perjantai 13. syyskuuta 2013

Luin: Mopo, Tuija Lehtinen + maailman noloin mokaus

Tuija Lehtinen: Mopo

Otava, 2005

 
Tämä kirja kuuluu elämässäni sarjaan "Erittäin tärkeä kasvulle ja kehitykselle". Ei kun oikeasti, Mopo kirjana ja kaunokirjallisena teoksena on vaikuttanut minuun hyvin syvästi. Se innosti minut mopojen ja muiden moottoriajoneuvojen maailmaan ja sai minut tajuamaan, ettei elämä aina voi päättyä hyvin. 
 
Kirjahan on hyvin –  sanoisinko –  ovela, tai siis Lehtinen on tätä kirjoittaessa halunnut olla hyvin, hyvin nokkela. Hän on laittanut kaiken keskukseksi mopot ja niiden rassauksen, vaikkei suurinkaan osa kirjan tapahtumista edes liity mopoihin. Siinä samalla hoidellaan ihmissuhteita, kasvetaan lapsuudesta nuoruuteen ja parannetaan maailmaa. Ovelaa harhauttamista. Lukija ajattelee lukevansa tavallista tarinaa eräästä Kitusen hallista ja siellä sijaitsevasta pajasta, jossa toimii kokonainen mopopaja. Oikeasti, siis ihan oikeasti, lukija lukee siitä, kuinka nämä nuoret harhailevat elämässään ja ihmissuhteissaan kasvaen ja löytäen omat polkunsa.
 
Kyllä, tavallinen kasvutarina siis. Mutta ei, ei sittenkään ihan niin tavallinen. Jokaisesta nuoresta kerrotaan monia pikku yksityiskohtia –  niitä samoja, joita vilisee koko Lehtisen tuotannossa –  ja kaikki saavat puhua myös siitä, kuinka he harhautuivat mopojen pariin. Kuinka tavallisesta nuoresta tuli moponuori?
 
Lehtinen on aina hallinnut persoonallisten henkilöiden luomisen, ja Mopo-kirjassa se näkyy mielestäni jopa kaikista parhaiten. On tyyni ja rauhallinen, melkein filosofinen Hilsu ja veljekset Tomppa ja Samppa, joiden yhteiselo on usein hyvin värikästä. On niin Kawasakia ja Monkeytä, pappatunturia ja Derbiäkin. On eräs hidas ja muiden mielestä hieman "vajaa" Late, jonka haaveena olisi eräänä päivänä omistaa aito poliisimoottoripyörä. Ja kaiken huipuksi on vielä eräs rämäpää Juksu, jolle mikään ei ole tarpeeksi. On saatava yhä vain suurempia ja suurempia hyppyreitä. On saatava enemmän ja enemmän tehoa. Milloin tulee raja vastaan? 
 
Yksityiskohtien paljous johtaa lopulta myös siihen, että itse pääasia, pääpointti, hukkuu matkan varrella. Nytkin minun on hyvin paha mennä sanomaan, mikä Mopo-kirjassa on se tärkein teema. Toisaalta: tarvitseeko kaiken olla aina niin yksinkertaista? Pitääkö jokaisessa romaanissa olla jotain elämää suurempaa?

En nyt sanoisi, että tätä kannattaa lukea ihan niin nuorena kuin minä sen ensimmäistä kertaa luin (nelosluokalla). Se oli aikamoinen hm... kokemus, sillä kirjassa käsitellään hyvinkin arkoja asioita (esim. huumeita) yllättävän suorasukaisesti. Vähän vanhemmalle lukijalle kirjasta avautuu monia sellaisia vitsejä, joita ei nuorempana edes oikein tajunnut. Tämä on tuttu juttu myös monissa muissa Lehtisen nuortenromaaneissa; niistä paljastuu usein paljon sellaista huumoria, joka ensimmäisellä lukukerralla on päässyt hukkumaan. Lehtinen osaa heittää läppää niin homoista kuin mopointoilijoistakin sillä tyylillä, ettei kukaan voi pahoittaa mieltään. Ne ovat niin osuvia.

 

Maailman pahin moka...

 
... ei ole minun tekemäni, vaan kirjaston. Mielestäni on todella, todella noloa, että pääkirjastomme avajaisia jouduttiin siirtämään, koska joitakin kirjahyllyjä puuttuu! Kuulemani mukaan heidän piti kilpailuttaa eri hyllyjen valmistajia ja varmistaa näin mahdollisimman pieni rahanmeno. Tästä johtuen vielä nytkin osa hyllyistä puuttuu, ja aiottu avajaisten ajankohta pitäisi olla jo muutaman päivän kuluttua. Siksi he siirsivät avajaispäivää.
 
Noloa tässä on se, että koko kirjastoa on rakennettu jo parisen vuotta ja suunniteltu sitä ennen monia, monia vuosia. Miten voi olla mahdollista, että kirjasto on antanut erään avajaispäivämäärä, josta he tietävät, etteivät voi pitää sitä? (muoks. kirjasto avataan lähiviikkoina)

Hyvää syksyä rakkaat ystävät! Ihanaa, että lukijani jaksavat yhä olla mukana matkassa! Kohta Lappi on kauneimmillaan ja muu Suomi saa vain kärsiä kohtalostaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti