perjantai 20. syyskuuta 2013

Luin: 70-luvun opiskelijaelämää ft. Pirkko Saisio

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

 

WSOY, 2003


 
Punainen erokirja (2003) kertoo poliittisesti kiihkeästä 70-luvusta, tuon ajan maailmankuvasta ja kirjallisten lahjojen löytymisestä. Se on osa Pirkko Saision autofiktiivistä (suoraan sanoen omaelämänkerrallista) trilogiaa, johon kuuluvat myös kirjat Pienin yhteinen jaettava (1998) ja Vastavalo (2000). Trilogian kaksi ensimmäistä osaa kertovat Saision (tai siis erään Pirkko-nimisen tytön) lapsuudesta ja nuoruudesta, seksuaali-identiteetin löytymisestä ja siitä, kuinka hän päätyi opiskelijaksi.

 
Kirja ei vain sattunut käteeni; minä tiesin, minkä kirjan haluan ja otin sen itselleni. Paljon olin Saisiosta kuullut ja sitä kautta muodostanut oman näkemykseni hänestä ja hänen teksteistään. Toivoin toki, että kirja iskisi minuun niin kuin se on moniin lukijakollegoihini iskenyt. Olin silti hieman epäileväinen ja ajattelin, ettei kirja voi olla tavallista kasvutarinaa kummempi.

 

Kirjan alkua lukiessani epäilykseni hälvenivät. Saision omaperäistä käsialaa lukee mielellään, ja se on virkistävää luettavaa sekä sisältönsä että tyylinsä vuoksi. Jo muutaman sivun luettuani huomasin, ettei kirjan takakannen hehkutus (”teos on ainutlaatuinen”) ollutkaan niin hatusta vedetty kuin aluksi luulin.
 

Kirjaahan voisi verrata Rauha S. Virtasen Lintuun pulpetissa (oho, olen joskus jopa arvostellut sen, tässä linkkiä), joka kertoo täsmällisesti samasta aikakaudesta ja samoista poliittisista jännitteistä. Ainoana erona on oikeastaan se, että Virtanen kirjoitti kirjansa juuri silloin kun 70-luku oli kiihkeimmillään, mutta Saisio vasta 2000-luvun alussa, takautuvasti ja vanhoja aikoja muistellen. Siinä on sen verran eroa, että Virtasen kirjoittamana kaikki syöpyy mieliin niin vahvana, olihan Rauhalla vahva vasemmistotausta ja takana muitakin vasemmistoväritteisiä romaaneja.


Lukiessani Punaista erokirjaa pysähdyin joskus miettimään, mikä kirjassa mahtaa olla totta ja mikä vain kirjailijan tajunnanvirran tuotosta. Yllättävän usein nämä kaksi asiaa – fakta ja fiktio – sekoittuvat leikkisästi ja toisensa huomioon ottaen. Monesti Saisio on kuin kommentoinut omaa tarinaansa ja kertonut esimerkiksi lisätietoja tapahtumista, siitä, mitä oikeasti tapahtui.

 
Toisaalta: Tarvitsemmeko todella tietää, mikä on faktaa ja mikä fiktiota? Niin kuin kirjailija Tuula-Liina Varis vastasi, kun häneltä kysyttiin, mikä hänen kirjoissaan on totta ja mikä ei:


1. Kaikki. 2. Ei mikään. 3. En tiedä. 4. Mitä väliä sillä on?  

 
 
Pirkko Saision kirjassa minua ilahdutti juuri se virkistävä, omalaatuinen tyyli kirjoittaa. Etupäässä se, kuinka takaumat ja nykyisyys yhdistyvät, mutta myös tapa kertoa usein niin karusta 70-luvun opiskelijaelämästä. Saision kirjahan on loistavaa ajankuvaa, varsinkin niille, jotka ovat samantyylisiä ihmisiä kuin Pirkko itse.

 

Saisiolta tahtoisin kysyä, mikä sytyke tai kipinä sai hänet kirjoittamaan tämäntyyppistä romaania. Mikä sai hänet kirjoittamaan näin avoimesti autofiktiivistä proosaa? Monille autofiktio tulee vastaa silloin, kun tahtoisi oikeasti kertoa siitä, mitä on kokenut ja nähnyt. Kuitenkin vain harva osaa/uskaltaa olla näin avoin kuin Pirkko kirjassaan. Usein tuntuu siltä kuin kaikilla olisi käsijarru päällä. Se tekee Punaisesta erokirjasta ainutlaatuisen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti