lauantai 5. lokakuuta 2013

Kirjallinen syksy ja kirjoitusoppaat – hyödyt ja haitat


Joku laski jo muutama viikko sitten, että jouluun on enää se sata päivää jäljellä. Lokakuun ensimmäinen viikko tikittää jo uhkaavasti loppuaan, eikä aikaa meinaa löytyä mihinkään muuhun kuin kouluun.
 
Silti syksyyn, hyvään syksyyn, kuuluu aina hyviä kirjoja, vaikka joskus minusta tuntuu, etten millään ehdi. Luen sivun milloin bussissa, milloin harjatessa hampaita. Aina riittää aikaa lukemiseen, jos oikein kovasti tahtoo. Vielä on pakko kiristää yksi sivu, ehdinhän minä, ehdinhän? Kesän lukulaman jälkeen oli ihana palata uudistettuun kirjastoon ja etsiä käsiinsä kaikki ne kirjat, jotka halusinkin lukea. Nyt vain ihmettelen, kuinka kummassa minä luulen lukevani nämä kaikki. Missä välissä? Siellä on yhtä aikaa Terhi Rannelaa ja Timo K. Mukkaa. Jossain vilahtaa Philip Pullman.
 
Lukeminen sujuu, mutta kirjoittaminen sen sijaan kärsii pahasta inspiraatiopulasta. Se johtuu taas siitä, etten iltaisin ehdi hengähtää kuin tunnin, pari, eikä siinä ajassa synny kyllä mitään tekstiä. Muutama novellinalku ja raakile vain, jos oikein tahtoo. Samoin olen ottanut käyttööni lukiolaisen pitkät hyppy- ja välitunnit. Kirjoitan silloin, kun aikaa on vain varttitunti. Kirjoitan, koska rakastan sitä. Joskus pikakirjoittaminen toimii jopa paremmin kuin ns. oikea kirjoittaminen. Teen juuri niin kuin mieli tahtoo, en muuta.
 

Onko kirjoitusoppaista hyötyä?


Siitä(kin) syystä olen nyt ruvennut kahlaamaan hirmuisesti kirjoitusoppaita ja niiden varsin erilaisia ohjeita. Sen olen jo oppinut omastakin takaa, ettei mitään kirjoittamista synny ilman:

1. Kirjoittamista

2. Lukemista

3. Elämistä.

Monet kirjailijat laittavat lukemisen jopa ykkössijalle, mutta minusta se ei ole niin välttämätöntä kuin itse kirjoittaminen. Kirjoita aina ja kaikkialla, missä tahansa minne menetkin. Ota aikaa sieltä täältä. Kirjoita.

Usein kirjoittajat turvautuvat kirjoitusoppaisiin silloin, kun he tuntevat hätää. Oppaat voivat vastavuoroisesti viedä sinut taivaaseen tai sitten helvettiin. Minä itsekin myönnän käyttäväni niitä joskus väärin: Luen niitä, jotta minun ei tarvitsisi kirjoittaa. Sitä kutsutaan pakenemiseksi.

Mutta minkälainen on hyvä kirjoitusopas? Mihin pisteeseen saakka olet valmis noudattamaan niitä? Vai virtaako suonissasi anarkian veri, joka repii oppaat silpuksi ja tekee omat, vapaat säännöt?
 
Samoin minua usein mietityttää, mistä saa kirjoittaa ja mistä ei. Hyväksikäyttö on vaarallinen aihe; siitä ei kannata kirjoittaa, jos ei ole ihan varma, että osaa. Se on kaikille varmaan selvä asia. Mutta entä historia? Esimerkiksi blogissa  olen kirjoittamassa tänne juuri postausta historiasta , miten minun pitäisi kirjoittaa, jotten kuulostaisi... väärältä? Natsihistoria on siitä arka aihe, että se on edelleen pinnalla ja edelleen asia, joka koskee kaikkia ihmisiä. En tietenkään halua kuulostaa rasistilta, mutta tahdon joka tapauksessa kertoa asioista. Tämä on perin juurin tyhmä pelko, koska eihän historian opettajiakaan ajatella rasisteina.
 
Edes useimmat kirjoitusoppaat eivät uskalla/halua takertua liikaa tähän kysymykseen, sillä monesti se rajapyykki, mikä on sallittua ja mikä ei, on sen verran häilyväinen. Terhi Rannela kertoo oppaassaan, että suomalainen kustannusmaailma on hyvin sensuroitu. Totta kai kustannustoimittaja on se the boss, se, joka viime kädessä lyttää kirjailijan ajatukset, mutta Rannela kritisoi liika-sensuuria. Hänen mielestään edes nuorille ei aina tarvitsisi kirjoittaa ns. kilttejä tai onnellisesti loppuvia romaaneja, vaan heillekin olisi näytettävä, ettei elämä lopu aina hyvin.

Itseni mielestä parhaimmat oppaat ovat juuri niitä, jotka ovat henkilökohtaisia: kuin kirjailijan omia muistiinpanoja. Parhaimmissa oppaissa kirjailija kertoo omasta elämästään ja omia näkemyksiään asioihin. Muutaman kerran olenkin puhunut Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen -oppaasta, joka on oikeastaan enemmänkin kuin opas: se on todella henkilökohtainen ja todella avartava. Se ei opasta vaan kertoo totuuksia kirjailijana olosta. Sellaiset ovat parhaita, niistä oppii kuin huomaamatta. 
 
Kirjoitusoppaita kannattaa aina pitää käsillä. Silti niihin ei saa takertua ja etsiä yhtä ainoaa totuutta niistä. On olemassa tuhansia tapoja kirjoittaa ja tuhansia eri tyylejä saada ajatuksiaan paperille. Joskus oppaat onnistuvat tehtävässään: ne saavat sinut innostumaan uudestaan kirjoittamisesta. Toisinaan käy huonommin. Parhaimmillaan oppaiden käyttö lisää luovuutta ja parantaa sinun suhtautumista itseesi. Juuri niin: Jotkut oppaat ovat pikemminkin itsetunnonkasvatusoppaita kuin kirjoitusoppaita. "Sinä pystyt siihen", ne hokevat.

Oppaita pitää osata käyttää, jotta niistä on hyötyä. Valitse omasi tuhansista oppaista, lue ja kirjoita. Kunhan muistat, että tärkeintä on kirjoittaa.
 

Kirjavinkkejä


Vain mainitakseni muutamia hyviä oppaita: Terhi Rannelan Kirjoita nuorille (todella hyviä pohdintoja mm. sukupuolesta), Claes Anderssonin Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus sekä hieman amerikkalaisempi ja täten myös amerikkalaista näkökulmaa tarjoava Tyhjän paperin nautinto Julia Cameronilta.
 
Seuraavissa postauksissa ehkä... hm... Laitetaanko lasillinen Philip Pullmania, Mukkaa vai peräti historiaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti