keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Novellit Rosa Liksomin tapaan

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki, Unohdettu vartti

Welin + Göös

 
Monet kirjoittajaystäväni varsinkin ne, jotka kirjoittavat proosaa ovat todenneet, että kaikista kirjailijoista juuri Liksom ja Liksomin varhaiset novellit ovat olleet ns. potku perseelle, jotakin, joka on sytyttänyt kirjoittamisen vietin. Jokainen haluaisi tehdä "rosaliksomit" eli täräyttää esikoisteoksellaan suoraan krittikoiden ja lukijoiden sydämiin.
 
Eikä ihme, luettuani novellikokoelmat Yhden yön pysäkki (1985) ja Unohdettu vartti (1986) olin yllättynyt. Positiivisesti. Kukaan ei tietenkään enää, kahdenkymmenen viiden vuoden jälkeen, voi kieltää, etteikö Liksom olisi hyvä kirjailija ja olisi ollut jo tuolloin. Naisen novelleista huokuu selvästi se, että ne on tehty rakkaudella. Alussa jokainen niistä on kuin timantti ilman hiontaa (ah, kuinka kliseinen ilmaisu), joka loppua kohden hioutuu sitä mukaan, kun henkilöhahmo syventyvät/tapahtumat tapahtuvat.
 
Lapin murre on itselleni tullut jo varsin tutuksi kiitos Anna-Liisa Haakanan ja Varpu Vilkunan , ja Liksom jatkaa tätä sarjaa loogisesti. Välillä murteen, välillä slangin siivittämänä käydään läpi monia hienoja dialogeja, mutta eittämättä parasta novelleissa ovat kerrontakohdat. Tunnelma luodaan sormia napsauttamalla ja se jää päälle vielä sittenkin, kun novelli on jo loppunut.
 
Itsestäni mielenkiintoisen joskaan ei omaperäisin novelli kertoo pojasta, joka on juuri tappanut homon. Hän ei kadu mitenkään tekoaan, joskin yrittää puolustella sitä kaikella mahdollisella, jopa sillä, että homot ovat luonnottomia ja ne joutaisi joka tapauksessa tappaa. Novelli on minäkerrontainen, ja juurikin siksi lukijalle syntyy mielikuva, että poika yrittää sanoa oikeasti jotain ihan muuta kuin mitä suustaan päästää. Poika ylikorostaa tai siis Liksom, mutta novellin maailmassa tämä nuori miehenalku sitä, kuinka ei kadu mitään ja tekisi kaiken uudestaan vaikka heti.
 
Mitä minä haen tällä... Niin kuin eräs kirjailija kirjoitti Tom of Finlandin taiteesta (jotakuinkin näin):
"Miehet Tom of Finlandin piirustuksissa ovat niin korostetun maskuliinisia, että niistä tulee melkein feminiinisiä."
Sama käy ilmi pojan puheista. Ehkä hän ei sittenkään ole niin varma tekonsa oikeudellisuudesta kuin antaa olettaa.
 
Tom of Finlandista puheenollen: Kyseisestä miehestä on tekeillä oikea elokuva, joka oletettavasti ilmestyy vuonna 2015. (Olisinkohan minä jo silloin esikoiskirjailija?) Minä olen varmasti ensimmäisenä lippujonossa jonottamassa omaa paikkaani katsomossa. Sen verran merkittävä idoli Tomppa minulle on.
 
Siitä, onko Tomppa pornoa vai taidepornoa olisi mielenkiintoista tehdä ihan kokonainen postaus. Kokonaisuus, jossa olisi iso alkukirjain ja piste lopussa.
 
Huh, noh, ehdinpä taas kierrellä ja kaarrella jo jossain aivan muualla kuin Liksomin maailmassa. Puolustuksekseni voin sanoa, että se oli vain normaalia tajunnanvirtaa, jota myös Liksom on selvästi käyttänyt novelleissaan.

Vielä silloin, kun en ollut lukenut Liksomia, naureskelin ystävilleni, jotka kertoivat viattomasti haluavansa olla kuin tuo nainen. Luettuani novellikokoelmat minun on aika tunnustaa eräs asia: Kyllä minäkin tahtoisin tehdä rosaliksomit vaikka heti.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Kirjoittaminen ja minä – viha-rakkaussuhde

Vihaan kirjoittamista, mutta rakastan sitä hetkeä kun kirjoitan. Mikään ei ole niin ärsyttävämpää kuin istua tietokoneen äärellä, tyhjä wordin sivu edessä ja haikailla niitä hetkiä, kun oikeasti oli inspiraatio. Yleisimpiä inspiksen tappajia ovat stressi, kiire, liika kuumuus ja liiallinen tunteellisuus. En pysty kirjoittamaan, kun olen kuullut jotain todella kamalaa/ihanaa/järkyttävää.

Puhumattakaan niistä hetkistä, kun opettajan läähätys kuuluu korvani takaa ja maikka komentaa minua kirjoittamaan yksityiskohtaisemmin/asiallisemmin/paremmin. Yritäpä siinä sitten kirjoittaa yhtikäs mitään. Se on vähän sama kuin liikuntatunneilla juuri silloin, kun pojatkin ovat pelaamassa tyttöjen (plus minä) kanssa ja pitäisi näyttää osaavansa jotain. Futis on hyvä esimerkki lajista, mihin minua ei ole tarkoitettu. Varmasti teen oman maalin juuri silloin, kun pojat ovat näkemässä, ja aivan varmasti juuri minä olen se, joka mokaa kaikista pahiten. Ja juuri silloin, kun pitäisi näyttää olevansa ihan vain tavallinen poika.

Faktoja siitä mitä luen ja kirjoitan

 
Minä itse ihmisenä ja persoonana olen sen verran tylsä, ettei minusta itsestäni tarvitse faktoja ladella. Sen sijaan olen koonnut tähän joitakin outoja tai vähintäänkin mielenkiintoisia faktoja siitä, millä tavalla kirjoitan ja mitä luen. 
 
1. Nuorempana pojankoltiaana rakastin yli kaiken Laura Ingalls Wilder -kirjasarjaa. Romantiikka, 1800-luvun tunnelma ja jokapäiväinen arki hurmasivat minut täysin. Tämä on yksi harvoista kirjoista, joissa onnellinen loppu on saanut kyyneleet silmiini. Miehekästä, indeed.
 
2. Ja kyllä, olen kova poika itkemään kirjojen ääressä.
 
3. Ensimmäinen aikuisten romaani, jonka luin, oli Sofi Oksasen Baby Jane (todella hyvä valinta 13-vuotiaana, todellakin).
 
4. Luen tällä hetkellä Rosa Liksomin novellikokoelmia (siitäkin lisää ihan pikapuoliin). 
 
5. Yöpöydälläni on aina oltava jokin Guinness World Records -kirja. Tällä hetkellä vuosimallia 2011.
 
6. Olen osallistunut kuuteen kirjoituskilpailuun, joista kahden tuloksia en vielä tiedä. Voitin yhden kilpailun viime kesänä ja toisessa tulin 30 parhaan joukkoon (tämän tiedän siksi, koska kilpailun kolmestakymmenestä parhaasta novellista kootaan antologia).
 
7. Paras kirjoittamisen ajankohta on ilta viidestä ilta yhdeksään. Aamuisin kirjoittaminen on tuskaa, vaikka olenkin yrittänyt totutella siihen (ihan jo kouluprojektien takia).
 
8. Olen pilkunviilaaja. Sitä ominaisuutta ystäväni usein vihaavat minussa.
 
9. Kirjoitan aina lainausmerkkien kanssa, en käytä milloinkaan repliikkiviivaa. Yritän myös mahdollisuuksien mukaan ujuttaa aina jotain itsestäni teksteihini.
 
10. Parhaiten osaan kirjoittaa soljuvaa kuvailua, huonoiten dialogia. En osaa tehdä ihmisistä persoonallisia.
 

Elämäni on pelastettu!

 
Nyt voin elää koko loppuelämäni onnellisena, kun löysin ihan yllättäin paikallisen Valintatalon hyllyiltä Coca-Cola-pullon, jonka kylkeen oli liimattu nimi Miska. Pelkkää kuvitelmaa tai ei, mutta minusta se maistui parhaimmalta kokikselta, minkä olen ikinä juonut.
 
 
Ja kaiken kukkuraksi pihamaalta löytyi syksyn ensimmäinen sieni! Uskallan väittää, ettei se ole mitenkään mahtava ruokasieni, mutta sieni kuin sieni, söötti se on joka tapauksessa.
 
 

torstai 25. heinäkuuta 2013

Kirja, joka lumoaa minut: Koiramäki

Mauri Kunnas: Koiramäki-sarja

 
Varmaan jokainen meistä on joskus ihastellut Mauri Kunnaksen terävää sivellintyötä ja pieniä yksityiskohtia, joita tuntuu löytyvän joka paikasta. On pieniä hämähäkkejä, kaatuneita hillopurkkeja ja hämyisiä silmiä pimeillä kujilla. Silloin, kun Kunnas piirsi ja kirjoitti ensimmäistä kuvakirjaansa, Suomalainen tonttukirja (1979), hän ei varmaan osannut aavistaa, kuinka laajalle Kunnasmania voisi ulottua. Maurille sopisikin elämänlaulukseen:
"Olen käynyt Tiibetissä, Moskovassa, Rööperissä."
Kunnaksen kirjoja on julkaistu monissa, monissa Euroopan maissa sekä tuolla rapakon takana, Ameriikassa asti. Eikä ole ihme. Yksinään jo Koiramäki-sarjassa riittää tutkiskeltavaa ja ihmeteltävää moneksi illaksi.
 
Ehkä kaikista hauskinta kirjoissa on se, että jokainen yksityiskohta ja fakta on niin tarkka, ettei tajuakaan lukevansa oikeastaan tietokirjaa. Okei, monet ovat haukkuneet Koiramäkeä siitä, että se antaa kovin iloisen ja hauskan kuvan 1900-luvun alkupuoliskon työnteosta. Koiramäessä ei ole liioin sadepäiviä eikä työnteko näytä olevan muuta kuin hauskaa. Voisikin sanoa, ettei Koiramäessä ikinä itketä, kun ruoka on loppu ja viljasato tuhoutuu hallan takia. Sellaista ei Kunnaksen kirjoissa tapahdu.
 
Sitä vastoin kirjoissa ihmetellään hienomman kansan elämää kaupungissa, juhlitaan joulua ja pelätään Nuuttipukin tuloa. Katsellaan, kuinka renkipojat uurastavat ja kuinka aurinko näyttää tanssivan taivaalla.
 
Eniten itseäni on kutkutellut Koiramäki-sarjan kirja Koiramäen talvi, jonka joulupuuhiin uppouduin jo pienenä niin syvälle, että kirjan luettuani olisin ollut heti valmis palaamaan takaisin tuohon maagiseen aikaan. Sinne, missä ei ollut "sähkövaloja eikä nailonsukkahousuja", niin kuin Kunnas kirjassaan kirjoittaa. Suuret, koko aukeaman kokoiset kuvapläjäykset tuovat joulun ihan lukijan (tai kuvien katselijan) silmille. Kirjaimellisesti.
 
Nyt näin vanhempana huomaa kirjasta sellaisia asioita, joita ei nuorempana älynnytkään. Olen yllättäen harmissani, etten koskaan ole nähnyt Tiernapoika-esitystä tai kohdannut aitoa Nuuttipukkia. En ole koskaan syönyt koko yötä joulupöydässä. Toisaalta on asioita, joista olen hyvinkin iloinen: olen onnellinen, etten joudu heräämään viideltä aamulla kylmään pakkasaamun joulukirkon takia. Ja ilman sähköä olisi pirun vaikeaa elää enää nykymaailmassa.
 
Koiramäen ajankuva on jotain sellaista, mitä ei enää löydy mistään. Siksi Kunnaksen työtä ei voi kuin ihailla.
 
Onnittelut niille, jotka jaksoivat puurtaa lukumaraton täysillä! Ihanaa, että vielä nykyäänkin, digimaailmassa, on ihmisiä, jotka oikeasti nauttivat sivujen kääntelemisestä!

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Tsemppiä maratoonareille!

Kirjabloggarien lukumaraton osa 2 on käynnistymässä ylihuomenna, 24.7! Ensimmäinen osa näytti sujuvan hyvin ilman revähdyksiä tai murtumia (siitä lisää esim. tässä ja muissakin kirjablogeissa), joten toivomme ylihuomisen sujuvan yhtä mallikkaasti.

Pienen eväs- ja tankkaustauon jälkeen on siis jälleen aika asettaa kirjat järjestykseen, lukulasit nenän päälle ja istahtaa mukavalle sohvalle lukemaan! Iloisia lukuhetkiä! 

ps. Harmikseni en itse pystynyt osallistumaan kumpaakaan maratoniin kiitos muiden kiireiden ja haasteellisten aikataulujen. Toivottavasti maratonperinne jatkuu ensi vuonna!

Blogini täytti äskettäin yhden kuukauden! Kiitos siitä kaikille lukijoille! Plus kiitos poikaystävälleni siitä, että hän on jaksanut jo kymmenen kuukauden ajan seisoa vierelläni aina niin ihanana!

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Lännenelokuvia ja lukemattomia kirjoja

Niin kuin jossain välissä mainitsinkin, kaupungimme kirjasto on suljettu syyskuuhun asti. Syyskuuhun! Mitä ihmettä minä sillä välillä teen? Koko ajan löytyy uusia, suorastaan himottavia kirjoja, joihin haluaisin tarttua ja joita kovasti kaipailen. Olen päättänyt, että heti kun tulee taas tilaisuus, luen ainakin nämä kirjat:
 
Novellikokoelmat
 
1. Tarinoita tuonpuoleisesta, David Eagleman (suom. Itä-Suomen yliopiston kääntäjäkurssilaiset)
 
2. Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia, Anna Tommola
 
3. Palo Alto, James Franco (suom. Jaakko Kankaanpää)
 
4. Nelisiipinen lokki, Matias Riikonen

5. Mikä tahansa novellikokoelma, minkä nyt vain löydän
 
Muut
 
1. Aloittamisen taito, Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi

2. Antaumuksella keskeneräinen, Maria Peura (uudelleenluku)

3. Antisemitismin musta kirja, Eero Kuparinen
 
 
Huomaa selvästi, että painopisteeni kallistuu lyhytproosan puoleen. Eikä ihme, olen tullut sen verran kärsimättömäksi ihmiseksi, että kolmesataa sivuisen, rönsyilevän ja monille sivuiteille haarautuvan scifiteoksen läpikäyminen on minulle jo melkein mahdotonta. Huom. vain melkein, ja siksipä tahtoisinkin jossain välissä käydä läpi viimeisintä lukemaani scifiteosta, Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset-kirjaa.
 
Toinen syy novellien suosiolle on varsin yksinkertainen: Jos todella haluan kirjoittaa oman novellikokoelmani, on minun opittava novellikirjoittamisen taito. Sitä ei opi kuin lukemalla ja kirjoittamalla novelleja.
 

The lone ranger - mitä jäi käteen Johnny Deppin lännenelokuvasta?

 
Noh... Minua itseäni on aina kiehtonut länkkärityyli: pitkät nahkatakit, stetsonit, vanhat kunnon revolverit, kauniit naiset ja urheat miehet. Oikeasti se elämä villissä lännessä ei ollut noin loistokasta kuin useimmat leffat antavat ymmärtää. Minua yököttää se, kuinka valkoiset uudisasukkaat tappoivat, silpoivat ja tuhosivat intiaaniheimoja ihan kuin ne olisivat olleet pelkkää ilmaa heille.

Tähän epäkohtaan myös The lone ranger puuttuu. Se on vahvasti intiaanien puolella, vaikka näyttääkin myös sen, mitä intiaanit tekivät kostonhimoissaan valkoisille. Leffa on oikeastaan samansävyinen kuin saksalaisten tekemät natsileffat; nykyamerikkalaiset yrittävät edelleen hyvittää sitä, mitä heidän esi-isänsä tekivät intiaaneille.

Gore Verbinskin ohjaama elokuva on Johnny Deppin juhlaa. Se tuo hyvin vahvasti mieleen Pirates of the Caribbean -elokuvasarjan, eikä niiden ystävä voi pettyä tähänkään. Itse en ole niin vahva Johnnyn ja toiminta/komedialeffojen ystävä, mutta olin ihan tyytyväinen kokonaisuuteen. Hieman liikaa toimintaa, muutama epälooginen juonenkäänne, mutta hyvässä seurassa ihan kelpo viihdettä.  
 
Yksi pieni yksityiskohta jäi mieleeni elävänä. En ole varma, onko se sattumaa vai tahallisesti tehty, mutta eräs päivämäärä (se vuosi, jossa leffan "nykyisyys" tapahtuu) on päivätty vuodelle 1933. Leffassa puhutaan paljon oikeudesta ilman aseita ja väkivaltaa, ja oikeudenkäynnin pakollisuudesta, jotta myös taparikollisilla olisi mahdollisuus puolustaa itseään. Onko sattumaa, että Hitler nousi valtaan juuri tuona samaisena vuonna 1933? Se mies, joka on tunnettu siitä, ettei hän välittänyt tippaakaan oikeudesta ilman väkivaltaa. Tahallinen teko käsikirjoittajilta vai vain mielenkiintoinen yhteensattuma?

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Apua, päähenkilöni on ruma! – ulkonäkö kirjoissa ja elämässä

Mies mä olen enkä hiiri

 
Jos kirjassa halutaan  kuvata tyttöä tai naista (yleensä ei miespuolista henkilöä) joksikin muuksi kuin kauniiksi ja säkenöiväksi, häntä kutsutaan usein nimityksellä "hiirulainen". Harmaa, huomaamaton, ei erityisen hyvännäköinen. Stereotyyppinen hiirulainen on ruskeahiuksinen, ponkkaripäinen ja pukeutumiseltaan rento. Huppari, farkut ja kuluneet tennarit.
 
Jo pelkkä sana "hiirulainen" aiheuttaa tiettyjä mielleyhtymiä. Kirjoissa se yhdistetään hyvin usein henkilöön, joka on hyvä koulussa, ahkera ja viisas, mutta joka ei meinaa löytää kumppania itselleen. Aiheuttavatko kirjojen sanavalinnat meissä sen tunteen, ettei hiirulaisena voi löytää tyttö- tai poikaystävää?
 
Vasta ihan muutama päivä takaperin Hesarissa oli suuri juttu ulkonäosta ja sen merkityksestä työn- ja kumppaninsaantiin. Artikkelin mukaan "ihmiset opetetaan olemaan tyytymättömiä itseensä, jotta he kuluttaisivat enemmän" esimerkiksi ripsienpidennyksiin ja ryppyseerumeihin.
 
Väite on raadollinen ja sotii ihmisten itsemääräämisajatuksia vastaan. Me todella luulemme, että päätämme itse ostoistamme ja siitä, kuluttammeko rahaa kirjoihin, Ferrariin vai kauneusleikkauksiin. Totuus taitaa olla, että maailma ympärillämme päättää sen puolestamme, ja meille vain hoetaan, että olemme itse päättäjiä.
 
Onneksi suurin osa kirjailijoista on tajunnut, miten paljon valtaa medialla – myös kirjallisuudella – on käyttäjiinsä/lukijoihinsa. Kirjoilla voi oikeasti vaikuttaa yllättävänkin paljon. Siksi nykynuortenromaaneissa myös hiirulaiset seurustelevat, riitelevät, kapinoivat vanhempiaan vastaan ja kokeilevat rohkeasti rajojaan.
 

Kaiken takana on pelko

 
Minä itse olen törmännyt ulkonäköpaineisiin vasta ihan viime vuosina kiitos kovan itsetuntoni ja haluni elää omaa elämääni. Pahin vaihe ulkonäköyhteiskunnassa lienee nuoruus ja varsinkin yläasteaika, jolloin jokainen meistä hakee itseään ja omaa tyyliään. Silloin joku erilainen ihminen voi tuntua vieraalta ja jopa pelottavaltakin kohdata.
 
Sain kokea tämän kaiken julmana ja raadollisena pari vuotta sitten, kun eräs silloinen ihastukseni antoi minulle pakit sanomalla:
"Sinä olet liian ruma minulle. Haluan miehen, jota on ilo katsella."
Tuskin se yksin oli koko syy pakeille, mutta se satuttavin. Sekin kertoo jo jotain yhteiskunnastamme, että usein kaikista satuttavin kritiikki kohdistuu ulkonäköön. Me otamme sen kaikista raskaiten. 

Nykyisin joudun kiinnittämään ulkonäkööni huomiota entistäkin enemmän, kun mietin, miten pukeutumalla näytän eniten pojalta. Ulkonäkö vaikuttaa hyvin, hyvin paljon siihen, millä tavalla tuntemattomat ihmiset ottavat sinut vastaan. Joko sinä olet poika tai tyttö. Se on julmaa maailmaa se. 

Ajoittain se käy hyvinkin raskaaksi, kun vertailen itseäni muihin, paremmannäköisiin transmiehiin. Joskus – harvoin – en pysty olemaan oikeasti iloinen ihmisen puolesta, vaan joudun taipumaan kateellisuuteen ja myrkyllisiin ajatuksiin. Mielestäni on epäreilua, ettei minulle ole suotu kehoa ja kasvonpiirteitä, jotka olisivat luonnollisen poikamaiset. Puhumattakaan siitä, kuinka epäreilua on, etten uskalla ottaa riskejä ja pukeutua oikeasti sillä tavalla kuin haluaisin.  

Kateus peittää hyvin alleen todellisen ongelman, pelon. Pelkään, etten ikinä pysty/osaa/uskalla näyttää, kuka oikeasti olen. Niin tyhmää kuin se onkin, pelkään, etten jostain syystä ehdi elämään omaa elämääni sillä tavalla kuin tahtoisin.

Onneksi kirjallisuus tulee tässäkin tilanteessa apuun. Pystyn samaistumaan hyvin henkilöihin, joilla on ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa. Ja niitähän on kirjallisuus pullollaan varsinkin näinä päivinä, kun itsensä kanssa sinuiksi tulemisesta on tullut entistäkin vaikeampaa.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Luin: Kaiken se kestää, Uma Karma

Uma Karma: Kaiken se kestää

Books on Demand, 2009

Sivuja: (vähän liikaa) 320

 
Sen ainakin sanon, ettei tämä kirja ala tylsästi. En pidä kirjoista, joissa kaksi ihmistä kohtaa toisensa sateisella kadulla ja vähitellen rakastuu toisiinsa. Minun mielestäni on ihan sama, kumpi pyytää toista ensimmäisille treffeille ja kuinka vatsan pohjassa kutittelee ajattella ihastusta ja tämän kasvoja.
 
Totta kai on myös tällaisia kirjoja, jotka kulkevat edellä mainittua rataa, mutta osoittautuvatkin loistaviksi kirjoiksi. Tällainen on esimerkiksi Kari Levolan Tahdon. Jo takakannessa mainitaan, ettei se ole tavallinen rakkaustarina. Noh, kuka tietää siitä, mutta hieno ja omaperäinen se on joka tapauksessa, mikä osoittaa sen, ettei läheskään kaikki stereotyyppiset rakkaustarinat ole niin tylsiä kuin aina oletan.
 
Kaiken se kestää menee heti itse asiaan. Se kertoo vain lyhyesti siitä, kuinka eräs Tuukka sattui ihastumaan Luukakseen ja kuinka hän joutuikaan Luukaksen pitämiin bileisiin (viinaa, pilveä, naisia ja sitä rataa). Yhtäkkiä lukija huomaa olevansa keskellä suudelmia ja hyväilyjä. Mitä mainioin kirjan aloitus siis, sen voin myöntää.

Myönnän kyllä hätkähtäneeni niin suoraa viinan juontia ja pilven polttoa heti alussa. Toisaalta se oli oikein hyvä aloitus, sillä silloin lukija tempautuu heti juonen mukaan.
 
Kirjan aihehan on hieno ja itselleni tärkeä: kaksi poikaa taistelee oikeudesta rakkauteen vanhempiaan ja koko yhteiskuntaa vastaan. Aihe kosketti läheltä itseäni, sillä olen törmännyt ystävieni kautta ihmisiin, jotka vielä tänäkin päivänä uskovat pelkästään miehen ja naisen väliseen rakkauteen. Itseni mielestä jokaisella on oikeus tuntea itsensä rakastetuksi ja rakastaa. Jokaisella on totta kai myös velvollisuus kohdella ihmisiä tasa-arvoisesti ja kunnioittaen.
 
Karma saa otetta aiheeseen hyvin. Hän ei osoittele liikaa, vaan antaa Luukaksen ja Tuukan rakkaustarinan kasvaa itsestään ja homman sujua painollaan. Valitettavasti osissa kirjan kohtauksista kerronta ja eritoten kuvailu ovat laimeita, ja ne jäävätkin vain kertomaan asiaa tyylillä: "Hän teki sitä ja hän teki sitä." Se on kuitenkin pelkkä makuasia, mistä pitää. Itse pidän tyylistä, jossa on enemmän kuvailua, mutta joidenkin mielestä tämä kuvailun vähäisyys antaa tilaa itse tapahtumille. Eli oikeastaan on kyse siitä, pitääkö enemmän tunnelma- vai tapahtumapainoitteisuudesta. Karman tyyli näyttää olevan enemmän tapahtumiin painottuva kuin rönsyilevä, kuvaileva kerronta.
 
Kuvailun vähäisyys johtaa kuitenkin väistämättä siihen, että monet herkätkään kohtaukset eivät nouse ns. siivilleen. Rakastelukohtaukset saavat näinkin homon miehen posket punoittamaan, mutta koko juttu jää vähän niin kuin puolitiehen. Täytyy kuitenkin muistaa, että Kaiken se kestää oli Karman esikoisteos, ja vain harva kirjailija on oikeasti tyytyväinen esikoiseensa. Ensimmäisen kirjan aikana saattaa olla vielä hyvinkin kokematon kirjoittaja. Se on melkein enemmän sääntö kuin poikkeus.
 

Kaiken se kärsii

 
Kirja sai minut muistelemaan ihka ensimmäistä romaanikässäriäni ja sen kirjoittamisen aikana koettuja tunteita. Ja toistakin, jonka sijoitin natsi-Saksan aikaan. Ja varsinkin kolmatta, josta tuli minulle hyvin tärkeä ja lopulta en olisi edes halunnut päästää siitä irti. 
 
Kolmanteen kässäriini, työnimellä Torilta etelään (kesä 2012 - kevät 2013), sijoitin kaksi nuorta miestä, joiden rakkaustarina oli tuhoon tuomittu ennen kuin se ehti alkaakaan. Oli mies, Lukas nimeltään, jonka menneisyyteen mahtui tappeluja ja rikollisliigoja. Homovihaa. Lukaksen elämään tupsahti yllättäen eräs Bruno (Uuno Kailaan muistoksi nimetty), transvestiitti homomies, joka häpesi itseään ja sitä mitä oli. Heidän rakkaustarinansa ei ikinä ehtinyt kehittyä silmäpeliä ja yhtä suudelmaa pidemmälle, koska Bruno kuoli heroiinin yliannostukseen.
 
Brunon kuolema on ainut hetki kirjallisella urallani, kun olen itkenyt omalle tekstilleni. Kuka sydämetön sallii päähenkilön kuoleman ilman yhtä tai kahta kyyneltä? Voi että, ette arvaakaan; toisaalta olisin halunnut säilyttää Brunon, mutta toisaalta minua kiehtoi ajatus siitä, miten osaisin kertoa tarinaa sen jälkeen, kun miestä ei enää olekaan. Kun Lukas on menettänyt jotain suurta itsestään, jotain, mitä hän itse ei edes halunnut myöntää. 
 
Käsikirjoitus sijoittuu Kylmän sodan Itä-Berliiniin, sinne, mistä oltaisiin haluttu hinnalla millä hyvänsä pois. Lukaksen ja Brunon lisäksi käsikirjoituksessa seikkailevat mykkä Moona, jätkämäinen mikälie otus Kristina sekä Mats, joka oli koko konkkaronkan isähahmo. Ajatuksenani oli tunkea koko viisikko yhteen kämppään, tehdä talosta kommuuni ja katsoa, miten joukkio reagoi toisiinsa.
 
Kässäri ei suinkaan loppunut Brunon kuolemaan, päinvastoin, se oikeastaan vasta alkoi siitä. Silti halusin Brunolle kunnon lopun, ja sen takia Bruno sanookin juuri nämä sanat viimeisiksi sanoiksi:
"Minä rakastin sinua. Kai tiedät sen? Tavataan taas."
Uh, miten siirappisen ihanaa! Onkohan minusta tullut jo liian pehmo?

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Peace and love, Rauha S. Virtasen kirjoittamana

Rauha S. Virtanen: Lintu pulpetissa

Wsoy, 1972

Sivuja: 216

 
Huh, päivä päivältä lukemani kirjat vanhenevat, ja hetki hetkeltä niihin tulee lisää syvyyksiä ja uusia ulottuuvuksia. Tiedättekö, Lintu pulpetissa oli ensimmäisiä nuortenromaaneja, joita luin. Olin silloin ties miten nuori, epäilisin olleeni 11-vuotias, kun ensimmäisen kerran tempauduin tämän varsin värikkään kirjan mukaan.
 
Lintu pulpetissa voi vaikuttaa nykylukijoiden mielestä jopa kornilta tai ainakin liian vanhalta. On Vietnamin sotaa, Neuvostoliiton suurta mahtia ja keskikouluja. On rippileirejä, jotka nykynuoren mielestä kuulostavat perin juurin kummallisilta. Nykyripareilla on selvästi rennompi ja paljon ateistisempi tunnelma kuin tuohon aikaan.
 
Silloin ensimmäisen kerran, kun luin kirjan, en ymmärtänyt pätkääkään vasemmistoista, oikeistoista, marxilaisuudesta, porvareista enkä oikein mistään muustakaan. Ehkä juuri sen takia kirja lumosi minut täysin. Se oli kuin pala oikeaa, aikuisten elämää. Sen kirjan verran sain maistaa aikuisuutta.
 
Kirjahan peilaa omaa aikaansa todella hyvin, ja jo pelkästään tämän ajankuvan takia se kannattaisi lukaista edes kerran. Tuohon aikaan silloiset nuoret olivat heräämässä kuka mihinkin aatteeseen ja ajatukseen. Vietnamin sodan uhrit aiheuttivat monia laajoja herätyksiä myös Suomessa. Virtanen kertoo kirjassaan yhden suomalaisen koulun nuorison ajatuksista ja taistelusta omien aatteidensa puolesta.
 
Näihin aatetaisteluihin pääsee kuin vahingossa mukaan myös Anna Lea, joka vielä edellisenä vuonna oli "tuntenut rakkautta kaikkea, jopa opettajia ja koulua kohtaan". Syksyn koittaessa ja koulun alkaessa Anna Lea kokee poliittisen herätyksen, joka vie hänet myös erään Janin ja tämän suloisen olemuksen lähelle...
 
Kirja ei tarjoa mitään suurta jännitystä tai draamaa. Se kertoo juuri siitä, mistä sen olettaakin kertovan: nuorison aateheräämisestä, arjesta, ystävyydestä, koulusta... Mitään suurta tai maailmaa mullistavaa ei tapahdu. Joidenkin mielestä se saattaa olla jopa tylsä kirja, jos ei jaksa kuunnella iänikuista sorvaamista vasemmiston puolesta ja vasemmistoa vastaan. Jos haluaa skipata kaikki kokoukset ja kahvilaneuvottelut, puheenvuorot ja vastapuheenvuorot. Jos ei ole kiinnostunut pätkääkään 70-luvun Suomi-nuorista.  
 

Kirjapula uhkaa!

 
Lähikirjastomme on suljettu syksyyn asti, ja tämä aiheuttaa minulle päänsärkyä. Olisi lukemattomia, lukemattomia kirjoja, joita juuri nyt tahtoisin lainata ja lukea. Mutta kun ei niin ei. Heti syksyn koittaessa ja kirjaston taas auetessa tahtoisin lainata ainakin kirjat Rivien välissä - kirjablogikirja ja Aloittamisen taito. 


Ei voi olla totta, että lomaa on jäljellä enää vain se kuukausi. Ehkä minun viimeinkin pitäisi lukea niitä kirjoja, jotka luen joka kesä, ja ottaa aurinkoa koko päivän niin, että illalla tuntisin oloni kiehuvaksi pavuksi.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Kuuntelin: Fiftari-iskelmän huiput

 
 
Kesän kuluessa omalla painollaan kirjoittaen ja lukien, on hyvä välillä nostaa katseensa kirjan sivuilta tai näppäimistöltä ja kuunnella hetki hyvää musiikkia. Usein juuri musiikki luo inspiraatiota tai ainakin jotain, mihin tarttua seuraavaa novellia kirjoittaessa.
 
Minä itse pidän rehdistä ja rehellisestä iskelmämusiikista, jossa viina vie, naiset jättävät ja työpaikka lähtee jalkojen alta. Kappaleissa soi kaipaus jonnekin muualle, sinne, missä siintää Satumaa. Iskelmämusiikki on usein hyvin angstista ja masentavaa, mutta joukkoon mahtuu myös biisejä, joissa tanssitaan valssia rakkaan kanssa ja haaveillaan tulevaisuudesta. Ollaan onnellisia. 
 
Nyky-iskelmä sanan varsinaisessa muodossa ei ole enää niin suosittua. Ennen vanhaan silloin, kun iskelmää arvostettiin suomalaisena taiteenmuotona kaikkien korvilla soi tangot ja valssit. Jopa nuorison. Nykyisin popmusiikki ja iskelmä sekoittuvat keskenään leikkisästi ja mukautuen kumpikin toisten tarpeiden mukaan. Ainoastaan lauantai-illan lavatansseissa voi vielä kuulla, miltä se kunnon iskelmä kuulostaa.
 
Juuri sieltä, lavatansseista, lähtee minunkin rakkauteni iskelmää kohtaan. Vain harva oikea iskelmälaulaja pystyy pysymään markkinoilla, jos hän ei soita tanssittavaa musaa. Niin kuin Popeda-yhtyeen kitaristi Costi Hautamäki kerran sanoi:
 
Popeda oli rav. Vieskassa keikalla. Joku tuli kysymään: "Koska te lopetatte, että me päästäis tanssiin?"

Jos bändi ei soita tanssimusaa tanssilavoilla, on yleisön närkästyneisyys ja mädät tomaatit taattu. Siihen ei auta edes se, että on kaupungin tavoitelluin ukkomies.
 

Ostin tässä pari viikkoa sitten uuden cd-levyn. Hurraa-huutoja? Ai ei vai? No ei sitten. Joka tapauksessa olen nyt huomannut, kuinka hyvä musiikki voi sytyttää ihan yhtä paljon kuin hyvä kirjallisuuskin.

 

Jani ja Jetsetters: Uuden elämän alku

Sony music (Ratas music), 2013

Kappaleita: (liian vähän) 10

 
Jani ja Jetsetters soittaa svengaavaa fiftari-iskelmää, josta kuulee hyvin bändin jätkien tietotaidon. Jani Forsmanin ääni on upea ja soinnukas, ja jo pelkästään sen takia olisin valmis ostamaan levyn. Kappaleita on vähän (vain se kymmenen), mutta jokainen niistä on ansainnut paikkansa eikä mikään ole turha. Tulkaa kotiin -nimisen kappaleen aikana välähtää kuva Kari Tapiosta ja miehen persoonallisesta tyylistä laulaa iskelmää. 
 
Kappaleiden vähyys tuo mukanaan yhden ongelman. Yleensä cd-levyissä on se 13-15 kappaletta, ja tällöin levyn hinnaksi muodostuu se 20 euroa per levy. Nyt tuo kaksikymppiä on aika tyyris ja suolainen hinta maksaa vain siitä kymmenestä biisistä. Sillä samalla hinnalla olisi saanut jonkun muun levyn kanssa muutaman biisin lisää.
 
Levy on kuin parhainta Yölintua; rauhoittavaa ja ihanaa. Valitettavasti Yölinnun lento on hiipunut viimeisen parin vuoden aikana, eikä heidän viimeisimmällä plätyllään ollut kuin pari hyvää biisiä. Oikeastaan tässä viimeisen neljän-viiden viime vuoden aikana ainoastaan levy Haavoittumaton (2008) on säänyt minut syttymään oikein kunnolla.
 
Olisiko tässä haastamisen paikka? Voisiko Jani ja Jetsetters syöstä Yölinnun kuninkaan tuoliltaan? Olisiko Viileää-kappaleesta uudeksi Mä putoan -hitiksi? En usko, sillä Yölinnun haastamiseen tarvittaisiin jotain todella timanttista ja upeaa. Jotain vieläkin enemmän.
 
Yölintu on tänä kesänä kuulemma todella, todella kovassa keikkakunnossa, joten toivoa sopii, että bändin seuraava levy sulattaa minunkin sydämeni.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Luin: Pikkuskini, M-L Tiainen

Marja-Leena Tiainen: Pikkuskini

Tammi, 2002

Sivuja: 221

 
Jos kiinnostaa uppoutua skininuorten elämään, voin suositella Marja-Leena Tiaisen Pikkuskini-kirjaa. Vaikka se onkin fiktiivinen kuvaus äärioikeistolaisten nuorten elämästä, uskon silti, että hyvänä kirjailijana Tiainen on ottanut faktoista selvää. Kirja on kirjoitettu 2000-luvun alussa, juuri silloin, kun skinien tuleminen oli laajimmillaan, ja esimerkiksi kirjan tapahtumapaikassa Joensuussa saatiin kärsiä monista skinien ja maahanmuuttajien välisistä tappeluista. 

Niihin tappeluihin kirjassa ei pureuduta sen koommin, vaan kuvataan, kuinka ihan tavallisesta nuoresta minusta ja sinusta voi tulla äärioikeistolaisen järjestön toimija. On ns. muotiskinejä, joiden aate saattaa olla hyvinkin hatara ja vaikuttaminen ulottuu enemmän tyylin (maiharit, nahkarotsi) pariin. Mutta sitten on skinejä, joilla aate on Se Kaikkein Tärkein. Yllätys, yllätys, ainakin Tiaisen kirjassa juuri ne oikeat, aatteenomaavat skinit ovat niitä, jotka toimivat hiljaisuudessa ja tappeluja kaihtaen.

Kirjan päähenkilönä toimii Sami, joka kokee monta epämiellyttää hetkeä maahanmuuttajien kanssa. Tyttöystävä jättää ja rakastuu maahanmuuttajapoikaan, isä ottaa vaimokseen venäläisen, Samin mielestä inhottavan naisen... Ja yllättäen Sami huomaa ystävystyneensä skininuoren kanssa, jolla on vahvoja mielipiteitä ja vieläkin vahvempia tekoja. "Mutikset" uitetaan koulun vessanpöntössä ja aina tilaisuuden tullen niille annetaan kunnolla turpiin. Kaikkea leimaa vahva rasismi ja muukalasiviha.

Niistä piireistä Sami luulee jo löytäneensä oman tien, mutta huomaa pian, että skininuoren elämä ei olekaan niin loistokasta. Mihin saakka poika on valmis menemään, jotta saisi skinien kunnioituksen? Onko se sen arvoista?

Olisi muuten todella mielenkiintoista selvittää, miksi Tiainen valitsi juuri tämän aiheen kirjansa teemaksi. Selittyykö se juuri sillä, että tuolloin nämä asiat olivat pinnalla? Kirjailijan pitää aina olla utelias ja avoin uusille mahdollisille aiheille. Ehkä Tiainen vaistosi, että nuoretkin lukijat janoavat lisätietoja siitä, mitä on meneillään ja mihin se johtaa. Nuorisokin haluaa olla mukana vaikuttamassa tulevaisuuteen.
 

Neljä laukausta -novellin jälkihöyryt


"Mä olin tuntenut Vincentin ihan pikkupojasta asti, eikä se silloinkaan tykännyt mamuista eikä Finneistä. Se inhosi naapurin Liisaa, joka oli muuttanut 70-luvulla Suomesta meille, ja lähikaupan myyjänä toiminutta Muhammedia, joka aina jaksoi tervehtiä meitä iloisesti. Vincent näytti niille keskaria siitä lähtien, kun oppi, mitä se oikein tarkoittaa. Siinä meni meidän lapsuus.
Jo ihan yläasteen alussa Vincent kiinnostui rotuopeista ja natsi-Saksan valtakunnankanslerista. Mä luuhasin mukana vain, koska ei ollut muutakaan tekemistä.
Joskus viime lukuvuoden alkupuolella Vincent erotettiin koulusta kolmeksi kuukaudeksi. Palatessaan koulunpenkille pojalla oli mukanaan entistäkin enemmän rasistisia puheita ja natsimerkkejä. Vincent joutui erotetuksi toistamiseen, eikä se vieläkään ole päässyt takaisin. Silloin mä tiesin sen olevan liian syvällä tässä jutussa." 

Tahdoin novellin tapahtumapaikaksi nimenomaan Ruotsin, jotta saisin tilaisuuden kunnioittaa (ruotsalaista) Mats Wahlia ja miehen hienoa, terävää kerrontaa. Mats käyttää usein kerronnassaan dialogia, joka on minulle itselleni yksi niistä asioista, joissa en ole hyvä. Se, että Wahl saa dialogeistaan sujuvia ja omaperäisiä, on asia, jota kunnioitan suuresti.
 
Ruotsi itsessään edustaa minulle vapautta ja suvaitsevaisuutta, joten tahdoin hieman rikkoa omia(kin) näkemyksiäni kyseisestä maasta lähettämällä sinne natsiskinin kavereineen. Ennen novellin kirjoittamista minulla oli ollut pitkä ns. kuiva kausi, jolloin kirjoittaminen ei sujunut, eikä mikään tuntunut miltään. Sen jälkeen oli aivan mahtava tunne, kun sain vihdoinkin juonen päästä kiinni.
 
Novellin perusperiaate on hyvinkin yksinkertainen: Natsiskini ja hänen pitkäaikainen kaverinsa riitautuvat, kun paljastuu, että kaverin tyttöystävä onkin tummaihoinen maahanmuuttaja. Tästä asetelmasta ja riidan aiheuttamista mielikuvista novelli lähti soljumaan eteenpäin. Lopussa annoin näppäimistön laulaa, ja sen voi huomata hieman epärealistisesta loppuratkaisusta. Voisiko sellaista tosiaan tapahtua? Ihan oikeasti? Onneksi monet oikeat kirjailijat ovat todenneet lohduttavasti:
"Älä anna totuuden pilata hyvää tarinaa."

Politiikkaa ja aatteita on luvassa seuraavallakin arvostelukerralla, kun syyniin joutuu Rauha S. Virtasen klassikko Lintu pulpetissa. Vastakkain ovat porvarit ja marxilaiset. Kumman riveissä sinä seisot?  

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Kirja, joka jokaisen pitäisi lukea: Ykä Yksinäinen

Anna-Liisa Haakana: Ykä Yksinäinen

Wsoy, 1980

Sivuja: 152

 

Niin kuin yhdessä edellisessä postauksessani mainitsin (tässä linkkiä sinne), Anna-Liisa Haakanan Ykä Yksinäinen on yksi Suomen tunnetuimmista nuortenromaaneista. Vuosikymmenet ja sukupolvet vaihtuvat, mutta yhäkin ynseä, yksinäinen Ykä seisoo kirjastojen hyllyillä kuin kiinni pultattuna. Se on mielestäni kirja, joka on ansainnut kunniamaininnan romaanina, jonka jokaisen pitäisi kerran elämässään lukea ja erityisesti kokea.

Anna-Liisan juuret ovat syvällä Lapin erämailla, eikä ole siis ihme, että juuri Lappi ruskakausineen, paukkupakkasineen ja kesän sääskineen päätyi kirjan tapahtumapaikaksi. Lakkasoilla ja poroaitauksissa vaeltelee Ykä eli Yrjö, joka on antanut itselleen lisänimen Suuri Yksinäinen. Hän on yksin. Melkein näkymätön. Hän tuntee olevansa irrallinen kaikkialla minne meneekin, eikä kukaan tunnu olevan hänelle se "sielunkumppani". Ei, kunnes hän tapaa yhtä yksinäisen ja irrallisen Yksijalkaisen. Hän kohtaa Yksijalkaisen joksi poika itsekin itseään kutsuu  vain harvakseltaan jos sitäkään, mutta kohtaamiset ovat sitäkin vahvempia ja mieleenpainuvampia. Niitä Ykä sitten yksin istuessaan miettii.

Kirjassa käsitellään tavalliseen nuortenkirjaan verrattuna yllättävän vähän rakkautta ja jätetään tilaa ystävyydelle ja ystävyyden kehittymiselle. Traagiselle, itkettävälle lopulle. Loppu itkettää, sen sanon jo nyt, vaikka jo ihan kirjan alussa kerrotaan aika selvästi, mitä on tulossa. Minäkin sohvalla lukiessani pillitin niin lujaa, että silmät olivat pudota päästä. Kirjan loppumisen jälkeen oli pakko ottaa hetki aikaa rauhoittumiselle ja tapahtumien kelaamiselle.

Jo heti kirjan ensimmäisillä sivuilla huomaa, kuinka vahvasti Lapin murre puskee kerronnan ja varsinkin dialogin läpi. Hahmoista tulee persoonallisia ihmisiä, kun heille antaa käytettäväksi kielen, jota he oikeastikin käyttäisivät. Takaumakerronta ohjaa lukijan mietteitä ja saa ne kohdistumaan juuri oikeisiin asioihin. Takaumien kirjoittamisen taito on harvoilla noin vain hallussa, eikä sitä opi kuin kirjoittamalla ja lukemalla. Esimerkiksi minä itse en ole vielä kertaakaan uskaltanut käyttää takaumia noin vahvasti kuin Haakana kirjassaan. Olen kuitenkin vahvasti päättänyt tehdä sen vielä jonain päivänä, koska – niin kuin Anna-Liisa hyvin osoittaa – takaumien hallinta saa tekstin elämään ihan uudella tavalla. Fiktiostakin alkaa tulla melkein, melkein faktaa.

Elämässä pitää olla runk.... siis Po, Po, Popedaa!

 
Jumalaare, miten jokin musiikki voi sytyttää ja pitää liekeissään yhtä kauan kuin Suomirockin Rolling Stones, Popeda! Festarikesäni sai todella hyvän avauksen, kun näin tämän Ukkometson ja hänen bändinsä ihan livepuuhissa. Se oli elämää se, voi pojat. En olisi ikinä uskonut itsestäni, että vielä jonain päivänä huutaisin satojen ihmisten kanssa, jotta lisää, pojat, lisää! Popeda on kyllä sairaan kovassa livevedossa, sen sanon. On ollut jo 35 vuotta, ja tulee toivottavasti olemaan jatkossakin.
"Ja koko maailma soi! Parkkipaikalla he unelmoi. Kesäkaupunki kuuma, rinnoissa huuma teutaroi. Luoja rakkauden ensiksi loi!"