perjantai 28. kesäkuuta 2013

Mennyt mies on historiaa

Sä tunsit mut aiemmin Markkuna. Sitä poikaa ei enää olekaan.

 
Kun ensimmäisen kerran annoin itselleni luvan ajatella itseäni poikana… Omaa kehoani pojan kehona, estrogeeniä testosteronina ja ihmisten erilaisia asenteita… Sillä sekunnilla tiesin, että tätä minä haluan olla. Tätä minä olen.
 
Sen jälkeen on tullut monia hetkiä, jolloin olen ollut epävarma itsestäni. Kaikista niistä on selvitty kunnialla, hengissä ja vahvempana kuin ennen niitä. Jokainen niistä turhautuneisuuden hetkistä on kasvattanut minua henkisesti. Joka aamu huomaan yhä uudelleen ja uudelleen, että tämä on sitä, mitä tunnen tarvitsevani. Minä olen poika... Vai olenko?
 
En ehkä koskaan saa täyttä varmuutta siitä, mihin lokeroon kuulun ja minkä sukupuoli-identiteetin koen omakseni. Siihen tottuu - tiedättekö - ettei tiedä edes niitä oleellisimpia asioita itsestään. Ettei tiedä nimeään eikä sukupuoltaan. Siihen on vain totuttava.
 
Joskus minua järkyttää se sukupuolittunut maailma, jossa elämme. Edes yhteishakulomaketta ei voi täyttää ilman sukupuolen kertomista. Some-kuningas Facebook pyytää heti ensi kättelyssä tietoonsa sen, olenko mies vai nainen. "Muu, mikä?" -vaihtoehtoa ei ole. Niinä hetkinä tunnen olevani loukussa. Ansassa.

Valitettavasti on olemassa monia, monia muitakin transsukupuolisia ihmisiä, jotka tuntevat olevansa kuin kahleissa. Me emme pysty hengittämään emmekä elämään täyttä elämää, jos emme saa olla sitä, mitä oikeasti olemme. Valitettavan usein kahleet johtavat itsetuhoisuuteen, masennukseen ja syvään itseinhoon.  Se on niin helppoa vahingoittaa itseään. Tämä iho ei ole omaa ihoani, keho ei ole oma kehoni. Mitä väliä siis, jos vaikka viiltelisin?
 
Ei transsukupuolisuus ole pelkkää itseinhoa. Se on pieniä ilon hetkiä, kun huomaa menneensä läpi, onnellisuuden tunteita, kun tajuaa näyttävänsä pojalta, toiveita ja haaveita, yhteisöllisyyttä, johon olen vasta äskettäin törmännyt. Nyt minulla on aina ihmisiä, jotka ymmärtävät.

Parhaimmatkaan vertaistukiverkostot eivät korvaa sukulaisia, perhettä ja ystäviä. Usein äidit ja isät ovat yhtä sekaisin tämän asian kanssa kuin me itsekin. Usein he eivät tiedä, mitä transsukupuolisuus oikeastaan on ja ovat siksi hyvin hämillään, järkyttyneitä ja joskus jopa kielteisiä. He eivät halua ymmärtää tätä asiaa. "Kun eihän meidän Marita voi olla poika!"

Niinä hämmennyksen aikoina transsukupuolinen ja hänen lähimmäisensä tarvitsevat enemmän tukea ja opastusta kuin koskaan. Tämä on suuri asia. Tämä on rankka ja vaikea prosessi. Mutta ilman sitä minä en jaksa enää elää. 
 
Minä olen näytellyt. Minä olen esittänyt roolia. Koko elämäni on perustunut yhteen suureen valheeseen, ja nyt, kun vihdoinkin näen metsän puilta, olen onnellinen. Tahtoisin vain vapautta ja sitä, että ihmiset ottaisivat minut tosissaan. Tajuaisivat, että jokainen harkitsematon kommentti satuttaa. 
 
Ihan ensimmäinen roolini on jättänyt minuun syvät katkeruudet ja vihat kaikkea naiseutta kohtaan. Ei ole ihme, etten halua meikata enkä kokeilla tyttöjen kanssa korkkareita. Jos itse olisitte olleet vankeina koko elämänne ajan, ette te haluaisi enää vapaana ollessanne kokeilla, miltä tuntuu pitää käsirautoja. Se olisi teille kuin muistutus menneestä. Haamu kaukaisuudesta.
 
Toinen roolini on melkein vienyt minulta järjen ja terveyden. Olen yrittänyt elää ihan kuin olisin kaikkitietävä messias, joka tietää kaikesta kaiken ja on nero. Monien mielissä on säilynyt kuva oppilaasta, jolta voi kysyä mitä vain, ja hän tietää vastauksen. Siksi minusta on tullut liian ylpeä ja liian itsekäs. Liian tietoinen omista plussistani.
 
Pelkään, että transsukupuolisuuteni takia joudun menettämään monia tilanteita ja ihmissuhteita. Epäilen hyvin vahvasti, että minun ja kumppanini lopullisen eron syy tulee olemaan minä ja minun sukupuoli-identiteettini. Hän ei voi sietää sitä, kun puhun itsestäni poikana, eikä varsinkaan termiä "poikaystävä". Hän onkin ainut ihminen, jolta en tule ikinä vaatimaan poikanimen käyttöä. Se olisi liikaa hänelle. Hän ei kestäisi enää. Hän lemppaisi minut keskelle kauppakatua. Ja silloin minä itkisin.
 
"Kuka minä olen?
 
Olen yhä epävarma, vaikka minulla onkin suuri tarve kokea vihdoin se, mistä olen haaveillut.
 
On vaikea kuvata sitä hetkeä, kun ensi kertaa annoin periksi vahvalle halulleni sitoa solmio kaulaan. Vasta silloin tunnustin itselleni ja ymmärsin, kuka olen aina ollut.
 
Siksi solmio on minulle tärkeä. SIlä on suuri symboliarvo. Se ei ole pelkästään asuste."
 
Sarah Azmeh Rasmussen, Norja

2 kommenttia:

  1. Hieno teksti, ja J.Karjalaisen sanat sopivat tuohon tekstiisi enemmän kuin hyvin. Olet hämmästyttävän paljon samanlainen ystäväni kanssa, ja myönnän että alussa mietin kirjoittaako tätä blogia ystäväni... mutta teissä vain on paljon samaa.

    Siksikin luen blogiasi mielenkiinnolla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Mieltäni lämmittää tuollaiset kommentit! Ja lämpimät halaukset sekä tsemppaukset ystävällesi! Toivon, että hänen tulevaisuutensa tulee olemaan onnellinen.

      Poista