lauantai 6. heinäkuuta 2013

Kuuntelin: Fiftari-iskelmän huiput

 
 
Kesän kuluessa omalla painollaan kirjoittaen ja lukien, on hyvä välillä nostaa katseensa kirjan sivuilta tai näppäimistöltä ja kuunnella hetki hyvää musiikkia. Usein juuri musiikki luo inspiraatiota tai ainakin jotain, mihin tarttua seuraavaa novellia kirjoittaessa.
 
Minä itse pidän rehdistä ja rehellisestä iskelmämusiikista, jossa viina vie, naiset jättävät ja työpaikka lähtee jalkojen alta. Kappaleissa soi kaipaus jonnekin muualle, sinne, missä siintää Satumaa. Iskelmämusiikki on usein hyvin angstista ja masentavaa, mutta joukkoon mahtuu myös biisejä, joissa tanssitaan valssia rakkaan kanssa ja haaveillaan tulevaisuudesta. Ollaan onnellisia. 
 
Nyky-iskelmä sanan varsinaisessa muodossa ei ole enää niin suosittua. Ennen vanhaan silloin, kun iskelmää arvostettiin suomalaisena taiteenmuotona kaikkien korvilla soi tangot ja valssit. Jopa nuorison. Nykyisin popmusiikki ja iskelmä sekoittuvat keskenään leikkisästi ja mukautuen kumpikin toisten tarpeiden mukaan. Ainoastaan lauantai-illan lavatansseissa voi vielä kuulla, miltä se kunnon iskelmä kuulostaa.
 
Juuri sieltä, lavatansseista, lähtee minunkin rakkauteni iskelmää kohtaan. Vain harva oikea iskelmälaulaja pystyy pysymään markkinoilla, jos hän ei soita tanssittavaa musaa. Niin kuin Popeda-yhtyeen kitaristi Costi Hautamäki kerran sanoi:
 
Popeda oli rav. Vieskassa keikalla. Joku tuli kysymään: "Koska te lopetatte, että me päästäis tanssiin?"

Jos bändi ei soita tanssimusaa tanssilavoilla, on yleisön närkästyneisyys ja mädät tomaatit taattu. Siihen ei auta edes se, että on kaupungin tavoitelluin ukkomies.
 

Ostin tässä pari viikkoa sitten uuden cd-levyn. Hurraa-huutoja? Ai ei vai? No ei sitten. Joka tapauksessa olen nyt huomannut, kuinka hyvä musiikki voi sytyttää ihan yhtä paljon kuin hyvä kirjallisuuskin.

 

Jani ja Jetsetters: Uuden elämän alku

Sony music (Ratas music), 2013

Kappaleita: (liian vähän) 10

 
Jani ja Jetsetters soittaa svengaavaa fiftari-iskelmää, josta kuulee hyvin bändin jätkien tietotaidon. Jani Forsmanin ääni on upea ja soinnukas, ja jo pelkästään sen takia olisin valmis ostamaan levyn. Kappaleita on vähän (vain se kymmenen), mutta jokainen niistä on ansainnut paikkansa eikä mikään ole turha. Tulkaa kotiin -nimisen kappaleen aikana välähtää kuva Kari Tapiosta ja miehen persoonallisesta tyylistä laulaa iskelmää. 
 
Kappaleiden vähyys tuo mukanaan yhden ongelman. Yleensä cd-levyissä on se 13-15 kappaletta, ja tällöin levyn hinnaksi muodostuu se 20 euroa per levy. Nyt tuo kaksikymppiä on aika tyyris ja suolainen hinta maksaa vain siitä kymmenestä biisistä. Sillä samalla hinnalla olisi saanut jonkun muun levyn kanssa muutaman biisin lisää.
 
Levy on kuin parhainta Yölintua; rauhoittavaa ja ihanaa. Valitettavasti Yölinnun lento on hiipunut viimeisen parin vuoden aikana, eikä heidän viimeisimmällä plätyllään ollut kuin pari hyvää biisiä. Oikeastaan tässä viimeisen neljän-viiden viime vuoden aikana ainoastaan levy Haavoittumaton (2008) on säänyt minut syttymään oikein kunnolla.
 
Olisiko tässä haastamisen paikka? Voisiko Jani ja Jetsetters syöstä Yölinnun kuninkaan tuoliltaan? Olisiko Viileää-kappaleesta uudeksi Mä putoan -hitiksi? En usko, sillä Yölinnun haastamiseen tarvittaisiin jotain todella timanttista ja upeaa. Jotain vieläkin enemmän.
 
Yölintu on tänä kesänä kuulemma todella, todella kovassa keikkakunnossa, joten toivoa sopii, että bändin seuraava levy sulattaa minunkin sydämeni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti