tiistai 8. lokakuuta 2013

Luin: Harmaata valoa, Ruta Sepetys

Ruta Sepetys: Harmaata valoa (Between shades of gray)

Suom. Maria Lyytinen

WSOY, 2011

 
Aplodien aika! Ruta Sepetyksen Harmaassa valossa on itseni mielestä kaikkien aikojen paras kansi, minkä olen ikinä nähnyt. Upea lumipeite, hienosti erottuvat fontit ja ennen kaikkea tuo toivonpilkahdusta kuvaava, lumipeitteen alta pilkottava kasvinalku. Kanteen on kiinnitetty selvästi huomiota.
 
Itse olen sen verran vanhanaikainen, etten ihan helposti syty tableteilta luettaville e-kirjoille. Ihan samalla tavalla kuin cd-levyissä (keräilen niitä vimmatusti): Minun on pakko saada koskettaa fyysistä kirjaa, tuntea se ja nähdä se esteettisenä esineenä. Kirjat ovat kauniita ihan samalla tavalla kuin parhaimmat cd-levytkin. Niitä on kiva katsella.
 

Kirjasta

 
 
Harmaassa valossa tiivistyy eräs kaikkien tuntema sanonta: totuus on usein tarua ihmeellisempää. Kirja perustuu Sepetyksen isosedän elämään aikana, jolloin Neuvostoliitto tahtoi kitkeä maastaan kaikki toisinajattelijat. Se on tositarina erään perheen matkasta Liettuasta Siperian työleireille.

14. kesäkuuta 1941 (NL:n Baltian miehityksen aikoihin) salainen poliisi tulee hakemaan liettualaista Linaa ja tytön perhettä kotiovelta.  Perheen isää epäillään poliittisista kytköksistä, jotka vaarantaisivat Neuvostoliiton kommunismiaatteen. Niinpä perhe pakotetaan keinoja kaihtamatta junaan, johon myös niin monet muut pakolaiset on tungettu. He eivät tiedä, minne ovat menossa ja mitä heille on tapahtumassa. Kaikkea hallitsee pelko.

Junaletka kulkee kohti tuntematonta päämäärää, Siperiaa ja siellä odottavaa työleiriä. Tappoleiriä, niin kuin kaikki historiaa lukeneet tietävät. Työleirit Neuvostoliitossa vastasivat aikoinaan Saksan keskitysleirejä, joskin siellä tapettiin aseiden sijaan työllä ja orjuuttamisella.

Matkan aikana taiteellinen Lina piirtää pala palalta näkemäänsä ja kokemaansa. Hän piirtää ihan mihin tahansa: pöytään, paperinpalaan, junan seinään. Siten tyttö saa vangituksi jotain ainutlaatuista ja muuttumatonta: elämää työleireillä.
 
Kirja sisältää monia kammottavia ja ahdistavia kohtauksia, joista suinkaan vähäisin ei ole se, kun neuvostoliittolaiset sotilaat yrittävät raiskata naisia. Ei, kaikista ahdistavinta on lukea, kuinka kuolleena syntynyt vauva heitetään raiteille junan murskattavaksi. Harvoin käytän näin kliseistä sanontaa, mutta nyt on pakko: Kirja kuvaa raastavasti sitä, kuinka vauvan äiti ei millään tahtoisi luopua ainoasta toivonlähteestään, vauvasta, vaikka kaikki tietävät lapsen jo kuolleen.

Tai sitten se kohtaus, jossa niskuroiva työntekijä ammutaan kaikkien silmien nähden. Kuin varoitukseksi muille. Hirveää.
 
Harmaata valoa voisi olla hyvinkin ahdistava kokemus, jos ei huomaisi sieltä täältä pieniä toivonkipinöitä ja arjen hauskoja hetkiä; niitäkin on, jos osaa suhtautua elämään oikein. Kirjassa on myös hyvin kauniita kohtauksia, jotka saavat uskomaan siihen, että lopuksi kaikki menee hyvin. Eikä niin pahaa ettei jotain hyvääkin: ensimmäistä kertaa elämässään Lina saa kokea myös ihastumista ja rakkautta, joskin pelon varjostamana. Se luo tytön mieleen toivoa paremmasta.

Vain siteeratakseni kirjan takakantta:
"(Harmaata valoa on) ylistyslaulu ihmisluonnon lannistumattomalle optimismille."
Näin on. Siksi Ruta Sepetyksen esikoisromaani osuu ja uppoaa ainakin ihmiseen, jota kiinnostaa oma ja muiden ihmisten historia. Se on kirja, jota suosittelen ehdottomasti luettavaksi esimerkiksi äidinkielen tunneilla tai kirjapiireissä. Varmasti riittää juttua pidemmäksikin aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti