tiistai 16. heinäkuuta 2013

Apua, päähenkilöni on ruma! – ulkonäkö kirjoissa ja elämässä

Mies mä olen enkä hiiri

 
Jos kirjassa halutaan  kuvata tyttöä tai naista (yleensä ei miespuolista henkilöä) joksikin muuksi kuin kauniiksi ja säkenöiväksi, häntä kutsutaan usein nimityksellä "hiirulainen". Harmaa, huomaamaton, ei erityisen hyvännäköinen. Stereotyyppinen hiirulainen on ruskeahiuksinen, ponkkaripäinen ja pukeutumiseltaan rento. Huppari, farkut ja kuluneet tennarit.
 
Jo pelkkä sana "hiirulainen" aiheuttaa tiettyjä mielleyhtymiä. Kirjoissa se yhdistetään hyvin usein henkilöön, joka on hyvä koulussa, ahkera ja viisas, mutta joka ei meinaa löytää kumppania itselleen. Aiheuttavatko kirjojen sanavalinnat meissä sen tunteen, ettei hiirulaisena voi löytää tyttö- tai poikaystävää?
 
Vasta ihan muutama päivä takaperin Hesarissa oli suuri juttu ulkonäosta ja sen merkityksestä työn- ja kumppaninsaantiin. Artikkelin mukaan "ihmiset opetetaan olemaan tyytymättömiä itseensä, jotta he kuluttaisivat enemmän" esimerkiksi ripsienpidennyksiin ja ryppyseerumeihin.
 
Väite on raadollinen ja sotii ihmisten itsemääräämisajatuksia vastaan. Me todella luulemme, että päätämme itse ostoistamme ja siitä, kuluttammeko rahaa kirjoihin, Ferrariin vai kauneusleikkauksiin. Totuus taitaa olla, että maailma ympärillämme päättää sen puolestamme, ja meille vain hoetaan, että olemme itse päättäjiä.
 
Onneksi suurin osa kirjailijoista on tajunnut, miten paljon valtaa medialla – myös kirjallisuudella – on käyttäjiinsä/lukijoihinsa. Kirjoilla voi oikeasti vaikuttaa yllättävänkin paljon. Siksi nykynuortenromaaneissa myös hiirulaiset seurustelevat, riitelevät, kapinoivat vanhempiaan vastaan ja kokeilevat rohkeasti rajojaan.
 

Kaiken takana on pelko

 
Minä itse olen törmännyt ulkonäköpaineisiin vasta ihan viime vuosina kiitos kovan itsetuntoni ja haluni elää omaa elämääni. Pahin vaihe ulkonäköyhteiskunnassa lienee nuoruus ja varsinkin yläasteaika, jolloin jokainen meistä hakee itseään ja omaa tyyliään. Silloin joku erilainen ihminen voi tuntua vieraalta ja jopa pelottavaltakin kohdata.
 
Sain kokea tämän kaiken julmana ja raadollisena pari vuotta sitten, kun eräs silloinen ihastukseni antoi minulle pakit sanomalla:
"Sinä olet liian ruma minulle. Haluan miehen, jota on ilo katsella."
Tuskin se yksin oli koko syy pakeille, mutta se satuttavin. Sekin kertoo jo jotain yhteiskunnastamme, että usein kaikista satuttavin kritiikki kohdistuu ulkonäköön. Me otamme sen kaikista raskaiten. 

Nykyisin joudun kiinnittämään ulkonäkööni huomiota entistäkin enemmän, kun mietin, miten pukeutumalla näytän eniten pojalta. Ulkonäkö vaikuttaa hyvin, hyvin paljon siihen, millä tavalla tuntemattomat ihmiset ottavat sinut vastaan. Joko sinä olet poika tai tyttö. Se on julmaa maailmaa se. 

Ajoittain se käy hyvinkin raskaaksi, kun vertailen itseäni muihin, paremmannäköisiin transmiehiin. Joskus – harvoin – en pysty olemaan oikeasti iloinen ihmisen puolesta, vaan joudun taipumaan kateellisuuteen ja myrkyllisiin ajatuksiin. Mielestäni on epäreilua, ettei minulle ole suotu kehoa ja kasvonpiirteitä, jotka olisivat luonnollisen poikamaiset. Puhumattakaan siitä, kuinka epäreilua on, etten uskalla ottaa riskejä ja pukeutua oikeasti sillä tavalla kuin haluaisin.  

Kateus peittää hyvin alleen todellisen ongelman, pelon. Pelkään, etten ikinä pysty/osaa/uskalla näyttää, kuka oikeasti olen. Niin tyhmää kuin se onkin, pelkään, etten jostain syystä ehdi elämään omaa elämääni sillä tavalla kuin tahtoisin.

Onneksi kirjallisuus tulee tässäkin tilanteessa apuun. Pystyn samaistumaan hyvin henkilöihin, joilla on ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa. Ja niitähän on kirjallisuus pullollaan varsinkin näinä päivinä, kun itsensä kanssa sinuiksi tulemisesta on tullut entistäkin vaikeampaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti