tiistai 25. kesäkuuta 2013

Luin: Punainen kuin veri, Salla Simukka

Naiskiintiö, pakolaiskiintiö - homokiintiö?

 

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Tammi, 2013

Sivuja: (liikaakin?) 265


Salla Simukkaa on arvosteltu niin kiintiölesbojen käytöstä kuin jaarittelevasta kirjoitustyylistäkin, joten ei ole ihme, että ennen kirjaan tarttumista mieleeni nousee kysymys: Osaako tämä nainen kirjoittaa hyvän, iskevän trillerin?

Ehdottomasti osaa. Kansainvälistäkin suosiota havitteleva Lumikki Andersson trilogia alkaa vetävästi. Lumikki kuvataan erilaisena ja varsin salaperäisenä nuorena, jolla on kokemusta pelosta ja salapoliisihommista. Simukka kirjoittaa jälleen niin taitavasti, että lukijan on pakko vain lukea lukemisesta päästyäänkin. Edes niin stereotyyppisesti kikattavat lukiolaistytöt eivät haittaa, kun Simukka saa niihinkin syvyyttä ja luonnetta. Sitä potkua, jota trillereissä pitää olla. Ei ole ihme, että Sallaa tituleerataan Suomen parhaimmaksi nuortenkirjailijaksi.

Silti kirjasta puuttuu jotain. Joko minusta itsestäni on tullut liian tiukka ja nirso lukija tai Simukka on oikeasti jättänyt jotain kirjoittamatta, mutta tämä ei iskenyt suoraan sydämeen niin kuin Sallan aiemmat kirjat. Jotakin jäi puuttumaan. Se jokin, joka saa ihmisen tarttumaan hyvään kirjaan uudelleen ja uudelleen. Edes niin salaperäinen Lumikin vanha ihastus, jonka hahmo jää vielä etäiseksi, ei auta asiaan.

Myönnän, että mielipiteeni kirjasta saattaa olla hyvinkin yksipuolinen. Silloin, kun luin aiempia Simukan kirjoja, olin rakastunut entiseen tyttöystävääni ja lentelin korviani myöten vaaleanpunaisissa maailmoissa. Lukiessani kirjaa Kun enkelit katsovat muualle, olin vielä tietämätön omasta itsestäni ja niin rakkauden pauloissa, että kirjan romanttinen teema iski minuun täysin. Olisiko siis mahdollista, että olosuhteet vaikuttivat siihen, mitä ajattelin kirjasta ja kirjailijasta? Mahdollisesti. 

Salla Simukan tapa käyttää melkein jokaisessa kirjassaan lesboja tai homoja, on aiheuttanut monia kärkkäitä mielipiteitä. Itse sanon vain sen verran, että HLBTIQ-henkilöiden käyttöä teksteissään voi verrata muihin hahmoihin. Jos jokaisessa kirjassasi käytät miestä, joka kiroilee mahdottomasti ja polttaa joka päivä kaksi askillista tupakkaa, joku lukijasi varmasti kyllästyy. Samanlaisten tai jopa samojen henkilöiden käyttöä on tietenkin vältettävä. Oli kyse sitten homosta historianopettajasta tai vanhasta prätkäjengiläisestä. Ymmärrän Simukan joidenkin lesbohenkilöiden käytön, mutta myönnän, että hänen kannattaisi olla jo varuillaan. Mikä on liikaa ja mikä ei?

Minä itse olen käyttänyt homohenkilöitä vain pari kertaa, ja olen aina yrittänyt tehdä tarinoista jonkin verran opettavaisia ja maanläheisiä.  Sellaisia, että heteronormatiivisetkin ihmiset tajuavat, millaista elämämme on. Kun eihän se ole sen ihmeellisempää! Ihan ihmisiä mekin olemme!


 

Kummipoikani täytti vuosia pari viikkoa sitten! Toivon, että hänen kasvaessa aikuiseksi maailma olisi suvaitsevampi ja entistäkin parempi paikka elää! Paljon onnea hänelle ja kaikille muillekin juhlasankareille! Yö-yhtyettä mukaillen ja siteeraten:

"Voi kunpa matkas onneksi koituis. Vihaa, katkeruutta et tuntis joutavaa. Voi kun oisit viisaampi kuin enos milloinkaan. Kunpa oppisit ajattelemaan."

2 kommenttia:

  1. Itse tunnustautun jonkin asteiseksi Salla Simukan ihailijaksi, pidin Lumikki-trilogian avauksesta paljon ja tulen ehdottomasti lukemaan myös tulevat osat. Mutta ehkä tosiaan jokin puuttui - verratuna esimerkiksi Jäljellä ja toisaalla kirjoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Simukka kirjoittaa todella, todella hyvin. Lumikki oli vain lievä pettymys, myönnän sen.

      Poista