perjantai 28. kesäkuuta 2013

Luin: Novellit 2011

Antologia: Novellit 2011

Gummerus, 2011

Sivuja: 176


Novellikokoelmat ovat helppoja ja nopeita luettavia. Ehkä juuri sen takia pidän niistä niin erityisen paljon. Jokainen novelli varsinkin, jos kirjoittajia on useita niin kuin tässä on omanlaisensa, ja jokaisen novellin jälkeen on hyvää aikaa pureskella tarinan jättämää mielialaa. Mistä se kertoi? Minkälainen fiilis siitä tuli? Tykkäsitkö siitä?

Novellit ovat toisaalta helppoja ja toisaalta aika vaikeita kirjoitettavia. Jos hyväksyt sen, että sinun pitää tiivistää kaikki kerronnat, kuvailut ja dialogit muutamaan liuskaan, ja saat siitä silti yhtenäisen, tiiviin kokonaisuuden, olet jo oikeilla jäljillä. Minä en (vielä?) osaa kirjoittaa pitkiä, monikymmenliuskaisia romaanikäsikirjoituksia niin, etteivät langat karkaa käsistäni loppua kohden. Siksi lyhyet ja ytimekkäät novellit ovat minun juttuni. Voin suositella novellien kirjoittamista kaikille – se auttaa tiivistämään asioita mahdollisimman pieneen tilaan – ja erityisesti aloitteleville kirjoittajille. Niistä on todella hyvä aloittaa oma kirjoittajaura, oli tähtäimenä sitten amatööri- tai ammattikirjailijaura.

Novellit 2011 –antologiaan on kerätty novelleja, jotka pärjäsivät Martti Joenpelto kirjoituskilpailussa kyseisenä vuonna. Itse kilpailu Joenpellon Martin mukaan nimetty on ollut ponnahduslautana hyvin monelle nykypäivänä tunnetulle kirjailijalla, mm. Sofi Oksaselle ja Tuomas Kyrölle.

Taso on siis kova, ja sen näkee. Novellit ovat ns. amatöörikirjailijoiden kirjoittamia, mutta silti hyvin, hyvin tasokkaita. Useimmat kirjoittajista ovat kirjoittaneet vuosia ja vuosikymmeniä. Jotkut melkein koko elämänsä ajan. 
 
Novellien aiheet vaihtelevat laidasta laitaan. On syöpää ja toimistohommia, on vanhustenhoitoa ja rakennettuja taloja. Jossain vilahtaa pala fantasiaa.

Kilpailun voittanut novelli, Synkkäsimo (kirjoittanut Heidi Vaattovaara), on mielestäni todella oivaltava ja suoraan sanoen herkullinen tarina. Se on hyvin samanlainen kuin Anna-Liisa Haakanan Ykä yksinäinen, joka on kohonnut jo melkein kulttiasemaan vuosikymmenien varrella. Synkkäsimo havittelee samaa teemaa ja jopa samanlaista kieltä (Lapin murre) kuin Haakana. Minua se ei haittaa, vaikka monien mielestä se menee jo kopioimisen puolelle. Ainakin minun maailmaani mahtuu monta Ykää. Ykästä lisää tulevissa postauksissa.

Novellikokoelman kruunuksi nousee itseni mielestä ihan viimeinen novelli, Puurattaat (Marjatta Saarela). Mielestäni se oli oiva valinta aivan viimeiseksi tekstiksi teemansa ja yllättävän loppuratkaisunsa takia. Sen jälkeen on pakko hengähtää ja miettiä, mitä juuri tapahtui ja miksi. Minkälainen ihminen tarinan päähenkilö loppujen lopuksi onkaan? Loppu yllätti minut täysin, enkä voinut kuin huudahtaa ihastuksesta. Olin jopa hieman pettynyt. Olisin itse tahtonut kirjoittaa juuri samanlaisen novellin. Juuri samanlaisen. Valitettavasti Marjatta ehti ensin. 
 
 

Lukiohaaste


Olen vahvasti päättänyt kirjoittaa ikioman novellikokoelman. Lähettää sen kustantamoille. Saada kustannussopimuksen. Julkaista. Tämä kaikki kolmen seuraavan vuoden aikana. Siinä samalla olisi tarkoitus saada mahdollisimman hyvä lukiotodistus ja kokea ensimmäiset kännit miettiä tulevaisuuden suunnitelmia. Mitä haluan? Kuka minä oikeasti olenkaan?
 
Kokoelmani ei saisi olla liian tavallinen tai liian erilainen, vaan jotain siltä väliltä. Tarpeeksi kliseinen, jotta ihmiset saisivat otetta, ja kuitenkin tarpeeksi omaperäinen, etteivät lukijat kyllästyisi. Tietokoneeni uumenissa on jo ainakin viisi hyvää, käyttökelpoista novellia, ja lisäksi vielä toiset viisi sellaista, joiden kanssa minun on vietettävä vielä monta hilpeää tuntia korjaillen tökeröitä kirjoitusasuja. Hilpeää, indeed.

Kliseet sinällään ovat aina kuuma peruna kirjoittajapiireissä. Toisaalta niitä pitäisi välttää kuin ruttoa, mutta ilmankaan ei voi oikein elää. Tuttujen ilmaisujen ja metaforien hohto piilee niiden itsestäänselvyydessä. Ihmiset tajuavat heti, mistä on kyse. Laskekaapa vaikka huviksenne, kuinka monta klisettä tässäkin postauksessa on. Ja miettikää sitten, mikä on ollut niiden tarkoitus ja mitä ne tuovat teille mieleen. Muistakaa etsiä tarkkaan, sillä joskus kliseet ovat jo niin arkipäiväisiä, etteivät ne heti edes osu silmään. Silloin niistä on tullut jo liian laimeita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti