perjantai 27. syyskuuta 2013

Biisien top 10

Silloin ajat sitten kirjoitin listauksen, jossa kerroin näkemyksiäni täydellisestä kirjasta ja siitä, mitkä kirjat minun mielestäni ovat lähellä täydellisyyttä. Jo siitä asti aloin miettimään sitä, josko tekisi samanlaisen postauksen myös musiikin puolelta. Siitä tulikin yllättäen jopa vaikeampaa kuin kirjapostauksesta, koska soittolistan tiivistäminen kymmeneen biisiin on mitä mahdottomin puuha. Yritin mahduttaa tähän listaukseen kaikki ne, jotka ansaitsevat paikan Top 10:ssa.
 
Tässä ensiksi näkemykseni siitä, mistä asioista The Täydellinen biisi koostuu:
 
  • Ehdottomasti hyvistä kitaroista ja kitarariffeistä.
  • Kauniista, tasapainoisesta miesäänestä.
  • Mukavasti komppaavasta bassostemmasta.
  • Harmonisesti yhteenkuuluvista taustalaulajista.
  • (Itse)ironisista tai melankolisista lyriikoista.
 

Biisien Top 10

 
1. Likaiset legendat,
 
Tästä kehkeytyi aikoinaan suurikin kohu, kun biisin sanat ymmärrettiin jumalanpilkaksi. Oliko se peräti itse Hakulinen vai Lindholm joka korjasi, että biisi kertoo itsemurhan tehneestä tytöstä. Ihan mielettömän kaunis biisi, juuri niitä Yö-yhtyeen kulta-aikojen biisejä.
 
2. Ohikiitävää, Juha Tapio
 
Noh, Tapio on sitten jo luku erikseen. Mies, joka opetti minut rakastamaan Suomen kaunista kieltä. Mies, joka sai minut kirjoittamaan itse. Tarvitseeko kertoa lisää?
 
3. Aino, Popeda
 
Uh, sanon minä. Eipä tässä oikein muuta voi sanoa. Kipale on Täydelliset miehet -nimiseltä albumilta, joka oli ensimmäinen sitten Paten raitistumisen. Mustajärven ääni on vanhentunut tosi kauniisti jos verrataan esim. Olli Lindholmiin, jonka ääni varsinkin livenä alkaa olla jo mennyttä. Pate oi Pate.
 
4. Tää on rankkaa, Yölintu

Simo Silmu on mies, jolle toivon mahdollisimman pitkää ja hienoa uraa. Jo lapsuudessani rakastuin Silmun kaihontäytteiseen, melankoliaa huokuvaan ääneen, ja tässä biisissä se nousee oikeuksiinsa, kun puhutaan suomalaisen miehen sielunmaisemasta. Ihanaa.
 
5. Tähdet, tähdet, Rauli Badding Somerjoki (1947-1987)
 
Mies itsekin kutsui tätä uransa parhaimmaksi biisiksi, enkä oikein voi olla eri mieltä. Yksi maailman kauneimmista sanoituksista. Kertoo kaipuusta jo muualle, sinne jonnekin, missä on parempi olla. Biisi, joka auttoi minua eteenpäin masennuksestani. Minua kiinnostaisi tietää, millaiseksi Baddingin ura olisi tullut, jos hän olisi saanut elää hitusen verran kauemmin.
 
6. Come undone, Duran Duran

"Who do you need, who do you love, when you come undone?"

7. Syksyn sävel, Juice Leskinen (1950-2006)

Juice oli jotain sellaista, jota suomalainen musiikkikulttuuri edelleen tarvitsisi. Oikea vanhan ajan runoilija, jolle sanat ovat kaikki, mitä tarvitaan. Juice itsekin sanoi kerran, että ehei, minä en ole laulaja, minä olen runoilija. Yksi suurimmista suomalaisista biiseistä ja tekijöistä.

8. Poika nimeltä Päivi, Leevi and the Leevings

Gösta Sundqvist (1957-2003) ehti liian lyhyeksi jääneen elämänsä aikana kirjoittaa niin hienoja sanoituksia, ettei voi kuin ihailla. Kuinka täysin hetero/cismies pystyy tiivistämään kolmeen minuuttiin koko transihmisyyden ytimen? Plussaa itseironisuudesta.

9. Matkalla Alabamaan, Popeda

Suomen tunnetuin panobiisi. Niinpä. Kuka olisi arvannut, että pullan paistosta voi tehdä näin hyvän biisin?

 
10. Seitsemän kertaa seitsemän, Danny

Danny lähtee tänä syksynä vihoviimeiselle konserttisalikiertueelleen. Mies on tehnyt upean ja hienon uran, yli 50 vuotta, ja hän jos kuka on ansainnut eläkkeensä. Ja arvaatka mitä, minulla on lippu tuolle kyseiselle kiertueelle! Jee!   

maanantai 23. syyskuuta 2013

Luin: Anna Tommolan ehjä esikoisteos

Anna Tommola: Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia

WSOY, 2011

 
Nyt huomio kaikki kirjantekijät: Tässä on oiva esimerkki siitä, kuinka hyvä kansi ohjaa lukijan hetimiten kirjan pariin. Olen muutaman kerran arvostellut esimerkiksi Marja-Leena Tiaisen uusimpien kirjojen kansia, sillä minä ainakin tunnen hukkuvani niihin enkä löydä niistä... mikä se nyt oli... tarttumapintaa.
 
Anna Tommolan esikoisromaanin päällyksen on tehnyt taitavasti Marjaana Virta. Eihän se tietenkään mikään ihmeellinen ole, tavallinen kirjan kansi, mutta se on sen verran puoleensavetävä ja huomiotaherättävä, että minulle lukijana tuli heti mieli nostaa se hyllystä itselleni. Moitittavaa kansissa on oikeastaan vain se, että takakannen teksti (musta teksti tummanpunaisella taustalla) tuppaa hukkumaan taustaansa.
 
Mutta tärkeinhän ei tietenkään ole kansi tai kannen grafiikka vaan itse teksti, tässä tapauksessa Tommolan novellit. Tommola on aiemmin ennen kirjan julkaisua toiminut erinäisissä lehtitoimituksissa ja opiskellut kirjoittamista oikein, sanoisinko, ammattimaisesti. Minulle oli silti pieni yllätys, että hän kirjoitti näin yhtenäisen ja ehjän esikoisteoksen. Monissa naisen novelleissa kuvataan (varsin Uuno Kailasmaisesti) ulkopuolisuutta ja outouden tunnetta. Monet kirjan henkilöistä kokevat olevansa hieman pihalla tässä maailmassa.

Itselleni kaikista mieluisimmaksi novelliksi nousi  Minä ja Kasper, jonka nimi herätti lievää hilpeyttä itsessäni. Satun tuntemaan erään Kasperin, joka on aivan erilainen kuin tämä Kasper. Anna Tommolan Kasper on mielenkiintoinen persoona, mies, joka tekee "syväanalyyttisiä henkilötutkielmia" ohikulkevista ihmisistä ja loppuen lopuksi myös tarinan minäkertojasta. Ensin minäkertoja hämmentyy, sitten jopa nauttii miehen puheista, mutta lopulta ne rupeavat jo ahdistamaan. Mitä tuo mies haluaa? Miksi se kertoo juttujaan juuri hänelle?

Samoin ihan viimeiseksi novelliksi valittu Seitsemäs käsiala, kokoelman niminovelli, oli itseni mielestä jopa kaikista vahvin ja taidokkain (ja pisin). Se kertoo säntillisestä, oppikirjamaisesti elävästä Lainasta, joka yllättäen törmää ihmiseen, joka elää juuri päinvastoin kuin hän: ihmiseen, joka kiroilee, juo ja tekee kaikkea moraalitonta ja lainvastaista. Laina kiinnostuu jopa itsensäkin hämmästykseksi tästä täysin erilaisesta, hänelle vieraasta ihmisestä ja ryhtyy seuraamaan tämän liikkeitä.
 
Novellikokoelma on jaettu kolmeen osaan, joista kolmas eli viimeinen on mielestäni ehkä kaikista parhain. Ihan kuin Tommola olisi tahtonut vielä kerran näyttää, kuinka hyvin esikoiskirjailija voi parhaimmillaan kirjoittaa. Hyvä ja maininnan arvoinen kokonaisuus siis, vaikkei ihan täydellinen. Loistava aloitus Tommolan kirjailijanuralle. 

 

Novellikokoelman kimpussa

 
Kesällä ryhdyin kokoamaan ihka ensimmäistä novellikokoelmaani; kirjoittamaan, viilaamaan ja höyläämään novelleja julkaisukuntoon. Taisinpa silloin joskus jopa mainita, että olisi kiva saada erilainen ylioppilaslahja, kustannussopimus, ennen kuin pääsen lukiosta pihalle. 

Jos/ehkä/kun sitten joskus uskaltaisin kääntyä kustantamon puoleen, olisi hyvä, että minulla olisi niin pitkälle höylätty käsikirjoitus kuin vain itse saan aikaiseksi. Nyt on yksi virstanpylväs saavutettu, sillä juurikin pari päivää sitten sain kaikkien novellien ensimmäiset versiot kirjoitettua.  Hurratkaamme siis! Hip, hip, hooray! No ei kun...

Joistakin vähän rakkaimmista (jos näin voi sanoa) novelleista olen ehtinyt syhrätä jo toisetkin versiot lähes valmiiksi, joten voinen todeta ylpeänä, että kokoaminen sujuu hyvin. On totta kai vähän vaikeaa arvioida ajan kulumista, mutta veikkaisin, että viimeistään ensi kesänä kaikki on ns. kustantamokuntoista. (Tämä ei sitten ollut lupaus eikä kiveen kirjoitettua tietoa)

Vasta oikeastaan siitä, kustantamon hyväksynnästä ja sopimuksen allekirjoittamisesta, alkaa se itse työ. Sitä odotellessa on mukava käpertyä syksyä piiloon, kaivaa villasukat jalkaan ja nauttia kirjoittamisesta.

"Syksy tuoksuu mahtavalta. Se on pojan mielestä maailman paras tuoksu; ruskaa, sieniä ja kylmyyden ensikosketuksia. Jopa kantarellit ja kermakastike tuoksuvat laimeammilta kuin syksy."

perjantai 20. syyskuuta 2013

Luin: 70-luvun opiskelijaelämää ft. Pirkko Saisio

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

 

WSOY, 2003


 
Punainen erokirja (2003) kertoo poliittisesti kiihkeästä 70-luvusta, tuon ajan maailmankuvasta ja kirjallisten lahjojen löytymisestä. Se on osa Pirkko Saision autofiktiivistä (suoraan sanoen omaelämänkerrallista) trilogiaa, johon kuuluvat myös kirjat Pienin yhteinen jaettava (1998) ja Vastavalo (2000). Trilogian kaksi ensimmäistä osaa kertovat Saision (tai siis erään Pirkko-nimisen tytön) lapsuudesta ja nuoruudesta, seksuaali-identiteetin löytymisestä ja siitä, kuinka hän päätyi opiskelijaksi.

 
Kirja ei vain sattunut käteeni; minä tiesin, minkä kirjan haluan ja otin sen itselleni. Paljon olin Saisiosta kuullut ja sitä kautta muodostanut oman näkemykseni hänestä ja hänen teksteistään. Toivoin toki, että kirja iskisi minuun niin kuin se on moniin lukijakollegoihini iskenyt. Olin silti hieman epäileväinen ja ajattelin, ettei kirja voi olla tavallista kasvutarinaa kummempi.

 

Kirjan alkua lukiessani epäilykseni hälvenivät. Saision omaperäistä käsialaa lukee mielellään, ja se on virkistävää luettavaa sekä sisältönsä että tyylinsä vuoksi. Jo muutaman sivun luettuani huomasin, ettei kirjan takakannen hehkutus (”teos on ainutlaatuinen”) ollutkaan niin hatusta vedetty kuin aluksi luulin.
 

Kirjaahan voisi verrata Rauha S. Virtasen Lintuun pulpetissa (oho, olen joskus jopa arvostellut sen, tässä linkkiä), joka kertoo täsmällisesti samasta aikakaudesta ja samoista poliittisista jännitteistä. Ainoana erona on oikeastaan se, että Virtanen kirjoitti kirjansa juuri silloin kun 70-luku oli kiihkeimmillään, mutta Saisio vasta 2000-luvun alussa, takautuvasti ja vanhoja aikoja muistellen. Siinä on sen verran eroa, että Virtasen kirjoittamana kaikki syöpyy mieliin niin vahvana, olihan Rauhalla vahva vasemmistotausta ja takana muitakin vasemmistoväritteisiä romaaneja.


Lukiessani Punaista erokirjaa pysähdyin joskus miettimään, mikä kirjassa mahtaa olla totta ja mikä vain kirjailijan tajunnanvirran tuotosta. Yllättävän usein nämä kaksi asiaa – fakta ja fiktio – sekoittuvat leikkisästi ja toisensa huomioon ottaen. Monesti Saisio on kuin kommentoinut omaa tarinaansa ja kertonut esimerkiksi lisätietoja tapahtumista, siitä, mitä oikeasti tapahtui.

 
Toisaalta: Tarvitsemmeko todella tietää, mikä on faktaa ja mikä fiktiota? Niin kuin kirjailija Tuula-Liina Varis vastasi, kun häneltä kysyttiin, mikä hänen kirjoissaan on totta ja mikä ei:


1. Kaikki. 2. Ei mikään. 3. En tiedä. 4. Mitä väliä sillä on?  

 
 
Pirkko Saision kirjassa minua ilahdutti juuri se virkistävä, omalaatuinen tyyli kirjoittaa. Etupäässä se, kuinka takaumat ja nykyisyys yhdistyvät, mutta myös tapa kertoa usein niin karusta 70-luvun opiskelijaelämästä. Saision kirjahan on loistavaa ajankuvaa, varsinkin niille, jotka ovat samantyylisiä ihmisiä kuin Pirkko itse.

 

Saisiolta tahtoisin kysyä, mikä sytyke tai kipinä sai hänet kirjoittamaan tämäntyyppistä romaania. Mikä sai hänet kirjoittamaan näin avoimesti autofiktiivistä proosaa? Monille autofiktio tulee vastaa silloin, kun tahtoisi oikeasti kertoa siitä, mitä on kokenut ja nähnyt. Kuitenkin vain harva osaa/uskaltaa olla näin avoin kuin Pirkko kirjassaan. Usein tuntuu siltä kuin kaikilla olisi käsijarru päällä. Se tekee Punaisesta erokirjasta ainutlaatuisen.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Luin: Valitettavan huonoa scifiä

Lauren Oliver: Delirium Rakkaus on harhaa

Suom.: Marja Helanen-Ahtola

WSOY, 2011


Hahaa, luen aina kirjoja, joiden toiset osat ovat jo aikaa sitten ilmestyneet. Todellakin: Lauren Oliverin trilogian toinen osa ilmestyi jo vuosi sitten. Oho. Noh, uskon, etten tule tarvitsemaan tätä toista osaa vielä piiitkiin aikoihin jos koskaan.

Ajatushan sinällänsä on tosi hieno: On (dystopia)yhteiskunta, jossa isoveli valvoo jokaista tekemääsi liikettä ja jokainen asia on tarkkaan säädelty. Kuulostaako tutulta? George Orwell kirjoitti samantyylisen klassikkoteoksensa Vuonna 1984 perustuen samaan isoveli valvoo -ajatukseen. Luulen, että Oliver tiesi kirjoittaessaan kirjaansa, että tulee samalla vertailluksi dystopiascifin isään eli Orwelliin. Se olisi pitänyt olla päinvastoin kannustava ja motivoiva asia, mutta tuntuu kuin Oliver olisi sitä kautta vain menettänyt entistä enemmän  otettaan.

Tässä Oliverin kirjoittamassa maailmassa rakkaus on määritelty sairaudeksi (pahimmanlaatuiseksi sellaiseksi), jonka tarttumista pelätään kirjaimellisesti kuin ruttoa. Kaikkien, jotka haluavat jatkaa tavallista elämäänsä, on käytävä kirurgisessa operaatiossa, jonka tarkoituksena on poistaa kyky tuntea voimakkaita tunteita mm. rakkautta. Tällä metodilla halutaan varmistaa ihmisten harmonia ja tasapaino.

Totta kai romaanissa on eräs tyttö ja eräs poika. Ja kielletty rakkaus. Tämä on juuri niitä kirjoja, jotka miellyttävät varmasti niitä scifilukijoita, joiden intohimona on romanttisuus. Kirjassa kuvataan kauniisti rakastumista ja sen tuomaa ihanuutta ja kurjuutta, mutta minä lukijana vaadin jotain hieman enemmän.

Kirja tuo mieleeni yhtä aikaa sekä Routasisarukset että Anu Holopaisen fantasia-scifi-romaanin Molemmin jaloin (Karisto, 2006), jonka perusperiaate on nimenomaan se, että vain harvoille ja valituille annetaan kyky tuntea vahvasti ja kunnolla.

Mielestäni suomalainen Holopainen kirjoittaa tästä aiheesta huomattavasti paremmin kuin Oliver. Deliriumissa juonenkääteet ovat liian ennalta-arvattavia ja kielletty rakkaus tuntuu jo liian puhkikuluneelta. Tunnelma lätistyy viimeistään silloin, kun käydään sitä ainaista "en voi rakastua sinuun haluan rakastua sinuun"-kaksinkamppailua. Kaiken tämän lisäksi kirja on aivan liian paksu sihen nähden, että sitä oikeaa tavaraa on niin vähän.

Itse pääpointti saa kyllä kiitosta. On hienoa, että vanhasta aiheesta yritetään saada jotain uutta aikaan. Eikä se kokonaan epäonnistu Oliveriltakaan: Esimerkiksi kirjan loppuratkaisu on sen verran yllättävä, että jo se nostaa Deliriumia hitusen verran ylemmäs. Ja onhan sekin myös totta, että Oliver kirjoittaa hyvin. En minä häntä voi siitä syyttää, etteikö hän olisi hyvä kirjailija. Scifi-kirjallisuus on nykypäivänä vain niin kilpailutettua ja uusia, entistä parempia pyrkyreitä on koko ajan tulossa lisää, ettei enää ihan jokainen pysy vauhdissa mukana. On pakko olla myös niitä vähän huonompia romaaneja.

Huomasin vasta oikeastaan nyt, että olen itse asiassa lukenut yllättävän paljon scifiä. Ei uskoisi. George Orwelliin olisi hyvä paneutua vielä jossain vaiheessa hieman lisää, ja uskon, että tulen kirjoittamaan Holopaisestakin jotain. Hän kun oikeasti kirjoitti pirun hyvä fantasia-scifi-romaanin. Suoraan sanoen loistavan.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Luin: Mopo, Tuija Lehtinen + maailman noloin mokaus

Tuija Lehtinen: Mopo

Otava, 2005

 
Tämä kirja kuuluu elämässäni sarjaan "Erittäin tärkeä kasvulle ja kehitykselle". Ei kun oikeasti, Mopo kirjana ja kaunokirjallisena teoksena on vaikuttanut minuun hyvin syvästi. Se innosti minut mopojen ja muiden moottoriajoneuvojen maailmaan ja sai minut tajuamaan, ettei elämä aina voi päättyä hyvin. 
 
Kirjahan on hyvin –  sanoisinko –  ovela, tai siis Lehtinen on tätä kirjoittaessa halunnut olla hyvin, hyvin nokkela. Hän on laittanut kaiken keskukseksi mopot ja niiden rassauksen, vaikkei suurinkaan osa kirjan tapahtumista edes liity mopoihin. Siinä samalla hoidellaan ihmissuhteita, kasvetaan lapsuudesta nuoruuteen ja parannetaan maailmaa. Ovelaa harhauttamista. Lukija ajattelee lukevansa tavallista tarinaa eräästä Kitusen hallista ja siellä sijaitsevasta pajasta, jossa toimii kokonainen mopopaja. Oikeasti, siis ihan oikeasti, lukija lukee siitä, kuinka nämä nuoret harhailevat elämässään ja ihmissuhteissaan kasvaen ja löytäen omat polkunsa.
 
Kyllä, tavallinen kasvutarina siis. Mutta ei, ei sittenkään ihan niin tavallinen. Jokaisesta nuoresta kerrotaan monia pikku yksityiskohtia –  niitä samoja, joita vilisee koko Lehtisen tuotannossa –  ja kaikki saavat puhua myös siitä, kuinka he harhautuivat mopojen pariin. Kuinka tavallisesta nuoresta tuli moponuori?
 
Lehtinen on aina hallinnut persoonallisten henkilöiden luomisen, ja Mopo-kirjassa se näkyy mielestäni jopa kaikista parhaiten. On tyyni ja rauhallinen, melkein filosofinen Hilsu ja veljekset Tomppa ja Samppa, joiden yhteiselo on usein hyvin värikästä. On niin Kawasakia ja Monkeytä, pappatunturia ja Derbiäkin. On eräs hidas ja muiden mielestä hieman "vajaa" Late, jonka haaveena olisi eräänä päivänä omistaa aito poliisimoottoripyörä. Ja kaiken huipuksi on vielä eräs rämäpää Juksu, jolle mikään ei ole tarpeeksi. On saatava yhä vain suurempia ja suurempia hyppyreitä. On saatava enemmän ja enemmän tehoa. Milloin tulee raja vastaan? 
 
Yksityiskohtien paljous johtaa lopulta myös siihen, että itse pääasia, pääpointti, hukkuu matkan varrella. Nytkin minun on hyvin paha mennä sanomaan, mikä Mopo-kirjassa on se tärkein teema. Toisaalta: tarvitseeko kaiken olla aina niin yksinkertaista? Pitääkö jokaisessa romaanissa olla jotain elämää suurempaa?

En nyt sanoisi, että tätä kannattaa lukea ihan niin nuorena kuin minä sen ensimmäistä kertaa luin (nelosluokalla). Se oli aikamoinen hm... kokemus, sillä kirjassa käsitellään hyvinkin arkoja asioita (esim. huumeita) yllättävän suorasukaisesti. Vähän vanhemmalle lukijalle kirjasta avautuu monia sellaisia vitsejä, joita ei nuorempana edes oikein tajunnut. Tämä on tuttu juttu myös monissa muissa Lehtisen nuortenromaaneissa; niistä paljastuu usein paljon sellaista huumoria, joka ensimmäisellä lukukerralla on päässyt hukkumaan. Lehtinen osaa heittää läppää niin homoista kuin mopointoilijoistakin sillä tyylillä, ettei kukaan voi pahoittaa mieltään. Ne ovat niin osuvia.

 

Maailman pahin moka...

 
... ei ole minun tekemäni, vaan kirjaston. Mielestäni on todella, todella noloa, että pääkirjastomme avajaisia jouduttiin siirtämään, koska joitakin kirjahyllyjä puuttuu! Kuulemani mukaan heidän piti kilpailuttaa eri hyllyjen valmistajia ja varmistaa näin mahdollisimman pieni rahanmeno. Tästä johtuen vielä nytkin osa hyllyistä puuttuu, ja aiottu avajaisten ajankohta pitäisi olla jo muutaman päivän kuluttua. Siksi he siirsivät avajaispäivää.
 
Noloa tässä on se, että koko kirjastoa on rakennettu jo parisen vuotta ja suunniteltu sitä ennen monia, monia vuosia. Miten voi olla mahdollista, että kirjasto on antanut erään avajaispäivämäärä, josta he tietävät, etteivät voi pitää sitä? (muoks. kirjasto avataan lähiviikkoina)

Hyvää syksyä rakkaat ystävät! Ihanaa, että lukijani jaksavat yhä olla mukana matkassa! Kohta Lappi on kauneimmillaan ja muu Suomi saa vain kärsiä kohtalostaan!

tiistai 10. syyskuuta 2013

Ruusunen raiskattiin – totuus Grimmin saduista

Kaikkihan sen stoorin tietävät, right? Prinsessa Ruusunen pistää sormensa värttinän neulaan ja vaipuu satavuotiseen uneen. Vasta sadan vuoden päästä eräs prinssi löytää Ruususen ja suudelmallaan herättää tämän henkiin. Näinhän se on aina mennyt.
 
Totuuspa onkin vähän toinen.
 

Ketkä ja miksi?

 
Alun perin Grimmin veljekset Jacob ja Wilhem eivät suinkaan havitelleet lapsilukijoita, vaan tahtoivat kerätä kansanperinnettä kirjoiksi akateemisia, hyvin koulutettuja lukijoita varten. He olivat kuin Suomen Elias Lönnrot: kiersivät kuuntelemassa ja kirjoittamassa suullista kansanperinnettä puhtaaksi. Sen takia monet Grimmin sadut eivät olekaan oikeasti heidän satujaan, vaan monista oli olemassa jo muitakin versioita.
 
Vasta myöhemmin kaksikko huomasi kauhukseen – ja pettymyksekseen –, että juurikin lapset olivat innostuneet heidän kertomuksistaan. Tämän takia heidän oli pakko karsia moraalisesti epäilyttäviä aiheita ja kirjoittaa tarinat lapsien ehdoilla. Muutosprosessissa kesti yli 40 vuotta, ja sen takia vielä nykyisinkin kuullaan hyvin erilaisia versioita Grimmin saduista.
 

Esimerkkejä

 
Esimerkiksi kyseinen Prinsessa Ruusunen, jonka kaikki ovat varmasti kuulleet satoja ja taas satoja kertoja. Ihan alkuperäinen versio ei menekään niin, että juuri eräs prinssi löytää Ruususen ja suutelee hänet hereille. Totuus on se, että jo aiemmin nukkuvan prinsessan luona on käynyt kuningas ja raiskannut hänet. Kuin ihmeen kaupalla Ruusunen tulee raskaaksi ja synnyttää kaksi lasta - unessa. Loppuen lopuksi juuri nämä lapset herättävät Ruususen unestaan, ja erinäisten juonenkäänteiden kautta päädytään siihen, että raiskaajakuningas ja Ruusunen elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.
 
Tähän tarinaan Grimmit olivat ottaneet esimerkkiä 1600-luvun runoilijalta Giambattista Basilelta. Basilel julkaisi vuonna 1630 kaksi tarinakokoelmaa, joista toisessa oli varsin samankaltainen tarina kuin Ruusunen.
 
Toinen, yhtä kauhea esimerkki on Punahilkka, jonka alkuperäisessä versiossa isoäidin sängyssä makaava susi käskee Punahilkan riisuutua ja tulla vierelleen makaamaan. Tähän versioon verrattuna Grimmin veljesten satu on suorastaan laimea.
 
Vielä tästäkin varhaisemmat versiot kertovat, että susi teki isoäidistä makkaraa ja söi tätä mummimakkaraa juoden samalla isoäidin verta. Hyytävää...
 
Entäs tuo Tähkäpää? Lapsiystävällisessä versiossa paha noita telkeää kauniin neidon torniin, jonne noita itse kiipeää pitkin tytön pitkää palmikkoa. Totta kai tulee prinssi, joka rakastuu heti ensisilmäyksellä kauniiseen neitoon. Se, mitä ei tässä nykyisessä versiossa kerrota on, että prinssi ja Tähkäpää harrastavat kiellettyä seksiä, jonka seurauksena Tähkäpää tulee raskaaksi.
 
Muita karmeita esimerkkejä ovat Hannu ja Kerttu sekä Tuhkimo, joista kumpikaan ei alunperin mennyt niin kuin nykyään luullaan. Tuhkimossa äitipuoli käskee tyttäriensä silpomaan jalkansa, jotta kenkä sopisi  ja prinssi löytäisi "oikean" Tuhkimon. Hannussa ja Kertussa sen sijaan otetaan kantaa jopa yhteiskunnallisiin asioihin: Lasten omat vanhemmat jättävät heidät metsään, koska eivät muuten selviytyisi nälästä ja köyhyydestä. Mutta lapsetpa päätyvätkin noidan piparkakkutaloon...
 
Oikeastaan ainut nykypäivään asti kestänyt piirre on, että AINA loppujen lopuksi paha saa palkkansa ja kaikki hyvät elävät onnellisena elämänsä loppuun saakka. The end.
 
Lähde: Tieteen Kuvalehden Historia 14/2013

ps. lukekaapa Marko Hautalan samaisia satuja käsittelevä postaus "Satujen julma totuus". Käsittelee tätä aihetta hieman eri kulmasta. http://markohautala.blogspot.fi/2013/09/satujen-julma-totuus.html?utm_source=twitterfeed&utm_medium=twitter

torstai 5. syyskuuta 2013

Seura nro. 36 ja esikoiskirjailija Marja-Sisko Aalto

Marja-Sisko Aallolta ilmestyy huomenna 6.9 esikoiskirja Murha tuomiokapitulissa. Niin kuin hän Seuran haastattelussakin mainitsee, tämän rikosromaanin suunnittelu alkoi, kun he kollegoidensa kanssa miettivät, mikä mahtaisi olla epätodennäköisin paikka murhalle. Pitkän keskustelun jälkeen he päätyivät yksimieliseen vastaukseen: tuomiokapituli.
 
Enempää en kirjasta kerro tällä erää, sillä heti kun tämän kyseisen opuksen saan hyppysiini, luen ja arvostelen sen tänne blogiini. Sitä odottaen innolla! Valitettavasti - niin kuin olen jo maininnut monesti - kirjastomme ei ole vielä avautunut muuton jälkeen, joten joudun odottamaan vielä muutaman viikon.
 
Sen sijaan minua ilahdutti kovin se tyyli, jolla Seuran Marja-Siskosta kertovaa artikkelia oltiin kirjoitettu. Voin hyvin sanoa, ettei Seura ole enää (onko se ollutkaan? En tiedä) pelkkä juorulehti ja julkimoiden traagisia kohtaloita kertaava sensaatiolehti, vaan se hakee hyvää, asiallista linjaa. Tästä hyvänä esimerkkini Aallon haastattelu, jossa painopiste ei enää ollutkaan naisen transsukupuolisuudessa ja menneisyydessä. Haastattelussa painotettiin nykyisyyttä, kirjailijan uraa ja elämän iloisia hetkiä. Elämänkumppania, vapautta ja esikoiskirjailijan kutkuttavaa tunnetta.
 
En voi kuin ihailla Marja-Sisko Aallon asennetta elämään. Toivon hänelle kaikkea hyvää jatkossakin!

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Katsoin televiissiosta: Viisi päivää ja muut brittidekkarít

Viisi päivää (16)

Yle TV1 (enää areenassa valitettavasti)

Pääosissa mm.: Suranne Jones, Shaun Dooley ja Steve Evets

 

Brittidekkareissa on totuttu vanhan kierrättämiseen, ja se on yksi syy siihen, miksi jokainen BBC:n tekemä dekkari/trillerisarja on niin mainio. Vanha, tuttu traditio, samat näyttelijät ja samat, upeat Englannin maisemat. Usein samat naamat vilahtavat milloin missäkin, joskus poliisina ja joskus rosvona, ja ainakin minulle on tullut suoranainen pakkomielle etsiä, mistä löytyisi seuraava tuttavuus. Viisi päivää -sarjastakin löytyy ainakin kolme: David Morrissey (aiemmin mm. upeana Tom Thornena), Nina Sosanya (mm. sarjassa Lain viitta) ja itse Viiden päivän pääosanesittäjä Suranne Jones (mm. Scott & Bailey).
 
Innostukseni brittidekkareihin lähtee ihan alusta asti: Jo pienenä ihalin Sherlock Holmesia ja myöhemmällä iällä katselin, kuinka ah, niin ihana ja fantastinen Morse ajeli punaisella Jaguarillaan pitkin yliopistokaupunkia. Itse asiassa juurikin Morse oli henkilö, jonka avulla rakastuin oopperaan. Toinen suuri idoli oli totta kai Hercule Poirot  ja miehen harmaat aivosolut. Taattuja brittisarjoja, kyllä vain.
 
Nykypäivän brittidekkarit ovat jo trillerien tasolla, ja sen takia myös tuo ikäluokitus (K16) on paikallaan. Monet kohtaukset ovat oikeasti karmivia ja monet ihmishahmot jo lähellä psykopatiaa. Mutta niin kuin olen joskus todennut, minä itse katsoin jo viisivuotiaana K12-sarjoja. Hups...
 
Omat suosikkini nykyaikaisista poliisisarjoista ovat juurikin tuo edellä mainittu Thorne sekä Ylikomisario Banks, jonka nimiroolia esittää "yhden ilmeen mies" Stephen Tompkinson (siinä vasta mies!).
 
Sen olen dekkareista oppinut, ettei ikinä kannata yöpyä Yorkshireläisessä majapaikassa eikä ikinä pidä lähteä oudolle kummitusretkelle hämärien tyyppien kanssa. Eikä Viiden päivän perusteella ikinä kannata lähteä muistisairaan äidin seuraksi junamatkalle...
 
Viisi päivää jatkaa luonnollisesti brittidekkarien voittokulkua. Se on kaksiosainen minisarja, joka ei vielä kuvauksen perusteella säväytä. Enkä nyt tiedä säväyttääkö sittenkään, kun sen on jo katsonut. Totta kai BBC tekee sen, minkä osaa parhaiten; nivuttaa yhteen monia traagisia ihmiskohtaloita ja näyttää ne vieläkin traagisemmassa valossa. BBC:n taidonnäytteenä on aina pidetty terävää leikkausta ja upeaa kuvausta, eivätkä nämä elementit petä Viidessä päivässäkään.
 
Enkä voi olla mainitsematta sitä, mikä on mielestäni tässä sarjassa parhainta: juoni. Hyvä juoni on kaiken perusta ja Viidessä päivässä... voisiko sanoa, että tuntuu siltä ihan kuin käsikirjoittajat olisivat päästäneet vain menemään ja antaneet ajatuksen viedä. Niin mielenkiintoinen on mielestäni sarjan juoni. Yksityiskohtainen. Kiinnipitävä. Koukuttava.

Kaikki alkaa siis siitä, kun eräs musliminainen heittäytyy junan alle. Itsemurha, aivan selvästi. Samaan aikaan erään sairaalaan invavessaan hylätään vastasyntynyt, pieni ja viaton poikalapsi. Littyvätkö tapaukset toisiinsa? Onko kaikki siltä miltä näyttää? Ei tietenkään ole, tietää ihminen, joka on seurannut brittidekkareita tarkkaan. Brittidekkareissa ikinä mikään ei ole varmaa. Edes sinä tai minä.

Eilen kirjablogeissa vietettiin Osta normaalihintainen kirja! -päivää. Jaahas, ostin minä yhden kirjan, jos en nyt muuta... Fysiikan oppikirjan kurssille 1. Ai niin, mutta sehän taisi olla käytetty! Eikä! Olenko nyt huijannut pahastikin?