tiistai 1. lokakuuta 2013

Luin: Murha tuomiokapitulissa, Marja-Sisko Aalto

Kiitos Marja-Sisko! Olet minulle esikuva, jonka elämänfilosofioita yritän parhaani mukaan noudattaa!

Marja-Sisko Aalto: Murha tuomiokapitulissa

ICASOS, 2013


Kun vihdoin sain käsiini Marja-Siskon esikoisromaanin, minun oli aivan pakko lukea se heti yhdeltä istumalta. En vain siksi, että olen seurannut Aallon toimia jo monta vuotta (niin kauan, kun hän on ollut julkisuudessa), vaan myös ihan siitä syystä, että minua kiinnosti, kuinka hyvin hän kirjoittaa ja kuinka hän saa dekkarinsa toimimaan. Ylipäätään minua kiinnosti se, millainen kirjailija on Marja-Sisko Aalto

Aalto itse on sanonut kirjaansa "pehmodekkariksi", jossa väkivallan määrää on korvattu hyvällä huumorilla ja mielenkiintoisella juonella. Siksipä voisinkin kutsua Aaltoa meidän omaksi Agatha Christieksi, sillä tätä murharouvien murharouvaa ei kiinnostanut väkivalta tai kuvaus siitä, kuinka luoti tekee ihmisessä tuhoaan, vaan se, kuinka juoni kulkee ja kuinka kaikki langat lopulta johtavat yhteen syylliseen. Juuri tällainen dekkari on myös Murha tuomiokapitulissa.
 
Nuorempi konstaapeli Annette Savolainen saa eteensä hämmentävän tapauksen: Tunnistamaton, vanhan miehen ruumis tipahtaa yllättäen keskelle tuomiokapitulin aamuhartausta. Niin kuin yleensä, kukaan ei tunnusta tietävänsä mitään eikä kukaan tunnu kaipaavan tätä jo kuollutta miestä. Kuka hän oli? Miksi miehen majapaikasta löytyy kasa tekaistuja passeja? Mitä tekemistä miehellä oli tuomiokapitulissa? Ja ylipäätään: Kuka hänet murhasi? 
 
Yhtäkkiä Savolainen kollegoineen huomaa olevansa keskellä natsihistoriaa; juttuun sekoittuvat niin juutalainen sotilaslääkäri, saksalaissotilaan pojanpoika kuin erään Partasen pihalla jököttävät omenapuutkin. Sekoitetaan mukaan vielä Savolaisen omat, vaietut sukusalaisuudet ja padam! Meillä on käsillä kelpo dekkari.
 

Tarkemmin

 
Murha tuomiokapitulissa ei luo mitään mahanpohjassa kutkuttavaa jännitystä tai psykologista trillerikamaa, jossa jahdataan useampaakin psykopaattia, vaan kerronta on sulavaa ja pehmeää. Usein jopa liian ennalta-arvattavaa, jos on tottunut trillerimäiseen juoniverkostoon. Marja-Sisko kirjoittaa hyvin omintakeisesti: Hän käyttää lyhyitä virkkeitä, jotka saattavat kuulostaa tottumattoman korvaan aluksi hyvinkin töksähtäviltä. Oikeastaan vasta loppua kohden Aalto on ihan kuin olisi antanut vain mennä, ja virkkeiden keskimääräinen pituus kasvaa. Mielestäni Aallon kirjoitustyyli sopii tälle kirjalle oikein mainiosti, enkä mene sitä moittimaan.

Samoin totutteleminen on myös siinä, että aina välillä Aalto innostuu kirjoittamaan historiasta niin paljon, että tulee melkein hissankirjat mieleen. Vuosiluvut ja tapahtumat vilisevät silmissä, kun kerrataan historiaa juutalaisvainoista lähtien. Osalle lukijakunnasta (esim. minulle) se voi toimia koukuttavana elementtinä, mutta osalle se saattaa tuoda liian elävästi mieleen traumatisoivat historiantunnit.
 
Mikä minua kirjassa erityisesti kiinnosti ihan alusta lähtien oli itse Annette Savolainen, jota kuvataan näin: 
"Hän oli ikänsä ollut poikatyttö ja mieluummin mukana rajuissa fyysisissä leikeissä kuin prinsessaa leikkimässä. Jotakin kummallista kaipuuta nuorten miesten maailmaan, joka väikkyi mielessä kuin jatkuvana juhlana verrattuna edessä olevaan naisen osaan."
Hahaa! Ottaen huomioon Marja-Siskon oman menneisyyden, voisin jopa veikata, että jos/kun kyseiselle kirjalle tulee jatko-osa, se kertoneen lisätietoja Savolaisesta ja hänen "oudoista tuntemuksistaan", niin kuin kirja sen mainitsee. Hieman jäi jopa pettymyksen maku suuhun, kun huomasin, ettei ainakaan vielä tässä vaiheessa heru lisää tietoja kyseisestä konstaapelista. Se taas viittaa vahvasti siihen, että kirjalle olisi tulossa jatkoa. Hmm... Mielenkiinnolla odottaen, millaiseksi ihmiseksi Savolainen loppuen lopuksi kasvaa.

Murha tuomiokapitulissa ei ole mikään maailman paras dekkari ihmiselle, joka kaipaa toimintaa. Se on sulava ja oikein nokkela, joissain kohdin jopa koukuttava, mutta trilleriaikakauden ihmiselle se tuo liian vähän actionia. Mielestäni itse Marja-Siskon kirjoitustyyli on todella hauska (jos sitä sellaisella sanalla voi kuvata); tykkäsin siitä, kuinka hän leikittelee kielellä. Se sai mielenkiintoni heräämään, mutta jotta voisin sanoa todella tykänneeni kirjasta, tarvittaisiin vielä jotain enemmän. Pieni pettymys, to be honest. Olisin tahtonut hieman enemmän.

2 kommenttia:

  1. olipa niin hyvä palopuhe, että täytyy hankkia kirja

    VastaaPoista