perjantai 9. elokuuta 2013

Uuno Kailasko pölyttynyt ja tylsä? Pah!

Uuno Kailas: Novelleja

Aluperäinen: WSOY, 1936

Uudistettu: Sanasato, 2011


Uuno Kailas tunnetaan kaikista parhainten runoilijana ja kääntäjänä (mm. Edith Södergran), jonka tekstejä on tarkasteltu monesta eri näkökulmasta – ja varmaan ilman näkökulmaakin. Varmasti jokainen luovaa kirjoittamista opiskellut on lukenut Kailasta joko itsenäisesti tai ainakin opettajan pakottamana. En ole ikinä ollut kiinnostunut runoudesta enkä varsinkaan käännösrunoudesta, ja siksi Uuno olikin minulle outo valinta, kun teimme ysiluokalla kirjallisuusesitelmiä. Jopa itseni – ja äitini – yllätykseksi valitsin esitelmäni aiheeksi Uuno Kailaan.
Vaistomaisesti odotin jotain vanhaa ja pölyttynyttä, ja ehkä tämän ennakko-oletuksen takia halusin skipata runot ja päästä käsiksi siihen Uunoon, jota moni muu ei ole käsitellyt: novellisti-Uunoon. Siihen Uunoon minä ihastui. Siitä Uunosta tahdon teille kirjoittaa.
Miehen omaleimainen kirjoittamistyyli tuotti monia synkkiä ja tummia tekstejä, joiden pääasiallisia teemoja ovat yksinäisyys, syyllisyys, ahdistus, kuolema ja hulluus. Varsinkin kuoleman pelko sekä hulluus ovat vahvasti mukana novellikokoelmassa, joka ilmestyi alun perin postuumisti vuonna 1936. Uunon kuolemasta oli tällöin kulunut kolme vuotta. Tämä Novelleja-nimen saanut kokoelma ilmestyi uudistettuna painoksena vuonna 2011.

On valitettavaa, että Uunon novellit ovat jääneet hänen runojensa varjoon. Miehen painostava, melkein ahdistava ”käsiala” on hieno ja uniikki, joka mielestäni pääsee valokeilaan vasta pidemmissä teksteissä. Ja kyllä, myönnän olevani rakastunut tähän pelokkaaseen kirjailijaan. On totta, etten ikäni ja vähäisen kokemukseni takia voi ymmärtää kaikkea täydellisesti. En voi tajuta, mitä eläminen oikeastaan on. Lukiessani novelleja sain hetken maistaa aikuisuutta, sitä, miltä aikuisuus maistuu.
Novellit kertovat samoista asioista kuin runotkin: hulluudesta ja sivullisuudesta, siitä, kun mieli sekoaa ennen kehoa.


Tyylin takana


Monista Uunon novelleista näkee, että mies on kirjoittanut ne henkisessä tilassa, jota kutsutaan ”tajunnanvirraksi”. Hän on antanut kaiken tulla ja muokannut tekstejään vasta sen jälkeen, kun inspiraatio on ohi ja kaikki se, mitä on tarkoitettukin, on tullut ulos.
Tajunnanvirta on erittäin tärkeä osa kirjoittamista. Silloin tietää elävänsä ja toimivansa oikein. Niinä hetkinä - kun kirjoittaminen sujuu, eikä ehdi näppäimiäkään kunnolla nähdä - tietää olevansa oikealla alalla. Siinä on kuitenkin muutamia vaaranpaikkoja, jotka saattavat helposti johtaa huonompaan tekstiin kuin tahtoisi. Jos inspiraatio loppuu kesken tai tajunnanvirran jälkeistä tuotosta ei jaksakaan enää muokata, on tuloksena yleensä se huonompi vaihtoehto.
Pelkkä tajunnanvirta ei useimmiten riitä synnyttämään kokonaista ja ehjää teosta. Ainoastaan hyvin kokeneet kirjailijat, esimerkiksi Eeva Kilpi, voivat luottaa omaan sisäiseen ääneensä niin paljon, että uskaltavat kirjoittaa vaivatta. Heille on kehittynyt se kuudes aisti kirjoittamisen suhteen.
Kailaan kieli paljastaa miehen olleen monesti kuin hypnoosissa ta transsissa. Hän on antanut tajunnanvirran viedä. Siitä kertovat monet repliikkiviivat, pilkut ja kolmoispisteet, jotka ovat sangen erikoisissa paikoissa; keskellä virkettä, johon ei sellaista tarvitsisi. Niistä pienistä yksityiskohdista muodostuu Uuno Kailas ja miehen tunnistettava, ihailtava kirjoitustyyli.

Runoja on tulossa niin ikään ensimmäisenä lukiovuonna, ainakin jos uskotaan sitä, mitä kirjamme sanoo. Runoja! Saima Harmaja vielä menee, Katri Valakin, mutta sitten tekee jo tiukkaa. Älkääkä ikinä päästäkö minua kirjoittamaan runoja...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti