sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Suomalainen kirjallisuus taspaksua ja tylsää?

Hieraisin muutaman kerran silmiäni, kun satuin törmäämään uusimmassa Suomen Kuvalehdessä (SK 43/2013) juttuun, jossa kerrottiin varsin... hm... suorasukaisesti suomalaisesta kaunokirjallisuudesta. Ko. artikkeli haukkui suomalaisen kirjallisuuden tasapaksuksi ja kriitikot amatööreiksi. Artikkeli mainitsi mm. sen, etteivät nykyajan kriitikot osaa kertoa, onko kirja todella huono vai todella hyvä.
 
Itse jutussa ei itseni mielestä ollut mitään pahaa; hauskahan se oli, virkistävää vaihtelua. Ja kai tässä jonkinmoinen totuuden siemen piilee: voisihan suomalainen kirjallisuus olla varmasti paljon mielenkiintoisempaa ja värikkäämpää. Mainitsinkin tästä jo yhdelle ystävälleni sanoin: "Ei kai ongelma ole vielä näin suuri?"
 
Ei mielestäni. Suomalainen kaunokirjallisuus elää ja voi hyvin (ja myy hyvin). Katsokaa nyt vaikka juuri tänään päättyviä Helsingin kirjamessuja! Onkohan kyseisen artikkelin kirjoittaja edes viitsinyt vaivautua paikalle?
 
Sain uuden seuraajan blogiini! Hienoa ja kiitos paljon! Raikasta talven odotusta kaikille teille kullannupuilleni!

torstai 24. lokakuuta 2013

Historiaa osa 1: Natsi-historia A-N

Älä koskaan unohda sitä, mistä tulet ja mitä sinun takanasi on ollut. Älä koskaan vihaa historiaa, vihaa ihmisiä ja tekijöitä. Opi virheistäsi.

1933

Vuosi, jolloin Hitleristä tuli valtakunnankansleri ja kansallissosialistien aika katsotaan alkaneeksi.

A niin kuin...
 
Adolf Hitler. A voidaan yhdistää myös autobahn-verkostoon, joka olikin natsien ainut hyvä teko.
 
B
 
Berliinin valtiopäivätalo, joka paloi vuonna 1933. Tästä(kin) syytettiin kommunisteja, kansallissosialistien vihollisia, mutta nykyhistorioitsijat uskovat, että heidät lavastettiin syyllisiksi.
 


Winston Churchill toimi Iso-Britannian pääministerinä toisen maailmansodan aikaan. Hitler ja Churchill eivät koskaan tavanneet, ensimmäiseksi mainitun kieltäytymisen johdosta. 
 
D
 
Dachaun keskitysleiri. Surullisen kuuluisa.
 
E

Ensimmäinen maailmansota (1914-1918). Saksa hävisi sen katkerasti ja joutui näin taipumaan ympärysvaltojen tahtoon. Tästä Hitler sai syyn kostoon, joka oli yksi  2. maailmansodan perimmäisistä syistä.  
 
F

Ford, joka oli yksi saksalaisten lempiautoista, kunnes "kansanauto" eli Volkswagen esiteltiin kansalle. Volkswagenin kehitti hieman toisesta autosta tunnettu Ferdinand Porsche.
 
G

Joseph Goebbels (joskus myös Göbbels). Natsi-Saksan propagandaministeri, eräs ihmisistä, jotka vaikuttivat vahvasti siihen, miksi Hitler nousi valtaan. Intohimoinen ja itserakas. Naistenmies, jopa ukkomiehenä. Siitä taas Hitler ei pitänyt ja pakotti miehen pysymään aisoissa.

H

Hitlerjugend. Aivopesula, jossa nuorien poikien mieliin iskostettiin natsiaatteita ja -ihanteita. Sotilasvalmennus, jonka oppilaista kasvatettiin kurinalaisia sotilaita.

I

Iron Sky, kaikkien tuntema elokuva, jossa on vahvoja viittauksia natsi-Saksaan, mm. propagandajuliste, jota jo Hitler käytti aikoinaan. Itse en pitänyt kyseisestä leffasta.

J

Jud süss on ehkä kaikkein tunnetuin (natsi)propagandaleffa. Sen tekemiseen käytettiin, ironista kyllä, samoja juutalaisia, jotka myöhemmin tapettiin keskitysleireillä.

K

Kristalliyö. Yö, jonka seurauksena juutalaisvainot saivat otteen moraalista. Satoja juutalaisia tapettiin, juutalaisten kauppoja rikottiin (siitä nimi kristalliyö)...

L

Luftwaffe. Natsi-Saksan tehokkain hyökkäyskeino: ilmavoimat. Tästä tuli maailmansodan aikaan Churchillin ja koko Britannian pahin vihollinen.

M

Mein Kampf eli Taisteluni. Hitlerin kootut selostukset siitä, miksi juutalaiset ovat eläimiä ja miten ihmiskunnan pitäisi järjestäytyä. Hän kirjoitti sen ollessaan lyhyen aikaa vankilassa vuonna 1924 (kansankiihotuksesta, vapautui ennen aikojaan hyvän käytöksen ja suhteiden avulla).

N

NSDAP (aiemmin DAP) eli Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue, nykyisin siis natsipuolue.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Luin: Novelleja, novelleja

Kari Hotakainen: Näytän hyvältä ilman paitaa

WSOY, 2000

 
Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa on listattu usein yhdeksi Suomen parhaimmaksi nuortenkirjaksi. Se on voittanut niin WSOY:n nuortenkirjakilpailun kuin arvostetun Topelius-palkinnonkin.  Se on todellinen saavutus (nuorten)novellikokoelmalle. Yhtä harvinaista herkkua oli taannoinen Alice Munron voittama kirjallisuuden Nobel-palkinto, jonka nainen sai hienosta urastaan novellikirjoittamisen saralla.
 
Novelli on siis nousussa, tai minä ainakin toivon niin. On harmillista, etteivät nykynuoret osaa lukea novelleja puhumattakaan siitä, että he arvostaisivat niitä omana, itsenäisenä taiteenlajinaan. Usein opiskelijat (yhä lukiossakin) ottavat novellikokoelman käteensä vain koska "se on niin lyhyt".
 
Minulla saattaa olla lievää puolueellisuutta kyseisessä asiassa, myönnän sen. Olen monesti harmitellut sitä, ettei kirjastosta löydy riittävästi hyviä nuortennovelleja. Niitä tarvittaisiin ihan jo vaihtelun ja oppimisen vuoksi. Varsinkin omasta kirjoittajaurastaan haaveilevat tai muuten luovat nuoret hyötyisivät novellien tiiviistä rakenteesta. Kuinka eräs suomalainen nuortenkirjailija sen muotoilikaan?
"Novelli on muutoksen kuvaus."
Näytän hyvältä ilman paitaa on itseironisuudessaan ja sarkastisuudessaan mainio novellikokoelma. Novellit ovat kirjaimellisesti ihan pähkähulluja, eikä niistä meinaa löytyä päätä eikä häntää. Eräässäkin tarinassa mies, joka on nuorempana tippunut likakaivoon, ei voi mitään omalle pakkomielteelleen: hänen on löydettävä yhä uusia paikkoja, joista hypätä. Hänen on pakko päästä säännöllisin väliajoin hyppimään talojen katoilta, puista yms.

Ja tämä novelli on vasta lievimmästä päästä.

Välillä ei tiedä, itkisikö vai nauraisiko, kun Hotakainen kirjoittaa niin pahuksen hyvin ja osuvasti nuorista (ja nuorille). Kirjan sivumäärä ei ole päätähuimaava, eikä sen tarvitsekaan olla, sillä jo nyt ilmassa on lievää (vain lievää) toiston makua. Mutta se on jo aikamoista pilkunnussimista se, jopa minulta. Näytän hyvältä ilman paitaa on mitä loistavin novellikokoelma, sen pitemmin sitä ei tarvitse sanoa.
 

Frode Grytten: Popmusiikkia (Popsongar)

Suom.: Jarkko Laine

Johnny Kniga, 2003

 
Ennen kuin sanon yhtään mitään muuta, huomautan erään asian: En tiedä, onko minulla kaksoisolento, mutta juuri tällä hetkellä se tuntuu siltä. Kukaan ei voi kirjoittaa näin samalla tavalla ja samoista aiheista kuin minä. Miten?

Hämmennyksestä toivuttuani pystyin (kaikeksi onnekseni) jatkamaan kirjan lukemista, sillä se osoittautui erityisen hyväksi ja erityisen hienoksi novellikokoelmaksi.

Norjalainen Frode Grytten on tullut tunnetuksi nimenomaan novellikirjoittajana, vaikka ns. oikealta ammatiltaan hän on journalisti.  Hänen Popmusiikkia-kirjansa on rakkaudenosoitus noh... popmusiikille. Novellikokoelmassa kuljetaan läpi 24 tuntia, 24 kaupunkia ja 24 eri popmusiikin legendaarista biisiä. Se ei ole vain pieni vaan suuri halaus, suoranainen rutistus musiikin sytyttävälle voimalle. Jokaisessa novellissa on punaisena lankana jokin biisi, joka joissakin tarinoissa on vain taustalla, taustamusiikkina, kun taas joidenkin novellien koko juoni kietoutuu yhden biisin ympärille.

Mutta suurin niistä on rakkaus... Kokoelman ydin koostuu jo äsken mainituista musiikkikappaleista sekä universaalista aiheesta, rakkaudesta. Erosta, seksistä, rakkaudesta. Yhteenpaluusta. Ikävästä. Novellikokoelmassa kertautuu hyvin tunnettu sanonta: Mitäpä sitä hyvää muuttamaan.

Gryttenin novellit ovat helppoja, kiihkeitä ja usein myös symbolisia. Eihän minulla tästä mitään pahaa sanottavaa ole, päinvastoin. Suoraan sanoen imaisin novellit itseeni, varsinkin sen jälkeen, kun minulle oli kesken lukemisen tullut hyvin tuttu tunne: Minähän kirjoitan näin, tämähän on minun tekstiäni. Tunsin heti hengenheimolaisuutta Gryttenin kanssa. Olimme samalla aaltopituudella. Ja se teki lukemisesta vieläkin nautinollisempaa.

Olivat novellit sitten kotimaisia tai ulkomaalaisia, esim. norjalaisia niin kuin Popmusiikkia, niitä kannattaa aina lukea. Niitä pitää maistella ja pyöritellä suussa, ei vain hotkaista, vaikka usein hyvät novellit tuppaavatkin loppumaan liian aikaisin. Pahuksen novellit.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Luin: Toisenlainen tarina Jeesuksesta

Philip Pullman: Rehtimies Jeesus ja kieromieli Kristus

Suom.: Helene Bütsow

Tammi, 2012 (alk. peräinen 2010)


Maailman tunnetuin kertomus on kirjoitettu kaikilla mahdollisilla kielillä. Sitä on kritisoitu ja ihailtu, ja  siihen uskotaan varmasti enemmän kuin kehenkään hallitsijaan koko maailmassa. Se on Jeesuksen elämä ja opetukset.
 
Philip Pullman pureutuu siihen kysymykseen, joka on varmasti vaivannut meitä kaikkia joskus: Kuka tietää, mikä Jeesuksen elämästä on totta ja mikä vain aikojen saatossa muokkaantunutta tarinaa? Kuka tietää, onko tämä kaikki totta? Entä jos kaikki olisikin mennyt toisin?
 
Pullman on tehnyt loistokkaan uran kirjailijana (mm. Kultainen kompassi ja muut Universumien tomu -trilogiaan kuuluvat kirjat), ja häntä voisikin kutsua mieheksi, joka pystyy tekemään mitä vain ja miten vain, välittämättä ihmisten ennakkoluuloista. Hän on saanut jo niin lujan kannatuspohjan, että voi kirjoittaa siitä mistä oikeasti tahtoo. Ja sen voin sanoa, ettei kukaan amatööri olisi ikinä uskaltanut käydä näin tulenaran jutun kimppuun; Jeesuksen elämä aiheuttaa sen verran paljon liikehdintää ja suuria tunteita. Harva kirjailija olisi uskaltanut riskeerata uraansa.
"Tämä on tarina Jeesuksesta ja hänen veljestään Kristuksesta." 
Jeesuksen tarina (tässä Pullmanin romaanissa) alkaa niin kuin se on meille aiemminkin kerrottu: Jeesus syntyy Beetlehemissä, erään majatalon pölyisessä tallissa. Hänen isänsä on Joosef ja äitinsä Maria.
 
Mutta pariskunnalle ei synnykään vain yhtä lasta: heille syntyy myös Jeesuksen kaksoisveli, Kristus.
 
Kristus on jo lapsena se, joka jää kotiin nyhjöttämään ja se, joka vain katselee vierestä, kun Jeesus ja kylän muut lapset kirmailevat pihalla. Hän ei ole katkera veljensä suosiolle, päinvastoin, Kristus pelastaa usein veljensä pulasta ja osoittaa täten pyyteetöntä rakkauttaan. Myöhemmällä iällä hän seuraa, kuinka Jeesuksen ihmeteot ja sanat leviävät kansan joukossa, ja juurikin Kristus on se, jolle eräs muukalainen antaa tehtävän: Kristuksen on koottava Jeesuksen puheet ja teot ja kirjoitettava ne puhtaaksi.
 

Ruodintaa

 
Aluksi hämmennyin: Kuka tahtoisi kirjoittaa Uuden testamentin uudelleen ja miksi ihmeessä? Loppuen lopuksi siitä muodostui oikein avartava kokemus.
 
Pullmanin kirjoitustyyli mukailee Raamatun tyyliä selkeää ja vähäeleistä varsinkin niissä kohdissa, jotka ovat kuin suoraan Raamatusta. Toisinaan miehen kynä on päässyt savuamaan, kun päästään sisälle Kristuksen päähän ja kohtiin, joissa on selvää kaunokirjallista otetta.
 
Mieleeni jäi vahvasti eräs kohtaus, joka alkaa siitä, kun Kristus kävelee lammelle ja huomaa siellä halvaantuneita, spitaalisia ja muita yhteiskunnan hylkiöitä. Ihmiset alkavat riidellä siitä, mitä on laupeus ja millä tavoilla se esiintyy. Erään mielestä laupeus on sitä, että prostitoitu tulisi heidän luokseen ja tekisi työnsä ilmaiseksi. Toinen tokaisee siihen, etteivät heidän haisevien ja saastaisten ihmisten kanssa edes prostitoidut olisi ilmaiseksi. Kolmannen mukaan rikkaiden ja valtaapitävien päät pitäisi katkaista, jotta laupeus toteutuisi. Tätä kaikkea Kristus kuuntelee ja pohtii omaa elämäänsä verrattuna niihin hylkiöihin.
 
Pullmanin kirjoitustyyli ei vain sovi kirjalle, vaan se on sille täydellistä. Aluksi se hämmentää; tuntuu siltä, kuin lukisi Raamattua iltapuhteenaan. Myöhemmin tajuaa, ettei tätä oikein muuten olisi voinut kirjoittaakaan. Kirja ei luo mitään hurjaa jännitystä tai draamaa, mutta se antaa hyvän kuvan siitä, kuinka kertomukset kirjoitetaan ja kuinka ne jäävät ihmisten keskuuteen. Jokaisella kertomuksella, oli se sitten tosi tai epätosi, on pakko olla jokin, joka pitää sitä yllä. Yleensä se jokin on kansa.
 
(Saanko antaa vihjeen kirjan loppuratkaisusta? Ettehän te pahastu, jos minä kerron, että se Jeesus kuolee siinä ristillä? Ai te tiesitte sen jo?)
 
Joku on kuvaillut kirjaa sanoilla "kaunis ja koskettava", toinen sanoo sen olevan "humaani ja syvällinen". Se on totta, että syvällisyyttä löytyy ja rutkasti. Kirja itsessään on kaunis, kyllä senkin myönnä, todella kaunista kieltä ja kaunista kuvailua. Mutta minua se ei paljoa koskettanut, ei, vaikka Pullman kääntääkin monia Raamatun totuuksia täysin päälaelleen. Sen sijaan on pakko myöntää se tosiasia, että kirja sai minut ajattelemaan. Lukemisen jälkeen jäi vain yksi kysymys avoimeksi:
 
Entä jos se menikin näin?


lauantai 12. lokakuuta 2013

Kuuntelin: Lapislatsulia, Juha Tapio

Juha Tapio: Lapislatsulia

Kaiku Recordings, 2013

 
Juha Tapion uutta albumia oli odotettu kuin yötä päivää ainakin täällä minun päässäni ruutua. Tapio on heti Baddingin jälkeen minulle se lauluntekijä, joka on opettanut minut rakastamaan suomen kieltä ja sen kauniita sanoja. Tapio on koskettanut minua, saanut minut itkemään, saanut tajuamaan: Meillä kaikilla on vain oma elämämme elettävänämme.

Albumilta julkaistu sinkku Tsneh eli "Tykkään susta niin että halkeen" vei minulta jalat alta heti ensikuuntelun jälkeen, joten odotin koko levyltä jotain todella upeaa. (Ystäväni mielestä "tsneh" sanana kuulostaa pikkutytön aivastukselta, totta sekin.)
 
Mielenkiintoista Tsneh:ssä on se, ettei Tapio alunperin edes tahtonut julkaista kyseistä biisiä; hänen mielestään se on liian arkinen. Vasta huomattuaan, kuinka helposti se solahti kuuntelijoihin, hän ymmärsi löytäneensä hitin. Toki ymmärrykseen tarvittiin myös Pekka Ruuskan ja bändin poikien kannustusta. Bändissa onkin mahtavat hemmot soittamassa: Lenni-Kalle Taipaleesta lähtien kaikki ammattilaisia.
 
Tiesitkö tämän: Juha Tapion rummuissa on vuosien mittaan nähty myös enemmän lauluhommistaan tunnettu Olli Helenius. Hänelle aplodit hienosta noususta popmusiikin tähtitaivaalle.
 

Juha Tapiosta

 
Juhahan aloitti musiikkiuransa gospel-artistina (kuten Ruuskakin), ja yhä tänäkin päivänä hänen biiseissään voi kuulla uskon Jumalaan. Tapio on kertonut haastatteluissa ja kirjassa Ohikiitävää: Juha Tapion tie (Kaiku Books, 2012), kuinka hänelle sateli vihamielisiä kannanottoja sen jälkeen, kun hän vaihtoi gospelista popmusiikkiin (levyllä Mitä silmät ei nää). Mielestäni se oli kuitenkin oikea teko, sillä popmusiikissa on paljon enemmän vaihtoehtoja ja liikkumatilaa, vaikka toki pidän myös gospelista.
 
Itse olen kuunnellut Juha Tapiota sen nelisen vuotta ja omistan lähes kaikki kyseisen miehen levyt, joten minun on ehkä hieman paha arvioida hänen uutta albumiaan objektiivisesti. Olen katsokaas... noh, fani. Oikeastaan jo edellisellä levyllä Hyvä voittaa (2011) Tapio vaihtoi moodiaan hieman astetta poppimaisemmaksi. Sen huomaa selvästi, jos kuuntelee esim. vuonna 2005 ilmestynyttä Ohikiitävää-levyä ja vertaa näitä kahta keskenään.
 
Juha Tapio on ennen kaikkea lauluntekijä (hienot lyriikat, kuunnelkaa), mutta ei hän paha laulajakaan ole. Varsinkin nyt  neljätoista vuotta ensimmäisen levyn jälkeen hän tuntuu olevan elämänsä kunnossa.
 

Levystä


En ollut täysin tyytyväinen Juhan edelliseen Hyvä voittaa -nimiseen levyyn. Se oli mielestäni hieman keskeneräinen ja harjoitelmamainen kokonaisuus.

Tällä uudella levyllään Tapio ottaa vielä muutaman askeleen edemmäs musiikin saralla: Enemmän soittimia, suurempia kokonaisuuksia, enemmän tarinoita. Enemmän svengiä kuin koskaan. Paljon enemmän svengiä! Tapio kokeilee rohkeasti kaikenlaista uutta, ja tässä tapauksessa pienoinen riskinotto jopa kannattaa. Albumi on ehyt kokonaisuus, jossa ei ole montaa sellaista biisiä, joiden kuuntelemisen jälkeen tulisi sellainen olo että "Kuuntelin ja unohdin heti". Levyn nimikappale Lapislatsulia kertoo hyvin anssikelamaisesti itsenäisen tarinan, joka on virkistävää. Siinä Tapio on hypännyt yhdestä tilanteesta, tunnelmasta kokonaisen tarinan kertojaksi.

Biiseissä toistuvat (Juha Tapion faneille) tutut teemat: rakkaus, selviytyminen, ero ja usko tulevaisuuteen. Ja oho! Tapio on uskaltautunut jopa duurin puolelle! Levyn parhaimmaksi kipaleeksi nousee (yllätys, yllätys) jo aiemmin mainittu Tsneh, joka on kaikessa arkisuudessaan juuri sitä Tapiota, jota minä rakastan.  
"Ja jossain on aina puisto ja penkki. Tyttö ja poika ja hiljaisuus. Puhua ois hyvä, mut sanat niin kuin pähkinä kurkkuun takertuu. Mä tykkään susta niin että halkeen."
Toinen suureksi suosikikseni nouseva Pidä sydämestäs huolta on nimensä mukaisesti hieno biisi kaikille, jotka kamppailevat elämänsä kanssa. Se on selvä itsetuntoboostibiisi. Ko. biisissä Juha Tapion ääni on juuri sen verran karhea ja matala, että se täyttää koko tilan.
 
Toisaalta taas kappaleen Aito rakkaus hieno toteutus iskee minuun vahvasti. Se svengaa! Oikeasti svengaa!  On vain kiiteltävä kitaristeja Riku Karvosta  ja Mikko Kososta. He tekevät upeaa duunia. Miesten hienot kitarariffit komppaavat hyvää lyriikkaa. Enkä voi käsittää, kuinka Juha Tapio levyltä toiselle voi aina vain keksiä uusia tapoja, uusia keinoja herättää kuulijan mielenkiinto. 
 
Kokonaisuudesta en voi sanoa mitään muuta kuin, että: Kuuntele, naura, laula, itke ja svengaa mukana. Hieno levy, hieno mies ja upea ääni. Jos et ole koskaan kuunnellut Tapiota, kokeile. Jos olet jo kyllästynyt häneen, kokeile ihmeessä vielä yhden kerran. Yhden ainoan kerran. Jos tämä levy ei iske, voit unohtaa hänet lopullisesti. 
 
"Käytävän päässä juhlivat teinit. Tytöistä kaunein jo sammaltaa. Ja kun myöhemmin kaikki jo nukkuvat, yksi pojista koskee sen hiuksia salaa Älä luovuta poika, sullon vaimo ja tytär. Edessä vielä niin paljon hyvää." Kanssasi sun
Lapislatsulia-albumi myi heti ilmestymispäivänään 11.10 platinaa.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Luin: Harmaata valoa, Ruta Sepetys

Ruta Sepetys: Harmaata valoa (Between shades of gray)

Suom. Maria Lyytinen

WSOY, 2011

 
Aplodien aika! Ruta Sepetyksen Harmaassa valossa on itseni mielestä kaikkien aikojen paras kansi, minkä olen ikinä nähnyt. Upea lumipeite, hienosti erottuvat fontit ja ennen kaikkea tuo toivonpilkahdusta kuvaava, lumipeitteen alta pilkottava kasvinalku. Kanteen on kiinnitetty selvästi huomiota.
 
Itse olen sen verran vanhanaikainen, etten ihan helposti syty tableteilta luettaville e-kirjoille. Ihan samalla tavalla kuin cd-levyissä (keräilen niitä vimmatusti): Minun on pakko saada koskettaa fyysistä kirjaa, tuntea se ja nähdä se esteettisenä esineenä. Kirjat ovat kauniita ihan samalla tavalla kuin parhaimmat cd-levytkin. Niitä on kiva katsella.
 

Kirjasta

 
 
Harmaassa valossa tiivistyy eräs kaikkien tuntema sanonta: totuus on usein tarua ihmeellisempää. Kirja perustuu Sepetyksen isosedän elämään aikana, jolloin Neuvostoliitto tahtoi kitkeä maastaan kaikki toisinajattelijat. Se on tositarina erään perheen matkasta Liettuasta Siperian työleireille.

14. kesäkuuta 1941 (NL:n Baltian miehityksen aikoihin) salainen poliisi tulee hakemaan liettualaista Linaa ja tytön perhettä kotiovelta.  Perheen isää epäillään poliittisista kytköksistä, jotka vaarantaisivat Neuvostoliiton kommunismiaatteen. Niinpä perhe pakotetaan keinoja kaihtamatta junaan, johon myös niin monet muut pakolaiset on tungettu. He eivät tiedä, minne ovat menossa ja mitä heille on tapahtumassa. Kaikkea hallitsee pelko.

Junaletka kulkee kohti tuntematonta päämäärää, Siperiaa ja siellä odottavaa työleiriä. Tappoleiriä, niin kuin kaikki historiaa lukeneet tietävät. Työleirit Neuvostoliitossa vastasivat aikoinaan Saksan keskitysleirejä, joskin siellä tapettiin aseiden sijaan työllä ja orjuuttamisella.

Matkan aikana taiteellinen Lina piirtää pala palalta näkemäänsä ja kokemaansa. Hän piirtää ihan mihin tahansa: pöytään, paperinpalaan, junan seinään. Siten tyttö saa vangituksi jotain ainutlaatuista ja muuttumatonta: elämää työleireillä.
 
Kirja sisältää monia kammottavia ja ahdistavia kohtauksia, joista suinkaan vähäisin ei ole se, kun neuvostoliittolaiset sotilaat yrittävät raiskata naisia. Ei, kaikista ahdistavinta on lukea, kuinka kuolleena syntynyt vauva heitetään raiteille junan murskattavaksi. Harvoin käytän näin kliseistä sanontaa, mutta nyt on pakko: Kirja kuvaa raastavasti sitä, kuinka vauvan äiti ei millään tahtoisi luopua ainoasta toivonlähteestään, vauvasta, vaikka kaikki tietävät lapsen jo kuolleen.

Tai sitten se kohtaus, jossa niskuroiva työntekijä ammutaan kaikkien silmien nähden. Kuin varoitukseksi muille. Hirveää.
 
Harmaata valoa voisi olla hyvinkin ahdistava kokemus, jos ei huomaisi sieltä täältä pieniä toivonkipinöitä ja arjen hauskoja hetkiä; niitäkin on, jos osaa suhtautua elämään oikein. Kirjassa on myös hyvin kauniita kohtauksia, jotka saavat uskomaan siihen, että lopuksi kaikki menee hyvin. Eikä niin pahaa ettei jotain hyvääkin: ensimmäistä kertaa elämässään Lina saa kokea myös ihastumista ja rakkautta, joskin pelon varjostamana. Se luo tytön mieleen toivoa paremmasta.

Vain siteeratakseni kirjan takakantta:
"(Harmaata valoa on) ylistyslaulu ihmisluonnon lannistumattomalle optimismille."
Näin on. Siksi Ruta Sepetyksen esikoisromaani osuu ja uppoaa ainakin ihmiseen, jota kiinnostaa oma ja muiden ihmisten historia. Se on kirja, jota suosittelen ehdottomasti luettavaksi esimerkiksi äidinkielen tunneilla tai kirjapiireissä. Varmasti riittää juttua pidemmäksikin aikaa.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Kirjallinen syksy ja kirjoitusoppaat – hyödyt ja haitat


Joku laski jo muutama viikko sitten, että jouluun on enää se sata päivää jäljellä. Lokakuun ensimmäinen viikko tikittää jo uhkaavasti loppuaan, eikä aikaa meinaa löytyä mihinkään muuhun kuin kouluun.
 
Silti syksyyn, hyvään syksyyn, kuuluu aina hyviä kirjoja, vaikka joskus minusta tuntuu, etten millään ehdi. Luen sivun milloin bussissa, milloin harjatessa hampaita. Aina riittää aikaa lukemiseen, jos oikein kovasti tahtoo. Vielä on pakko kiristää yksi sivu, ehdinhän minä, ehdinhän? Kesän lukulaman jälkeen oli ihana palata uudistettuun kirjastoon ja etsiä käsiinsä kaikki ne kirjat, jotka halusinkin lukea. Nyt vain ihmettelen, kuinka kummassa minä luulen lukevani nämä kaikki. Missä välissä? Siellä on yhtä aikaa Terhi Rannelaa ja Timo K. Mukkaa. Jossain vilahtaa Philip Pullman.
 
Lukeminen sujuu, mutta kirjoittaminen sen sijaan kärsii pahasta inspiraatiopulasta. Se johtuu taas siitä, etten iltaisin ehdi hengähtää kuin tunnin, pari, eikä siinä ajassa synny kyllä mitään tekstiä. Muutama novellinalku ja raakile vain, jos oikein tahtoo. Samoin olen ottanut käyttööni lukiolaisen pitkät hyppy- ja välitunnit. Kirjoitan silloin, kun aikaa on vain varttitunti. Kirjoitan, koska rakastan sitä. Joskus pikakirjoittaminen toimii jopa paremmin kuin ns. oikea kirjoittaminen. Teen juuri niin kuin mieli tahtoo, en muuta.
 

Onko kirjoitusoppaista hyötyä?


Siitä(kin) syystä olen nyt ruvennut kahlaamaan hirmuisesti kirjoitusoppaita ja niiden varsin erilaisia ohjeita. Sen olen jo oppinut omastakin takaa, ettei mitään kirjoittamista synny ilman:

1. Kirjoittamista

2. Lukemista

3. Elämistä.

Monet kirjailijat laittavat lukemisen jopa ykkössijalle, mutta minusta se ei ole niin välttämätöntä kuin itse kirjoittaminen. Kirjoita aina ja kaikkialla, missä tahansa minne menetkin. Ota aikaa sieltä täältä. Kirjoita.

Usein kirjoittajat turvautuvat kirjoitusoppaisiin silloin, kun he tuntevat hätää. Oppaat voivat vastavuoroisesti viedä sinut taivaaseen tai sitten helvettiin. Minä itsekin myönnän käyttäväni niitä joskus väärin: Luen niitä, jotta minun ei tarvitsisi kirjoittaa. Sitä kutsutaan pakenemiseksi.

Mutta minkälainen on hyvä kirjoitusopas? Mihin pisteeseen saakka olet valmis noudattamaan niitä? Vai virtaako suonissasi anarkian veri, joka repii oppaat silpuksi ja tekee omat, vapaat säännöt?
 
Samoin minua usein mietityttää, mistä saa kirjoittaa ja mistä ei. Hyväksikäyttö on vaarallinen aihe; siitä ei kannata kirjoittaa, jos ei ole ihan varma, että osaa. Se on kaikille varmaan selvä asia. Mutta entä historia? Esimerkiksi blogissa  olen kirjoittamassa tänne juuri postausta historiasta , miten minun pitäisi kirjoittaa, jotten kuulostaisi... väärältä? Natsihistoria on siitä arka aihe, että se on edelleen pinnalla ja edelleen asia, joka koskee kaikkia ihmisiä. En tietenkään halua kuulostaa rasistilta, mutta tahdon joka tapauksessa kertoa asioista. Tämä on perin juurin tyhmä pelko, koska eihän historian opettajiakaan ajatella rasisteina.
 
Edes useimmat kirjoitusoppaat eivät uskalla/halua takertua liikaa tähän kysymykseen, sillä monesti se rajapyykki, mikä on sallittua ja mikä ei, on sen verran häilyväinen. Terhi Rannela kertoo oppaassaan, että suomalainen kustannusmaailma on hyvin sensuroitu. Totta kai kustannustoimittaja on se the boss, se, joka viime kädessä lyttää kirjailijan ajatukset, mutta Rannela kritisoi liika-sensuuria. Hänen mielestään edes nuorille ei aina tarvitsisi kirjoittaa ns. kilttejä tai onnellisesti loppuvia romaaneja, vaan heillekin olisi näytettävä, ettei elämä lopu aina hyvin.

Itseni mielestä parhaimmat oppaat ovat juuri niitä, jotka ovat henkilökohtaisia: kuin kirjailijan omia muistiinpanoja. Parhaimmissa oppaissa kirjailija kertoo omasta elämästään ja omia näkemyksiään asioihin. Muutaman kerran olenkin puhunut Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen -oppaasta, joka on oikeastaan enemmänkin kuin opas: se on todella henkilökohtainen ja todella avartava. Se ei opasta vaan kertoo totuuksia kirjailijana olosta. Sellaiset ovat parhaita, niistä oppii kuin huomaamatta. 
 
Kirjoitusoppaita kannattaa aina pitää käsillä. Silti niihin ei saa takertua ja etsiä yhtä ainoaa totuutta niistä. On olemassa tuhansia tapoja kirjoittaa ja tuhansia eri tyylejä saada ajatuksiaan paperille. Joskus oppaat onnistuvat tehtävässään: ne saavat sinut innostumaan uudestaan kirjoittamisesta. Toisinaan käy huonommin. Parhaimmillaan oppaiden käyttö lisää luovuutta ja parantaa sinun suhtautumista itseesi. Juuri niin: Jotkut oppaat ovat pikemminkin itsetunnonkasvatusoppaita kuin kirjoitusoppaita. "Sinä pystyt siihen", ne hokevat.

Oppaita pitää osata käyttää, jotta niistä on hyötyä. Valitse omasi tuhansista oppaista, lue ja kirjoita. Kunhan muistat, että tärkeintä on kirjoittaa.
 

Kirjavinkkejä


Vain mainitakseni muutamia hyviä oppaita: Terhi Rannelan Kirjoita nuorille (todella hyviä pohdintoja mm. sukupuolesta), Claes Anderssonin Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus sekä hieman amerikkalaisempi ja täten myös amerikkalaista näkökulmaa tarjoava Tyhjän paperin nautinto Julia Cameronilta.
 
Seuraavissa postauksissa ehkä... hm... Laitetaanko lasillinen Philip Pullmania, Mukkaa vai peräti historiaa?

tiistai 1. lokakuuta 2013

Luin: Murha tuomiokapitulissa, Marja-Sisko Aalto

Kiitos Marja-Sisko! Olet minulle esikuva, jonka elämänfilosofioita yritän parhaani mukaan noudattaa!

Marja-Sisko Aalto: Murha tuomiokapitulissa

ICASOS, 2013


Kun vihdoin sain käsiini Marja-Siskon esikoisromaanin, minun oli aivan pakko lukea se heti yhdeltä istumalta. En vain siksi, että olen seurannut Aallon toimia jo monta vuotta (niin kauan, kun hän on ollut julkisuudessa), vaan myös ihan siitä syystä, että minua kiinnosti, kuinka hyvin hän kirjoittaa ja kuinka hän saa dekkarinsa toimimaan. Ylipäätään minua kiinnosti se, millainen kirjailija on Marja-Sisko Aalto

Aalto itse on sanonut kirjaansa "pehmodekkariksi", jossa väkivallan määrää on korvattu hyvällä huumorilla ja mielenkiintoisella juonella. Siksipä voisinkin kutsua Aaltoa meidän omaksi Agatha Christieksi, sillä tätä murharouvien murharouvaa ei kiinnostanut väkivalta tai kuvaus siitä, kuinka luoti tekee ihmisessä tuhoaan, vaan se, kuinka juoni kulkee ja kuinka kaikki langat lopulta johtavat yhteen syylliseen. Juuri tällainen dekkari on myös Murha tuomiokapitulissa.
 
Nuorempi konstaapeli Annette Savolainen saa eteensä hämmentävän tapauksen: Tunnistamaton, vanhan miehen ruumis tipahtaa yllättäen keskelle tuomiokapitulin aamuhartausta. Niin kuin yleensä, kukaan ei tunnusta tietävänsä mitään eikä kukaan tunnu kaipaavan tätä jo kuollutta miestä. Kuka hän oli? Miksi miehen majapaikasta löytyy kasa tekaistuja passeja? Mitä tekemistä miehellä oli tuomiokapitulissa? Ja ylipäätään: Kuka hänet murhasi? 
 
Yhtäkkiä Savolainen kollegoineen huomaa olevansa keskellä natsihistoriaa; juttuun sekoittuvat niin juutalainen sotilaslääkäri, saksalaissotilaan pojanpoika kuin erään Partasen pihalla jököttävät omenapuutkin. Sekoitetaan mukaan vielä Savolaisen omat, vaietut sukusalaisuudet ja padam! Meillä on käsillä kelpo dekkari.
 

Tarkemmin

 
Murha tuomiokapitulissa ei luo mitään mahanpohjassa kutkuttavaa jännitystä tai psykologista trillerikamaa, jossa jahdataan useampaakin psykopaattia, vaan kerronta on sulavaa ja pehmeää. Usein jopa liian ennalta-arvattavaa, jos on tottunut trillerimäiseen juoniverkostoon. Marja-Sisko kirjoittaa hyvin omintakeisesti: Hän käyttää lyhyitä virkkeitä, jotka saattavat kuulostaa tottumattoman korvaan aluksi hyvinkin töksähtäviltä. Oikeastaan vasta loppua kohden Aalto on ihan kuin olisi antanut vain mennä, ja virkkeiden keskimääräinen pituus kasvaa. Mielestäni Aallon kirjoitustyyli sopii tälle kirjalle oikein mainiosti, enkä mene sitä moittimaan.

Samoin totutteleminen on myös siinä, että aina välillä Aalto innostuu kirjoittamaan historiasta niin paljon, että tulee melkein hissankirjat mieleen. Vuosiluvut ja tapahtumat vilisevät silmissä, kun kerrataan historiaa juutalaisvainoista lähtien. Osalle lukijakunnasta (esim. minulle) se voi toimia koukuttavana elementtinä, mutta osalle se saattaa tuoda liian elävästi mieleen traumatisoivat historiantunnit.
 
Mikä minua kirjassa erityisesti kiinnosti ihan alusta lähtien oli itse Annette Savolainen, jota kuvataan näin: 
"Hän oli ikänsä ollut poikatyttö ja mieluummin mukana rajuissa fyysisissä leikeissä kuin prinsessaa leikkimässä. Jotakin kummallista kaipuuta nuorten miesten maailmaan, joka väikkyi mielessä kuin jatkuvana juhlana verrattuna edessä olevaan naisen osaan."
Hahaa! Ottaen huomioon Marja-Siskon oman menneisyyden, voisin jopa veikata, että jos/kun kyseiselle kirjalle tulee jatko-osa, se kertoneen lisätietoja Savolaisesta ja hänen "oudoista tuntemuksistaan", niin kuin kirja sen mainitsee. Hieman jäi jopa pettymyksen maku suuhun, kun huomasin, ettei ainakaan vielä tässä vaiheessa heru lisää tietoja kyseisestä konstaapelista. Se taas viittaa vahvasti siihen, että kirjalle olisi tulossa jatkoa. Hmm... Mielenkiinnolla odottaen, millaiseksi ihmiseksi Savolainen loppuen lopuksi kasvaa.

Murha tuomiokapitulissa ei ole mikään maailman paras dekkari ihmiselle, joka kaipaa toimintaa. Se on sulava ja oikein nokkela, joissain kohdin jopa koukuttava, mutta trilleriaikakauden ihmiselle se tuo liian vähän actionia. Mielestäni itse Marja-Siskon kirjoitustyyli on todella hauska (jos sitä sellaisella sanalla voi kuvata); tykkäsin siitä, kuinka hän leikittelee kielellä. Se sai mielenkiintoni heräämään, mutta jotta voisin sanoa todella tykänneeni kirjasta, tarvittaisiin vielä jotain enemmän. Pieni pettymys, to be honest. Olisin tahtonut hieman enemmän.