kirjasta ihan sitä, mitä olisin halunnut. En päässyt siihen ahaa-elämykseen, jonka olisin saattanut saada, jos en olisi "meikäläisiä", niin kuin itse kutsun meitä. 

Kirjasta inpsiroituneena ryhdyin itsekin vääntämään tekstiä siitä, mitä on olla meikäläinen. Sukupuolivähemmistöinen. Se oli yllättävän hankalaa, kun niskaan hengittivät aina niin kriittiset transystävät. Miten pystyisin tiivistämään koko jutun syvimmän olemuksen muutamaan liuskaan? Oli tarkoin harkittava, mitä haluan kertoa ja mitä haluan jättää avoimeksi. Novellin lopusta tuli liian outo ja liian sekasotkumainen, kun yritin ängetä yhteen yllättävän juonenkäänteen ja suht onnellisen lopun. Miettikää nyt, minä kirjoittamassa onnellista loppua! Maailman kahdeksas ihme!
 
"Hän deittaili netissä tytön kanssa, valehteli omistavansa kaupungin isoimman prätkän ja isoimman kalun ja haluavansa lääkäriksi. Kaikki se meni täydestä läpi. Jaska näytti kuvansa, eikä tyttö aavistanut mitään. Siinä kuvassa Jaskalla oli lempikauluspaitansa päällään – se mintunvihreäraitainen – ja lippalakki rennosti silmillä. Maatessaan rannalla hän näytti aika hyvältä. Aika hyvältä.

Totuus iskee ihan toista kautta. Joka päivä se on yhtä helvettiä katsoa itseään peilistä, ja joka päivä se sama naisellinen ääni ja samat rasvapallukat rintakehällään."

 

Hyvää Jussia ihmiset! Keskikesän suurin juhla on hyvä tekosyy jäädä makaamaan vielä toiseksikin tunniksi hyvän kirjan ääreen!

torstai 20. kesäkuuta 2013

Kesällä kello viisi



"Vielä talvella se oli ehdoton ei. Mä en ryypännyt, mä en polttanut, en iskenyt varattuja naisia enkä tehnyt mitään, minkä olisi voinut luokitella jännäksi elämäksi. Viina oli perseestä, tupakka yököttävää ja kaikki varatut naiset olevinaan niin rouvaa niin rouvaa että. Mä en edes tiennyt, miltä maistui aito teinikapina. Mun mielestä se oli turhaa meuhkaamista tyhjästä."

 
Alun perin novellin nimeksi piti tulla "Tuolla jossain on Tukholma", mutta myöhemmin se muokkautui muotoon "Aavan meren tuolla puolen".  Se kertoo keväästä, kevään koleudesta, luokkaretkestä ja alaikäisten nuorten tyhmistä jutuista. Kuka voisi vielä väittää, ettei Ruotsin risteily ollutkaan hyvä idea?  Luulen, että luokanvalvojamme, jos hän tietäisi totuuden siitä, mitä kukin meistä siellä teki. En minä, en tietenkään.
 
Novellia kirjoittaessani törmäsin ensimmäistä kertaa kirjoittajaurallani suureen ongelmaan, jota myös arvoisa Marko Hautala pohti omassa blogissaan. Kuinka tehdä jostain niinkin intiimistä asiasta kuin seksistä hyvää viihdettä? Ja minun tapauksessani nuorisolle, nuorille lukijoille. Niille, jotka vasta ryhtyvät pohtimaan omaa itseään ja sitä, mitä ovat. Siitä ei saisi tulla pornoa eikä liian rumaa. Sitä ei saa olla liian paljon eikä kukaan halua lukea liian yksityiskohtaista. Sen pitäisi olla hyvä roolimalli nuorille, jotka eivät vielä tiedä mistään mitään, eivätkä välttämättä tarvitsekaan tietää.
 
Aloitin roolimallien käytön heittämällä ne suoraan romukoppaan. Yhdistin alkoholin ja äkillisen ehdotuksen, joten sopasta syntyikin opettavainen (liian opettavainen?) tarina siitä, miten ei pitäisi käyttäytyä kuningas viinan kanssa. Kokeilin rajojani ja yritin luoda jotain uutta. Hauskaa se oli, kun sain taas vaihteeksi muistella keväistä luokkaretkeä ja hilpeää tunnelmaa. Sain rauhassa miettiä, kuka olisin, jos olisin kuin tarinan päähenkilö.
 
Mutta todellakin: Kuka minä olen? Voisin siteerata erästä hienoa sarjakuvaa, jonka tässä pari päivää sitten löysin. Kröh, kröh, piilomainoksena voisin todeta, että sarjakuva löytyy Helsinki Priden virallisesta lehdestä.
 
"Poika kai, paitsi silloin kun oon tyttö, vaikka välillä oon molempia, mutten yleensä oikein kumpaakaan."
 
Rakastan kirjoittamista ja lukemista, ja odotan sitä päivää innolla, jolloin saan aidon ja oikean kustannussopparin käteeni. Toivon, että niin tapahtuu ennen ylioppilaslakin päähän iskemistä. Sitä ennen voisin kuunnella vielä hetken aikaa postauksen otsakkeenikin toiminutta biisiä...
"Kesällä kello viis. Meillä juhlat on kun me mennään naimisiin."
 
Seuraava postaus saattaisi käsitellä vuotta 1989, tai olla käsittelemättä... Ehkä silloin kirjoitan jo jostain oikeasta kirjasta, jonka olen lukenut. Ehkä.