sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Miksi kirjoitamme?

Aina ensimmäisenä, kun tapaan ihmisen, joka kirjoittaa yhtä vakavasti ja yhtä määrätietoisesti kuin minä, kysyn häneltä, milloin tämä kaikki alkoi. Milloin ja miksi hän ryhtyi kirjoittamaan?
 
Usein vastauksena on jotain perin epämääräistä mutinaa ja tuhinaa siitä, kuinka kaikki alkoi oppitunneilla tai koulun pihalla. Harvoin kukaan kertoo oikeaa syytä pakonomaiselle kirjoittamiselleen.
 

Ensimmäinen syy

 
Pari kuukautta takaperin luin kirjan, joka sai minut yhtä aikaa itkemään ja nauramaan. Kirjan nimi oli Antaumuksella keskeneräinen, kirjoittajanaan Maria Peura. Se kertoi kirjoittajan syvimmistä tunnoista, peloista ja haaveista. Siinä puhuttiin kirjoittajien itsekkäästä halusta tulla kuulluksi ja ymmärretyksi oikein. Siitähän tässä on loppujen lopuksi kyse. Se halu ja suoranainen himo saada äänensä kuuluville ja asiansa ihmisten huulille, on vahva ja voimakas. Me haluamme kirjoittaa osin hyvinkin itsekkäistä syistä. Miten minä sen eräässä kouluaineessa muotoilinkaan? 
 
"Uskon, että tulevaisuudessa kirjoittaminen on minulle tapa selviytyä, hengittää ja rakastaa. Minun tapani taistella pahaa vastaan."
 
Nämä ajatuksethan ovat lähes suoraan Maria Peuran kirjasta, mutta ne eivät heikkene siitä mitenkään. Päinvastoin. Allekirjoitan nämä asiat täysin.
 

Toinen syy

 
Toinen syy kirjoittamiselle on syvempi ja moniulotteisempi. Hyvin moni kirjoittajanuori, jonka olen tavannut, sanoo kirjoittamisen olevan hyvä tapa poistaa paineita. Se on joillekin  esimerkiksi minulle oikeastaan ainoa väline ja keino, jolla saa kanavoitua kaikenlaisia tunteita. Vihaa, kateutta, rakkautta, ystävyyttä, menetyksen tuomaa tuskaa... 
 
Useimmat tapaamistani kirjoittajanuorista ovat aloittaneet vakavan suhteen kirjoittamisen kanssa jonkin suuren, elämäämullistavan tapahtuman jälkeen. Jotain isoa on tapahtunut, eivätkä he pysty kanavoimaan sen aiheuttamia tunteita muutoin kuin kirjoittaen. Liian usein tämä tapahtuma on ollut negatiivinen kokemus. Useimmiten masennus tai läheisen ihmisen kuolema.

 

Milloin?

 

Minä itse ryhdyin runojen raapustelijaksi melkein kuin vahingossa. Se tapahtui kuin huomaamatta. Kolmisen vuotta sitten aloin kyseenalaistaa sukupuoltani, seksuaalisuuttani ja koko tätä elämää muutoinkin. Aloin havahtua siihen, että elämä oli valehdellut minulle päin naamaa koko minun pienen ikäni. Se oli isku vasten kasvoja. Paha pudotus, jonka seurauksia sain siivota seuraavat kaksi vuotta. Niiden kahden vuoden aikana minusta kehittyi passiivisempi, kyynisempi ja katkerampi elämää kohtaan, mutta samalla sain nauttia ensimmäisiä kertoja rakkaudesta. Siitä, kun on joku lähellä omaa vartaloa. Siihen aikaan minulla oli ensimmäinen vakava suhde.

Silloin kolme vuotta sitten masennuksen ja itseinhon ollessa pahimmillaan tajusin, kuinka paljon rakastankaan kirjoittamisen vapautta ja säännöttömyyttä. Silloin, kun kirjoittaa, on vapaa normeista ja yhteiskunnan aiheuttamista paineista. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun tietää kirjoittamisen sujuvan hyvin. 
 

Vakavista suhteista puheenollen: Minulle ja minun kumppanilleni tulee näinä päivinä kuluneeksi yhdeksän kuukautta yhdessä. Kiitos siitä hänelle! Ja kiitos eilisestä taianomaisesta ja upeasta illasta, jota on nyt näin aamutuimaan hauska muistella.

4 kommenttia:

  1. Olen myös lukenut Peuran Antaumuksella keskeneräinen, ja sain siitä inspiraatiota kirjoittamiseen. Oletko muuten ollut millään kirjoittamisen kursseilla? Itse olen aikeissa aloittaa yhden verkkokurssin syksyllä...

    Arvostan sitä muuten, miten rohkea olet kun kirjoitat seksuaalisuudestasi. Aion näyttää blogiasi parhaalle ystävälleni, joka on, kuten hän itseään kutsuu "sukupuolivammainen". Usko pois, aion tiiviisti olla blogisi parissa! :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Itseni mielestä on asioista puhuttava niiden oikeilla nimillä. Enkä mä häpeä iseäni mitenkään.

    Juu, olen mä käynyt yhellä nettikurssilla ja yhellä ihan ns. irl-kurssilla. Syksyllä ehkä toisellekin, jos kurssin teema mätsää omien mieltymysten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietenkin on hyvä että puhuu asioista oikeilla nimillään. Ja pisteet siitä ettei häpeä itseään, ainakin mä arvostan jokaista joka uskaltaa olla sitä mitä on.

      Mä olen käynyt parilla irl-kurssilla, tai oikeastaan nuorempana aika monellakin, ja olen saanut niistä aika paljon irti.

      Poista
    2. Kursseilta saa aina todella paljon hyvää, rakentavaa ja kannustavaa palautetta. Meillä täällä pikkukaupungissa vain harvoin kursseja tulee.

      Poista