tiistai 17. syyskuuta 2013

Luin: Valitettavan huonoa scifiä

Lauren Oliver: Delirium Rakkaus on harhaa

Suom.: Marja Helanen-Ahtola

WSOY, 2011


Hahaa, luen aina kirjoja, joiden toiset osat ovat jo aikaa sitten ilmestyneet. Todellakin: Lauren Oliverin trilogian toinen osa ilmestyi jo vuosi sitten. Oho. Noh, uskon, etten tule tarvitsemaan tätä toista osaa vielä piiitkiin aikoihin jos koskaan.

Ajatushan sinällänsä on tosi hieno: On (dystopia)yhteiskunta, jossa isoveli valvoo jokaista tekemääsi liikettä ja jokainen asia on tarkkaan säädelty. Kuulostaako tutulta? George Orwell kirjoitti samantyylisen klassikkoteoksensa Vuonna 1984 perustuen samaan isoveli valvoo -ajatukseen. Luulen, että Oliver tiesi kirjoittaessaan kirjaansa, että tulee samalla vertailluksi dystopiascifin isään eli Orwelliin. Se olisi pitänyt olla päinvastoin kannustava ja motivoiva asia, mutta tuntuu kuin Oliver olisi sitä kautta vain menettänyt entistä enemmän  otettaan.

Tässä Oliverin kirjoittamassa maailmassa rakkaus on määritelty sairaudeksi (pahimmanlaatuiseksi sellaiseksi), jonka tarttumista pelätään kirjaimellisesti kuin ruttoa. Kaikkien, jotka haluavat jatkaa tavallista elämäänsä, on käytävä kirurgisessa operaatiossa, jonka tarkoituksena on poistaa kyky tuntea voimakkaita tunteita mm. rakkautta. Tällä metodilla halutaan varmistaa ihmisten harmonia ja tasapaino.

Totta kai romaanissa on eräs tyttö ja eräs poika. Ja kielletty rakkaus. Tämä on juuri niitä kirjoja, jotka miellyttävät varmasti niitä scifilukijoita, joiden intohimona on romanttisuus. Kirjassa kuvataan kauniisti rakastumista ja sen tuomaa ihanuutta ja kurjuutta, mutta minä lukijana vaadin jotain hieman enemmän.

Kirja tuo mieleeni yhtä aikaa sekä Routasisarukset että Anu Holopaisen fantasia-scifi-romaanin Molemmin jaloin (Karisto, 2006), jonka perusperiaate on nimenomaan se, että vain harvoille ja valituille annetaan kyky tuntea vahvasti ja kunnolla.

Mielestäni suomalainen Holopainen kirjoittaa tästä aiheesta huomattavasti paremmin kuin Oliver. Deliriumissa juonenkääteet ovat liian ennalta-arvattavia ja kielletty rakkaus tuntuu jo liian puhkikuluneelta. Tunnelma lätistyy viimeistään silloin, kun käydään sitä ainaista "en voi rakastua sinuun haluan rakastua sinuun"-kaksinkamppailua. Kaiken tämän lisäksi kirja on aivan liian paksu sihen nähden, että sitä oikeaa tavaraa on niin vähän.

Itse pääpointti saa kyllä kiitosta. On hienoa, että vanhasta aiheesta yritetään saada jotain uutta aikaan. Eikä se kokonaan epäonnistu Oliveriltakaan: Esimerkiksi kirjan loppuratkaisu on sen verran yllättävä, että jo se nostaa Deliriumia hitusen verran ylemmäs. Ja onhan sekin myös totta, että Oliver kirjoittaa hyvin. En minä häntä voi siitä syyttää, etteikö hän olisi hyvä kirjailija. Scifi-kirjallisuus on nykypäivänä vain niin kilpailutettua ja uusia, entistä parempia pyrkyreitä on koko ajan tulossa lisää, ettei enää ihan jokainen pysy vauhdissa mukana. On pakko olla myös niitä vähän huonompia romaaneja.

Huomasin vasta oikeastaan nyt, että olen itse asiassa lukenut yllättävän paljon scifiä. Ei uskoisi. George Orwelliin olisi hyvä paneutua vielä jossain vaiheessa hieman lisää, ja uskon, että tulen kirjoittamaan Holopaisestakin jotain. Hän kun oikeasti kirjoitti pirun hyvä fantasia-scifi-romaanin. Suoraan sanoen loistavan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti