lauantai 31. elokuuta 2013

Pohjoismaista rakkautta kansien välissä

Antologia: Rakastaa, ei rakasta

Tammi, 2010

 
 
Tämä antologia on siitä mielenkiintoinen, että sen julkaisemiseen on osallistunut kustantajia, kääntäjiä ja kirjailijoita kaikkialta Pohjoismaista, ja kirja on ilmestynyt yhtä aikaa kahdeksalla eri kielellä, muun muassa fääriksi eli Fäärsaarten kansalliskielellä. Suomea edustavat aivan upeat Kari Levola ja Sari Peltoniemi. Kansallismielisyyttä tai ei, mutta itseni mielestä Levolan novelli on jopa ruotsalaisia vastaavia parempi. Jopa ruotsalaisia! Levolan ei todellakaan tarvitse hävetä itseään ja novelliaan.
 
Kokoelman teema, rakkaus, on niin universaali ja kaikkia ihmisiä koskettava asia, ettei novellikokoelman kirjoitukset jätä ketään kylmäksi. Ei tanskalaista eikä norjalaista. Ei edes islantilaista. Teeman kuluneisuus ja kliseisyys on vaikuttanut siihen, että kirjailijoiden on täytynyt keksiä jotain aivan uutta ja erikoista. Jotain, mikä saa ihmiset lukemaan novellin loppuun ja pitämään siitä. Siitä(kin) syystä juuri tähän antologiaan on mahdutettu hyvin erilaisia ja uniikkeja novelleja, jotkut jopa hyvinkin kekseliäitä.
 
Yksi mielenkiintoisimmista novelleista on ehdottomasti tanskalaisen kaksikon, Mette Honoren ja Birgitte Rasmussenin Ystävät, jossa käytetään tehokkaasti pelkkää dialogia.  Novelli on lapsellinen ja hieman naiivi (jopa kliseinen?), mutta kiitos vahvan dialogin se ei romahda kesken kaiken vaan jaksaa kantaa itsensä loppuun asti.
 
Toinen, oikeastaan jopa vielä mielenkiintoisempi, on nimettykin osuvasti, norjalaisen Ingelin Rosslandin Amor takaperin, joka nimensä mukaisesti kertoo rakkaustarinan... väärinpäin, takaperin. Traagisesta lopusta kohti toiveikasta, ihastuksen täyttämää alkua.
 

"Hän ei halua kenenkään tietävän seurustelustamme. Se ärsyttää minua pikkaisen."
Antologian niminovelliksi valittu islantilaisen Jonina Leosdottirin Rakastaa, ei rakasta on koko novelliryhmän helmi. Se kertoo epäterveellisestä suhteesta kummankin osapuolen, miehen sekä naisen, näkökulmasta. Se on kiero ja (siksi) aivan upea.
 
Novellikokoelmaksi kirja on yllättävänkin monisivuinen (n. 240 sivua), ja tämä seikka hieman jopa murentaa novellien tehoa. Olen tottunut, että novellit ovat nopeita, kertaluettavaa proosaa ja siksi monen kirjailijan novellit ovat minulle liian pitkiä. Silti Rakastaa, ei rakasta on todella, todella hyvä (nuorten)novellikokoelma.

 

Hassu (?) sattuma keskellä viikkoa

 
Ensiksi ajattelin kirjoittaa teille mielipiteitäni Pirkko Saisiosta ja hänen Punaisesta erokirjastaan, mutta sitten tajusin, ettei se vielä tänään käy. Tein, niin kuin kerroin, kyseisestä kirjasta kirjaesitelmän äidinkielen tunnille ja tajusin samalla, etten voi vielä tähän postaukseen kopioida siitä asioita. Kun äidinkielen opettajani tarkastaisi esitelmääni, hän saattaisi vilkaista, olenko plagioinut osan siitä vaikkapa netin ihmeellisestä maailmasta. Hän törmäisi tähän blogiin eikä hoksaisi, että "Miska" olen minä. Siitä saattaisi syntyä hyvin "mielenkiintoinen" ja "hauska" keskustelu niin opettajan kuin vanhempienkin kanssa.
 
Siispä kirjoitan Saisiosta vasta myöhemmin, mieluummin jo silloin, kun opettajani on tarkastanut esitelmäni.
 
Minua muuten hätkähdytti kuulla, että jo lukiossa plagioinnista rangaistaan ns. kovemman kautta; potkitaan ulos kurssilta. Sinäänsä oikein oiva idea, sillä plagiointi on aina väärin ja rangaistava teko. Olen nimittäin törmännyt mitä tyhmempiin plagiointiyrityksiin: Eräänäkin keväänä eräs kasiluokkalainen poika kopioi kauhutarinansa eräästä varsin kuuluisasta kauhukirjasta. Ei siinä mitään muuta, mutta kun äikän opettajallamme sattui olemaan kotona juuri tuo sama kauhukirja. Totta kai poika jäi kiinni.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kuinka kohdata transsukupuolinen? (huom. opettajat ja muut auktoriteetit)

Monet tuttavani ovat kyselleet minulta, millä tavalla pitäisi kohdata transsukupuolinen ihminen. Saako asioista kysellä? Pitääkö edetä jonkin tietyn kaavan mukaan? Varsinkin monet opettajat tarvitsisivat mielestäni lisää opetusta erilaisten ihmisten kohtaamiseen, enkä nyt puhu pelkästään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä vaan ihan yleisluontoisesti erilaisista ihmisistä. Varsinkin täällä päin, jossa vain harva opiskelija on esim. maahanmuuttaja tai muslimi, opettajat tuntuvat olevan usein hyvinkin hukassa.
 
Ensimmäinen sääntö on helppo:
 
1. Transsukupuolisia ihmisiä ei tarvitse noteerata sen koommin, heitä ei tarvitse käsitellä kuin silkkihansikkain. Olet vain oma itsesi.
 
2. Älä kysy asioista (sukupuolenkorjausprosessista, transihmisyydestä yms.) ilman, että henkilö antaa siihen luvan. Jos hän haluaa keskustella asiasta kanssasi, voit kysyä mitä tahansa mieleentulevaa paitsi:
 
3. Älä kysy, mitä henkilön housujen sisällä on. Älä esitä siis kysymyksiä sukupuolielimistä.
 
4. Ja jos henkilö esittäytyy sinulle nimellä, joka ei ole hänen juridinen nimensä (esim. minun poikanimeni on Miska, mutta juridinen nimeni on aivan eri), älä kysy, mikä hänen virallinen nimensä on. Monet eivät suostu kertomaan sitä missään tapauksessakaan, se liittyy heidän menneisyyteensä, joka on usein ollut varsin julma ja kova.
 
5. Kohtele häntä sillä tavalla kuin hän haluaa itseään kohdeltavan. Jos hän on esim. transmies, kohtele häntä miehenä. Jos hän tuntee itsensä muunsukupuoliseksi (esim. sukupuolettomaksi), kunnioita sitä ja kutsu häntä vaikka kaveriksesi tai pelkällä nimellä. Muista, että aina löytyy jokin ilmaisu, jonka avulla sukupuolta ei tarvitse ilmaista.
 
6. Äläkä missään, missään tapauksessa kyseenalaista henkilön sukupuolta. Äläkä varsinkaan kuuluttele ympäri kaupunkia, että sinäkös se olit se transsukupuolinen.

Transsukupuoliset ihmiset kiittävät sinua siitä, että osaat käyttäytyä asiallisesti ja kohtelet muita ihmisiä kunnioittaen.
 

Hyviä kirjoja erilaisista sukupuoli-identiteeteistä

 
1. Saanko olla totta?, toim. Liisa Tuovinen (Gaudeamus Helsinki University Press, 2011)
 
2. Trans - sukupuolen muunnelmia, Titta Aarnipuu (Like, 2008)
 
3. Sateenkaari-Suomi, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa, toim. Kati Mustola (Like, 2007)
 

lauantai 24. elokuuta 2013

Taidehistoriaa hauskasti, kuvien ehdoilla

Poika ja hedelmäkori (1594), Caravaggio

 

Jussi Raakinen, Juha Kuisma ja Kirsti Manninen: Suomen lasten taidehistoria

Otava, 2009

 
Suurin osa taidehistorian tiedoistani perustuu kolmeen kirjaan: Taideseikkailu (suom. 2005), Sata taiteen mestaria (suom. 2008) ja tämä Suomen lasten taidehistoria. Periaatteessa olen kiinnostunut eniten barokista ja rokokoosta (1600-1700-luvut), mutta tosiasiassa taidan olla ns. jokapaikanhöylä. Tykkään niin Caravaggiosta kuin Rubensistakin, Turnerista ja Pollockista. Ja ah, Rembrandt on aivan ihana!  Etupäässä tietämykseni kohdistuu realismiin ja realisteihin, mutta kaikki mahdollinen käy laidasta laitaan.
 
Siitä syystä Raakisen, Kuisman ja Mannisen kirja on oiva juuri minulle; se kertoo selvästi kaiken perustiedon suomalaisen (ja hitusen verran ulkomaisenkin) taiteen historiasta ja pureutuu niihin asioihin, jotka ovat milloinkin olleet pinnalla. Teos lähtee käsittelemään taidetta hyvin yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi, siitä kiitos tekijöille. Kirja lähtee ihan ihmiskunnan alusta, luolamaalauksista ja ensimmäisistä maalaustekniikoista, ja siirtyy siitä vähitellen kohti nykyaikaa. Kaikissa aikajaksoissa edetään kuvien ehdoilla, on pienempiä ja suurempia kuvia, suuria ja keskikokoisia. Aikajaksojen väleihin on keksitty tehdä ns. poikkitaidetta eli kirjoitettu lyhyitä novelleja kera Raakisen kuvituksen. Novellit ovat niin lyhyitä, että niitä varmasti jaksaa jokainen vanhempi lukea esim. omille lapsilleen.
 
Luulen, että se juuri on ollut tekijöiden tarkoitus; saada vanhemmat lukemaan ja innostamaan jälkikasvua taiteen pariin. Toisaalta he ovat onnistuneet siinä (mielettömän mielenkiintoisia kuvia ja kuvatekstejä, vähän kuin Mauri Kunnas -tyyliin), mutta toisaalta taide on kuitenkin aihe, jossa riittää paljon termejä, ja epäilen, että pikkulapset eivät hahmottaisi kokonaiskuvaa kovin hyvin. Tai sitten vain aliarvioin lapsia.
 
Kaikista parhaimmat kuvat löysin kirjan loppupuolelta, sota-ajalta ja sota-ajan jälkeisistä kuvista. On lyijykynäpiirrosta, jossa sotilas auttaa toista, haavoittunut sotilasta (Aleksander Lindebergin kynästä) ja valokuva juuri Ruotsiin muuttaneesta suomalaisperheestä. Kaikista koskettavin kuva on ehdottomasti Matti Saanion valokuva Taimi ja Jouni, joka esittää tytärtä ja tämän isää. Se on otettu samana päivänä, kun perheen äiti kuoli. Kuvasta huokuu surumielisyys ja samalla toivo tulevasta.
 
Totta kai kirja käy läpi kaikki suomalaiset suuret taiteilijat, Järnefeltit, Tyko Salliset, Wrightin veljekset yms, mutta sen lisäksi se esittelee monia tuntemattomia suuruksia. 

Ja ps.: Postauksen aloituskuva ei millään liity itse kirjaan (kirja kun käsittelee siis etupäässä Suomen taidehistoriaa), mutta Caravaggion taito käsitellä valoja ja varjoja on niin lumoava, etten voinut vastustaa kiusausta. Tuo viettelevä katse kertoo sen, ettei kuvan poika tarjoa katsojalle pelkästään hedelmäkoria vaan korin ohella myös itseään. Monet ovatkin päätelleet, että maalaus on Caravaggion omakuva.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Luin: Routasisarukset, Eija Lappalainen ja Anne Leinonen

Rautainen Routasisarukset-opus

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset

WSOY, 2011

Kyllä, tiedän, että kyseisen kirjasarjan toinen osa on jo ilmestynyt ajat sitten. Ei, en ole lukenut sitä tietyistä syistä johtuen. Ensimmäinen, päällimmäisin syy lienee se, ettei minulla todellakaan ole enää aikaa lukea niin paljon kuin toivoisin. Tämä lukemisen vähäisyys saa aikaan myös sen, ettei pääni toimi niin luovasti kuin yleensä, joka taasen johtaa siihen, ettei kirjoittamisesta tule oikein mitään. En edes halua paljastaa, kuinka monta virkettä olen tällä viikolla kirjoittanut (on enemmän kuin yksi, sen voin sanoa).

Lappalainen ja hänen kirjoittajakollegansa Leinonen ovat aiemmin tehneet yhteistyötä muun muassa pelimaailmaa käsittelevässä kirjassa Devoted Souls: peliromaani. Kyseinen nuortenkirja on eräs niistä harvosta suomalaisista kirjoista, joissa on mukana myös sarjakuvakuvitusta (kiitos Markku Lappalaisen). Peliromaanissa oli kaikkea vähän liikaa: liikaa asioita, liikaa tapahtumia, liikaa seksiä. Varsinkin viimeinen kohta liika seksi hämmensi minua. Olivatko ne kaikki kohtaukset tarpeellisia?

En ole ikinä puolustanut enkä haukkunut seksin määrää kirjoissa. Sen verran historiaa lukeneena voin sanoa, ettei nykymaailman seksistinen yhteiskunta ole läheskään sitä luokkaa, mitä se on jossain vaiheessa ollut. Enkä pistä pahakseni muutamia kohtauksia siellä sun täällä, kunhan ne johtavat johonkin. Esimerkiksi usein leffoissa ja televisiosarjoissa juuri seksikohtausten jälkeen (tai ennen) puhutaan asioista, jotka ovat tärkeitä juonen kannalta. Ne johtavat jonnekin.

Näiden syiden takia pelkäsin, että Routasisarukset-kirja ei olisi sitä, mitä hyvältä (dystopia)scifiltä odotan. Väärin meni. Taas.
Koko kirjan keskiössä on ennustus, joka mainitsee seitsemän erityyppistä henkilöä. Yksi henkilöistä "näkee sydämeen, toinen kuulee kuiskeet koneiden". Jokaisella seitsemällä henkilöllä on oma erityispiirteensä. Vaikkei ennustusta mainita ennen kirjan puolta väliä, se ohjailee tapahtumia heti alusta lähtien. Niin on määrätty.

Eletään 2300-lukua. Suurin osa maapallon pinta-alasta on tuhottu ja jäljelle jääneet osat on jaettu kuuteen suureen kaupunkiin: Taivaaseen, Laaksoon, Metsään, Solaan, Kehtoon ja Paalukaupunkiin. Jokaisessa kaupungissa on omat lakinsa ja tapansa elää, mutta kaikille niille on yhteistä yksi sääntö: ilman erityislupaa kukaan tavallisista naisista ei saa synnyttää. Ja ettei vahinkoja vaan tapahtuisi, jokainen sukukypsä nuori neito lähetetään riittiin, jossa heidät steriloidaan.

Tätä samaista riittiä vihaa Utu, Laaksossa asuva nuori nainen, jolla on salaisuus. Hän osaa kommunikoida vanhojen, 2000-luvun alkupuolella tehtyjen koneiden kanssa. Traktorien, tietokoneiden, kaikenlaisten vempainten. Ahaa, te hoksasitte sen; Utu on yksi niistä seitsemästä, jotka ennustus mainitsee. Monien syiden takia  jotta välttäisi riitin, löytäisi kadonneen veljensä yms.  Utu päättäkin karata kotikylästään. Ja tästä alkaa itse tarina.

Aiemmin en ollut lukenut kamalan paljon täsmällisesti scifi-määritteen täyttäviä kirjoja, fantasiaa sitäkin enemmän. Sen takia minua lievästi häiritsi scifille tyypillinen tapahtumien sekavuus ja se, ettei kysymyksille löytynyt heti vastauksia. Vastaukset saattavat löytyä kirjasarjan toisesta osasta, Hiekkasotilaat, joka ilmestyi tässä vastikään.

Mutta aika rautaahan Routasisarukset on: sivuja juuri ja juuri alle 400 ja joissakin kohdin hieman liian puuduttava minun makuuni. Siitä en voi kyllä moittia, etteivätkö kirjailijat olisi tehneet hyvää työtä. Kirjasta ei voi millään huomata, mikä osa on Lappalaisen ja mikä Leinosen kirjoittamaa. Teksti rullaa niin sulavasti. Samoin voin kehaista naisia aiheen valinnasta: kirjassa käsitellään paljon asioita, jotka ovat pinnalla nykyisyydessäkin. Kuinka paljon valtaa voidaan riistää yksittäisiltä henkilöiltä? Kuka loppuen lopuksi määrää, mikä on valtaa ja kenelle se kuuluu?

Routasisarukset on loppujen lopuksi tavallista scifiä tavallisille scifinlukijoille. Mutta mitäpä suotta hyvää traditiota muuttamaan? Ainakin myyntiluvuista päätellen Lappalainen ja Leinonen ovat kirjoittaneet oivan kirjan.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Luin: Ykköstyttö, Anna-Liisa Haakana

Anna-Liisa Haakana: Ykköstyttö

WSOY, 1981

 
Kirja alkaa tarkalla ja yksityiskohtaisella kuvauksella Norjasta, Norjan luonnosta ja erään ystäväporukan työpaikasta siellä. Moni lappilainen nuori on lähtenyt Norjaan kesätöihin, kuka minkäkin syyn takia. Suurimmalle osalle se syy lienee itsenäistyminen ja irrottautuminen kylän ahtaasta ympäristöstä ja tiukoista normeista. Haakana kuvailee vuonojen kauniita muotoja ja iloisien ihmisten nauravia katseita. Kesäromansseja. En tietenkään voi kuin lukea kateellisena ja katsella, kuinka Haakana taikoo sanoista jotain enemmän.
 
Norjaan lähtee myös peruskoulunsa päättänyt Anitra, joka on juuri aiemmin eronnut poikaystävästään. Anitralle Norja merkitsee itsenäisyyttä, vapautta ja ennen kaikkea etäisyyttä eksä-Maukkaan ja koko pieneen lappilaiseen kyläyhteisöön. Mutta kesän jälkeen kaikki vanha on muuttunut. Anitra on raskaana, eikä se lapsi ole Maukan. Siitä alkaa nuoren naisen kamppailu yhteisön haukankatseita sekä ankaraa isää vastaan. Samaan aikaan tytön pitäisi päättää, pitääkö hän lapsen itsellään vai antaako adoptioon. Ne ovat kysymyksiä, jotka päättävät Anitran tulevaisuuden.
 
Ykköstyttö jatkaa vuotta aiemmin ilmestyneen Ykä yksinäisen Lappi-teemaa ja Lapin karun ympäristön kuvausta. Se on vahva kirja. Jokainen virke on tarkoin harkittu ja juuri siihen paikallensa tarkoitettu. Kirjassa on monia sellasia kohtauksia, joiden kuvailu häkellytti (ja ihastutti) minua niin paljon, että minun oli pakko lukea ne uudelleen ja uudelleen. Maukasta ja Anitrasta kerrotaan niin ihanasti, että luin niitä kohtauksia jopa ääneen ihan itsekseni. Anna-Liisa kertoo, kuinka Maukka laskeutuu Anitran peitoksi ja kuinka kaislat kutittelevat varpaita ja vesi on vielä hieman liian kylmää.
 
Vain yksi asia jäi häiritsemään minua lukemisen aikana sekä sen jälkeen: Miksei Maukka saanut puheenvuoroa lainkaan? Minua jäi askarruttamaan Maukka-raukan kohtalo ja se, miten hän suhtautui entisen tyttöystävänsä raskauteen. Kuka hänelle kertoi sillä jokuhan sen teki, koska puhutaan pienestä lappilaisesta kylästä ja missä vaiheessa? Jäin koko ajan odottamaan sitä kohtausta, kun Maukka ja Anitra kohtaavat toisensa uudelleen. Mitä Maukka olisi sanonut? Kääntänyt katseensa nähtyään tytön jo kasvaneen mahan?


Itse kävin tuossa parisen vuotta sitten toisen kerran Norjan vuonoreiteillä ja mietin, kuinka kaunista voi maailmassa oikein ollakaan. Se oli pirun upeaa.

 

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Kuulumisia + jotain pientä hauskaa

Ai mitäkö olen viime päivinä puuhaillut? Päivät ovat kyllä hyvin menneet lukioelämään tutustumisessa ja asioiden oppimisessa. Pitkää matikkaa, filosofiaa ja äidinkieltä. Äidinkielen tunneilla on tarkoitus lukea joka kurssilla yksi kirja ja tehdä tuosta kirjasta esitelmä. Heti ensimmäisenä minun oli pakko rynnätä koulumme kirjastoon ja napata sieltä mikäs muukaan kuin:

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Paljon olen siitä kuullut, mutten koskaan tajunnut tarttua siihen itse. Saisiohan on näitä kirjailijoitamme, joilta voi aina odottaa tasokasta tekstiä.

Saatte varmasti kuulla pian, mitä mieltä olen erokirjasta. Sitä ennen; tässä on teille jotain omaa, pientä tekstinpätkääni eräästä novellista nimeltä Ruudut 5B, 10F ja 4A.

Sillä hetkellä Kaamoksella oli päällänsä harmaa huppari, vihreät farkut sekä musta-valkoiset sukat. Hän siirteli oikealla pikkusormellaan shakkinappulaa pelilaudan toiselta puolelta toiselle puolelle. Sotilas siirtyi ensin ruutuun 5B, jonka jälkeen se hyppäsi kuin huomaamatta ruutuun 10F. Se oli tehnyt jotain, mikä oli Kaamokselle tuttua puuhaa. Sotilas oli rikkonut yleisiä sääntöjä.
 
”Itseni mielestä mä en ole mikään mutantti enkä sekasikiö”, Kaamos aloitti ja suoristi hupparinsa hupun nopealla liikkeellä. Se oli liukunut liikaa toiselle puolelle.
 
”No mikä sä olet? Lintu vai kala? Tyttö vai poika?” tenttasi nuori mies hänen vierellään. Sillä oli melkein samanlaiset vaatteet kuin Kaamoksellakin, muttei läheskään yhtä pitkät hiukset. Marko oli leikkauttanut itselleen siilin armeijassa. Palatessaan sieltä se oli yrittänyt saada Kaamostakin mukaan leikkiin, mutta hän ei ollut suostunut. Kaamos rakasti puolipitkiä kiharoitaan.
 
”Mä en tajua, miten vaikeaa se voi olla sulle käsittää, etten mä ole… mitään. Mä olen ihminen. Marko hei, mä olen pelkkä ihminen.”
 
”Mä en tajua, miten vaikeeta sulle on käsittää se tosiasia, että sulla on naisen keho.”
 
                           
"
Mä käsitän sen oikein hyvin", ärähti Kaamos.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Seura nro. 32 ja Marja Björk

Seura-lehden viimeisimmässä numerossa haastateltiin Marja Björkiä tämän suhtautumisesta omaan poikaansa ja uusimpaan kirjaansa (Poika, Like 2013).
 
Kansi ei luvannut hyvää: Otsikossa käytettiin sanaa transseksuaali transsukupuolisen sijaan. En voi käsittää, mitä vaikeaa voi olla kahden niin erilaisen käsitteen erottamisessa. En kyllä ihmettele yhtään; jopa terveystiedon oppikirjoissa puhutaan seksuaalisuudesta eikä sukupuolesta. Onko siis ihme, että nuoret oppivat väärin ja se kostautuu heille myöhemmällä iällä?
 
Tajuavatko kirjan- ja lehdentekijät, että seksuaalisuus on jotain aivan muuta kuin sukupuolisuus? Transseksualismi on tarkkaan ottaen sitä, että ihminen on kiinnostunut seksuaalisesti transhenkilöistä. Ihan samalla tavalla kuin heteroseksuaalisuus ja homoseksuaalisuus. Onko siinä jotain niin vaikeaa?
 
No, skippasin kansitekstin ja siirryin lukemaan itse artikkelia, joka olikin sitten jo asiantunteva ja oikeakielinen. Marja Björk oli asettunut muutamaan hyvään poseeraukseen ja kertoi auliisti siitä, mitä on olla transsukupuolisen lapsen äiti. Kunnioitan Björkiä siinä, ettei hän missään vaiheessa ole vetänyt poikaansa julkisuuden valokeilaan. Se on hyvä veto, sillä oikeastaan kaikki transsukupuoliset haluavat loppujen lopuksi elää ihan normaalia elämää ilman trans-lisää sukupuolen edessä. En minäkään haluaisi tulla tunnetuksi transihmisyydestä, vaan nimenomaan omasta itsestäni, kirjallisista saavutuksistani (hahaha, suuret on haaveet).
 
Artikkelin loputtua minut valtasi tyytyväisyys. On hienoa, että asioista osataan ja halutaan puhua niiden oikeilla nimillä. Mielestäni Marja Björk on juuri sellainen äiti, johon monet, monet äidit voivat samaistua. Hän puhuu avoimesti siitä, miten vaikeaa on ollut hyväksyä oma poika.
 
Miksei tällaisia artikkeleita käytetä opetuksen tukena peruskoulussa ja lukiossa? Miksei kukaan opeta toisten ihmisten kunnioittamista sen sijaan, että kerrattaisiin K-vitamiinin molekyylien aineosien järjestystä atomissa?  

perjantai 9. elokuuta 2013

Uuno Kailasko pölyttynyt ja tylsä? Pah!

Uuno Kailas: Novelleja

Aluperäinen: WSOY, 1936

Uudistettu: Sanasato, 2011


Uuno Kailas tunnetaan kaikista parhainten runoilijana ja kääntäjänä (mm. Edith Södergran), jonka tekstejä on tarkasteltu monesta eri näkökulmasta – ja varmaan ilman näkökulmaakin. Varmasti jokainen luovaa kirjoittamista opiskellut on lukenut Kailasta joko itsenäisesti tai ainakin opettajan pakottamana. En ole ikinä ollut kiinnostunut runoudesta enkä varsinkaan käännösrunoudesta, ja siksi Uuno olikin minulle outo valinta, kun teimme ysiluokalla kirjallisuusesitelmiä. Jopa itseni – ja äitini – yllätykseksi valitsin esitelmäni aiheeksi Uuno Kailaan.
Vaistomaisesti odotin jotain vanhaa ja pölyttynyttä, ja ehkä tämän ennakko-oletuksen takia halusin skipata runot ja päästä käsiksi siihen Uunoon, jota moni muu ei ole käsitellyt: novellisti-Uunoon. Siihen Uunoon minä ihastui. Siitä Uunosta tahdon teille kirjoittaa.
Miehen omaleimainen kirjoittamistyyli tuotti monia synkkiä ja tummia tekstejä, joiden pääasiallisia teemoja ovat yksinäisyys, syyllisyys, ahdistus, kuolema ja hulluus. Varsinkin kuoleman pelko sekä hulluus ovat vahvasti mukana novellikokoelmassa, joka ilmestyi alun perin postuumisti vuonna 1936. Uunon kuolemasta oli tällöin kulunut kolme vuotta. Tämä Novelleja-nimen saanut kokoelma ilmestyi uudistettuna painoksena vuonna 2011.

On valitettavaa, että Uunon novellit ovat jääneet hänen runojensa varjoon. Miehen painostava, melkein ahdistava ”käsiala” on hieno ja uniikki, joka mielestäni pääsee valokeilaan vasta pidemmissä teksteissä. Ja kyllä, myönnän olevani rakastunut tähän pelokkaaseen kirjailijaan. On totta, etten ikäni ja vähäisen kokemukseni takia voi ymmärtää kaikkea täydellisesti. En voi tajuta, mitä eläminen oikeastaan on. Lukiessani novelleja sain hetken maistaa aikuisuutta, sitä, miltä aikuisuus maistuu.
Novellit kertovat samoista asioista kuin runotkin: hulluudesta ja sivullisuudesta, siitä, kun mieli sekoaa ennen kehoa.


Tyylin takana


Monista Uunon novelleista näkee, että mies on kirjoittanut ne henkisessä tilassa, jota kutsutaan ”tajunnanvirraksi”. Hän on antanut kaiken tulla ja muokannut tekstejään vasta sen jälkeen, kun inspiraatio on ohi ja kaikki se, mitä on tarkoitettukin, on tullut ulos.
Tajunnanvirta on erittäin tärkeä osa kirjoittamista. Silloin tietää elävänsä ja toimivansa oikein. Niinä hetkinä - kun kirjoittaminen sujuu, eikä ehdi näppäimiäkään kunnolla nähdä - tietää olevansa oikealla alalla. Siinä on kuitenkin muutamia vaaranpaikkoja, jotka saattavat helposti johtaa huonompaan tekstiin kuin tahtoisi. Jos inspiraatio loppuu kesken tai tajunnanvirran jälkeistä tuotosta ei jaksakaan enää muokata, on tuloksena yleensä se huonompi vaihtoehto.
Pelkkä tajunnanvirta ei useimmiten riitä synnyttämään kokonaista ja ehjää teosta. Ainoastaan hyvin kokeneet kirjailijat, esimerkiksi Eeva Kilpi, voivat luottaa omaan sisäiseen ääneensä niin paljon, että uskaltavat kirjoittaa vaivatta. Heille on kehittynyt se kuudes aisti kirjoittamisen suhteen.
Kailaan kieli paljastaa miehen olleen monesti kuin hypnoosissa ta transsissa. Hän on antanut tajunnanvirran viedä. Siitä kertovat monet repliikkiviivat, pilkut ja kolmoispisteet, jotka ovat sangen erikoisissa paikoissa; keskellä virkettä, johon ei sellaista tarvitsisi. Niistä pienistä yksityiskohdista muodostuu Uuno Kailas ja miehen tunnistettava, ihailtava kirjoitustyyli.

Runoja on tulossa niin ikään ensimmäisenä lukiovuonna, ainakin jos uskotaan sitä, mitä kirjamme sanoo. Runoja! Saima Harmaja vielä menee, Katri Valakin, mutta sitten tekee jo tiukkaa. Älkääkä ikinä päästäkö minua kirjoittamaan runoja...

tiistai 6. elokuuta 2013

Suru-uutisia (huom. itkuvaroitus)

"Vielä hetki sitten ihollasi yötä vaelsin. Oli elämässä kaikki, mitä koskaan tarvitsin. Nyt sä tahdot välimatkaa, kaikki onkin väärin päin.
jään, jään, jään sua odottamaan, vaikka kuluis ikuisuus. Mä jään, jään, jään nimeäs huutamaan. Ei se ole salaisuus. Rakkauden suuruutta ei aina täällä nää, ennen kuin sen menettää.
Sä sytytit tän palon, mut nyt mut jätät liekkeihin. Yöstä ensimmäisestä mä hädin tuskin selvisin. Silti uskoa en voi, ettet sä tunne niin. Vielä pari päivää sitten kiihkeästi suudeltiin." 
Eini 
 
Joku viisas on joskus sanonut, että sydänsuruista selviämiseen tarvitaan iso levyllinen Fazerin sinistä - ja aikaa. Varsinkin nuori, vielä kokematon lempi on haurasta ja niin särkyvää, että sen kaiken työstämiseen tarvitaan rutkasti energiaa, kyyneleitä ja tunteja.
 
Minä lisäisin "Selviä sydänsuruista" -listaan vielä muutaman hienon kirjan ja hyvän seuran. Ehkä musiikkia. Pahastakin erosta selviää, vaikka öisin itkisikin itsensä uneen ja päivisin kävelisi koulun käytävillä kuin haamu. Niin minä ainakin toivon.
 
Joudun nyt surukseni toteamaankin, että minun ja poikaystäväni liitto on ohi. Se kesti kymmenen kuukautta ja kolme viikkoa. Tai oikeastaan me olemme "katkolla", mutta mitä minä nyt tiedän katkoista, se tarkoittaa käytännössä lähes varmaa eroa. Myönnän olleeni jätetty osapuoli, mutta eksäni puolustukseksi voin sanoa, että päätös oli oikeastaan yhteinen. Se tehtiin hyvässä hengessä ja kummankin tunteet huomioonottaen. Pysymme ystävinä.
 
Vaikka ero sujui melkeinpä täydellisesti, otin uutisen silti hyvin raskaasti. En voi kieltää, etteikö rakkauden menettäminen olisi sattunut minuun. Tästä syystä ilmoitankin, että nyt postauksia saattaa tulla totuttua harvemmin, koska vietän hyvin ansaittua suruaikaa. Ja yritän selvitä samalla ensimmäisistä lukioviikoista.
 
Ehkä minun olisi aika tarttua nyt johonkin hyvään kirjaan (yöpöydälläni kutkuttaa monikin hyvä teos odottamassa) ja nauttia siitä, mitä minulla vielä on. Ironista kyllä, minun on pakko lainata yhtä inhokkibändiäni heidän hittibiisinsä sanoi: "Vapaus käteen jää." Nyt olen vapaa tekemään mitä huvittaa. Voisin aloittaa itkemällä kaksi tuntia vessan lattialla.

lauantai 3. elokuuta 2013

Luin: Taidetta seksin vuoksi, Harri Kalha

Touko Laaksonen alias Tom of Finland

1920-1991

Piirtäjä


Tom of Finland – joksi Touko halusi itseään kutsuttavan, jos puhuttiin hänen kuvistaan – on kiistatta yksi Suomen tunnetuimmista piirtäjistä. Unohtakaa Akseli Gallen-Kallelat ja Eero Järnefeltit homoyhteisö on niin laaja, että homopornon hyvälle piirtäjälle on suuret markkinat avoinna. Oli ainakin silloin, kun homous oli kiellettyä ja "väärä" himo piti peittää. Usein sitä peiteltiinkin näyttämällä lihaksikkaita antiikkitorsoja ja bodareita, joista kukaan ulkopuolinen ei arvannut, että niiden perimmäinen tarkoitus oli aiheuttaa kapinaa homofobiaa vastaan ja kiihottaa, totta kai.

Kiinnostukseni Tomppaan lähtee nimenomaan historialliselta pohjalta. Tom of Finlandista on tullut tähän päivään mennessä hyvin merkittävä osa homohistorian sitä puolta, joka ei häpeä itseään eikä halua piilotella sitä, mitä on. Tuonne rapakon taakse on kehittynyt jopa kokonainen "Tomin miehet" -kulttuuri,  johon kuuluu mm. erilaisia nahkatavarakauppoja.

Joku on josku kehaissut Tomppaa myös siitä, että mies mullisti homokansan tyylin. Aiemmin homojen ajateltiin kulkevan vaaleanpunaisessa aamutakissa ja -tossuissa.

Tompan miehet kulkevat aidossa nahkassa. Tiukoissa nahlahousuissa, rotseissa ja maskuliinisuutta huokuvissa aurinkolaseissa. Jokaisella piirroshahmolla on pilkettä silmäkulmassaan.

Kuvista löytyy tahatonta ja tahallista komiikkaa, joka johtuu osin Laaksosen kynänjäljestä ja piirtotyylistä. Jopa natsiunivormut muuttuivat Toukon käsissä joksikin harmittomaksi ja koomiseksi.

Niin kuin aiemmin mainitsinkin, Tompasta ja hänen elämänsä taiteestaan ollaan tekemässä elokuvaa vuodelle 2015. Tom of Finlandia tulee esittämään Olli Rahkonen.
 

Harri Kalha: Taidetta seksin vuoksi

SKS, 2012


On kirjoja, jotka kertovat Touko Laaksosen elämästä. On kirjoja, joissa kuville annetaan enemmän tilaa, ja taas kirjoja, joissa teksti  Toukon elämä on pääosassa. Harri Kalha yrittää kirjassaan päästä syvemmälle Tompan kuviin. Hän ei jumitu siihen, että kuvat on tarkoitettu pornoksi; hän kirjoittaa siitä, miten Tompan kuvat on tehty ja mitä niiden takana on. Miksi Tomppa piirsi juuri niin kuin piirsi?

Kalhan kirjassa käsitellään paljon sitä, voiko porno olla myös taidetta ja mitä se taide loppujen lopuksi onkaan. Hän antaa esimerkin: Tom of Finlandin töitä on ollut esillä myös taidegallerioissa. Tekeekö gallerioihin pääsy kuvista taidetta? Jos kuvia on käytetty niinkin tabuun asiaan kuin homomiesten halujen tyydyttämiseen, voiko sellainen olla visuaalisesti kaunista. Niin kaunista, että sille halutaan antaa lisäliite "taide"?  

Jos Touko Laaksonen vielä eläisi, hän nauraisi itsensä kuoliaaksi kuunnellessaan taidehöpötyksiä. Hänen mielestään kuvat ovat pelkkää pornoa eivätkä sen kummempia. Hän piirsi, koska nautti siitä. Se on yhtä varma totuus kuin se, että Toukon teokset ovat edelleen merkittävä osa homohistoriaa ja varsinkin sen syntyä.

Alkusyksy on saapunut Suomeen ja tuonut mukanaan arjen ja koulun. Ensi viikolla minunkin pitäisi kaivaa reppuni ja penaalini esille ja lähteä vihdoin kohti toista astetta. Lukiota. Vasta nyt tajusin valinneeni pitkän matikan. Pitkän matikan! Mitä ihmettä minä valintaa tehdessäni mietinkään?