tiistai 26. marraskuuta 2013

Finlandia Junior 2013 paljastui!

Onnittelut uudelle Finlandia Junior palkinnonsaajalle Kreetta Onkelille ja hänen teokselleen Poika joka menetti muistinsa!
 
Kyseinen kirja kuvaa hienosti ja perin juurin nokkelasti poikaa, Artoa, joka muistinmenetyksen seurauksena näkee maailman uusin silmin. Kirja ottaa kantaa myös siihen, kuinka ennakkoluuloisia ja epäluuloisia ihmiset voivat ollakaan tavatessaan pojan, joka osaa katsella maailmaa hieman eri näkövinkkelistä.
 
Hienoa, että näin upeasti toteutettu kirja sai arvoisensa palkinnon!
 
 

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Haastattelussa: Salla Simukka (osa 1)

Todellakin: Minulle tuli ainutkertainen mahdollisuus haastatella Salla Simukkaa tuossa parisen viikkoa sitten. Se liittyi erääseen kouluprojektiin, joka siis velvoitti minua pysymään jokseenkin aisoissa, enkä viilliintynyt tai hyppinyt seinille. 

Siitäkin huolimatta saatoin kysellä varsin osuvia ja ajankohtaisia kysymyksiä. Minulla onkin nyt ilo ja kunnia esitellä teille Simukan salaisia ajatuksia. Hehehe, just niin. 

 

Kysymys 1

 
Aluksi epäröin kysyä tätä kysymystä - ihan jo koulun takia - mutta sittemmin hoksasin, etten voisi jättää tätä kysymystä väliinkään. Kerranhan sitä vain haastatellaan noin kuuluisaa kirjailijaa.
 
 
Mistä sait ajatuksen kirjoittaa Valkoinen kuin lumi -romaaniisi juuri transsukupuolisen henkilön?

Tähän Simukalla oli nopeasti vastaus valmiina. Hän totesi halunneensa jonkin hieman erilaisen syyn sille, mikseivät Lumikki ja Liekki voineet aiemmin jatkaa suhdettaan. Hän oli tahtonut kirjoittaa Liekille jonkin suuren salaisuuden, joka vaikuttaisi hänen ihmissuhteisiinsa. Simukka korosti myös sitä, että halusi käsitellä aihetta niin, ettei transsukupuolisuus olisi mitään muuta kuin yksi ihmisen ominaisuus. (Kiitos siitä hänelle. En toki tiedä, onko se totta, kun en kyseistä romaania ole lukenut.)

 

Kysymys 2

 
Halusin totta kai myös tietää, millä tavalla hän vastaa tähän väitteeseen: 

Miten vastaat väitteeseen, jonka mukaan käytät "homokiintiöitä"?

Tässä vaiheessa Simukka purskahti nauramaan. Myöhemmin hän totesi, ettei ajattele asiaa niin. Hänen mielestään on hyvä kirjoittaa siitä, mistä vain harva suomalainen (nuorten)kirjailija kirjoittaa.

 

Kysymys 3

 
Milloin ja miksi aloitit kirjoittamisen?

Tämän kysymyksen kohdalla tuli ensimmäinen ahaa-elämykseni. Simukka kirjoitti esikoiskirjansa (Kun enkelit katsovat muualle, WSOY 2002) ensimmäisen version  jo 18-vuotiaana! Hän sanoi aloittaneensa kirjoittamisen vakavissaan 13-vuotiaana, mutta miettineensä jo paljon aiemmin kirjailijaksi ryhtymistä.
 
Simukka korosti kirjallisuuden ja kirjojen merkitystä siinä, miksi hän alunperin ryhtyi kirjoittamaan. "Olen aina nauttinut kirjallisuudesta", hän totesi. "Ajattelin, että haluan joskus kirjoittaa noin hyvin kuin nuo muut."

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Saabismi on sairautta, Pateismi on pelkkää juhlaa

Popeda: Museorekisterissä (35-vuotisjuhlakokoelma)

Poko Records (Emi Finland), 2013


Rakkauteni Popedaan on pulpahdellut pinnalle monta kertaa blogiurani aikana ja nyt se pääsee valloilleen, kun Ikurin turbiini ja hänen bändinsä ovat koonneet yhteiset vuotensa samojen kansien väliin. Siis kirjaimellisesti kansien, tässä levykokoelmassa kun on peräti kuusi (?!) levyllistä Popedaa + pieni historiikki yhtyeen vuosista. Kaikki samoissa kansissa! Huhuh, siinä on jopa Popeda-fanille työtä.
 

Huumeita on monta, mutta rock `n`roll parasta on

 
Popedaa ei paljon tarvitse esitellä. Tämä heteromaskuliinisuutta ja testosteronia huokuva bändi on aina osannut ottaa yleisönsä, ja tämän takia yhtyettä onkin kutsuttu nimenomaan livebändiksi. Ja sitä se on edelleen. Jos et ole kuullut Popedaa livenä, olet menettänyt jotain tärkeää. Jätän toki mainitsematta yhtyeen varsin värikkään ja alkoholinhuuruisen keikkahistorian... Siitä on vuosien varrella revitelty niin monia otsikoita ja lööppejä, ettei minun sitä tässä tarvitse tehdä.
 
Totta kai 35 vuotta on jättänyt bändiin jälkensä: Pate Mustajärvi ja kumppanit ovat avoimesti kertoneet elämäntapamuutoksistaan sekä vanhenemisesta. Paten aamu ei enää alakaan krapulan tappajalla eli viinalla, vaan hän kaivaa puurohiutaleet esiin ja keittää puuroa. Käy lenkillä, salilla. On aikuistunut.
 
Moni pelkää sanaa "aikuistunut" Popedan kohdalla, mutta se ei aina tarkoita samaa kuin "tylsä", vaikka niin kuvitellaan. Popedan uusimman levyn (Voitto, 2011) biisit eivät tietenkään ole enää niin tyhmiä ja hulluja kuin ennen vanhaan, mutta tylsiksi niitä ei voi haukkua kukaan. Emmekä toki halua jättää live-esiintymisiä huomioitta: Pate osaa laulaa pirun hyvin, jätkät osaavat soittaa pirun hyvin, koko tunnelma on upea. Paten ääni on vuosien myötä vain hioutunut ja siihen on tullut lisää syvyyttä ja karkeutta, eikä ainakaan vielä ääni on vioittunut.
 

Jos mulla olis Corvette, mä veisin mimmin baanalle


Noh, mutta miksi juuri minä retkahdin Popedaan? Sehän on kaikkea sitä, mitä minä en ole. Naisia, viinaa, rellestämistä...

Vastaus on hyvin simppeli: testosteroni ja kitarat.

Popeda on ylpeästi reteetä, maskuliinista ja tyhmää. Pate Mustajärven 80-luvun sanoituksiin tiivistyy kaikki se, mitä olen aina halunnut olla, mutta mitä en ole ikinä saanut/uskaltanut toteuttaa. Popeda tarkoittaa minulle roolien ja tiukkojen normien rikkomista. Costi Hautamäen (ja aiemmin myös Arwo Mikkosen, levätköön hän rauhassa taivaallisessa laulukuorossa) kitarasoolot ovat upeita, yhdellä sanalla ilmaistuna upeita.

On vaikeaa sanoa, diggaisinko Popedasta ellen olisi transmies ja täynnä sisäistä epävarmuutta varsinkin naisia kohtaan. Kuunnellessani Popedaa olen mies ilman vajaavaisuuksia. Ilman etuliitettä trans.
 

On mulla bootsit ja mä soitan kitaraa

 
Museorekisterissä-kokoelmalevy on selvästi suunnattu vannoutuneille faneille. Totta kai se käy läpi kaikki hitit ja ns. renkutukset (Matkalla Alabamaan, Kersantti Karoliina...), mutta kokoelmalla on myös paljon ennen julkaisemattomia biisejä, demoja sekä kasa liveäänityksiä eri vuosikymmeniltä. Varsinkin muutamat varsin mielenkiintoiset demot ja livet saivat aikaan naurunpurskahduksia allekirjoittaneessa.
 
Esimerkiksi:
 
Signoritas and margaritas on vuonna 2005 tehty demo, jonka fanit tuntevat paremmin nimellä Rio de Janeiro. Toden totta, ette olisi arvanneet tätä! Demossa solistina toimii Costello Hautamäki eikä Pate! Puhumattakaan sanoituksista ja melodiasta! "Koko yö Paten kanssa me kuljettiin." Heh! Jumalaare, kuinka minä nauroin sille biisille.
 
Tai sitten Heikki Salon esittämä Kovan pojan blues (Hei mennään nussii), joka kuullaan kokoelmalla itse asiassa kolmeen kertaan: ensin alkuperäisenä versiona, sitten Popedan livenä ja vielä tämä Salon live vuodelta 1998. Samalla levyllä Pauli Hanhiniemi esittää biisin Tahdotko mut tosiaan, joka toimii todella hyvin miehen "Kolmas nainen" -soundilla (ja miksikäs ei toimisi: Hanhiniemi itse sanoitti kyseisen biisin).

Kaikkein mielenkiintoisimpia kipaleita ovat kuitenkin ne biisit, joita vain harvoin Popedalta kuulee. Esimerkiksi Enkeliblues, jossa on todella kauniit lyriikat ja vahva tunnelma, vähän samalla tavalla kuin Repessä ja Lissussa, josta onkin vuosien aikana tullut yksi suosikkibiiseistäni. Enkeliblues on hieman erilaista Popedaa, kuten on myös -niminen biisi, joka siis on kuin onkin Pate Mustajärven kynästä, vaikka nykyisin se tunnetaan -yhtyeen kipaleena. Olisi  muuten hauskaa tietää, milloin ja missä yhteydessä Mustajärvi antoi biisinsä Yölle...
 
Kuusi levyllistä tuhtia tavaraa ei todellakaan ole liikaa, jos otetaan huomioon kokoelman hinta eli 50 euroa. Levyjen määrällä jaettuna siitä ei kuitenkaan muodostu kuin se kahdeksisen euroa per plätty, että ei se todellakaan ole paha hinta. Voinen sanoa näin, ettei kokoelma ole tosifanille mikään pakollinen hankinta, mutta se on oiva ja tarpeellinen ihmiselle, jolla ei ole vielä kaikkea. Joka janoaa lisää Popedaa. Joka ei saa tarpeekseen testosteronista.
"Palle and the boys. Mitä meillä olla vois, jos ei ois rock ´n´ rollia?"
Lisäyksenä: Joku kyseli minulta kerran, että mitä se popeda oikein tarkoittaa. Popeda on venäjää ja tarkoittaa voittoa. Ei olekaan ihme, että viimeisin Popedan levy olikin nimeltään Voitto.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Luin: Parantaja, Antti Tuomainen

Antti Tuomainen: Parantaja

Helsinki-kirjat, 2010

Luokitus: Herkullinen yhdistelmä, sulaa suussa


Minulla oli vielä äskettäin pitkään jatkunut kuiva kausi, jolloin jokainen lukemani kirja tuntui vähän kuin... vähän kuin pakotetulta. Nimenomaan minun lukijapuoleltani.

Se kaikki ratkesi yllättävän helposti: Löysin kirjan, johon rakastuin ja kirjailijan, jota haluan lukea lisää.

Parantaja-nimisessä romaanissa liikutaan pääkaupungissamme Helsingissä, niin kuin muissakin Antti Tuomaisen kirjoissa. Tämä Helsinki ei kuitenkaan ole meidän tuntema stadi: se on stadi sen jälkeen, kun ilmastonmuutos on iskenyt ja kaikki odottelevat vain maailmanloppua. Ihmiset tappelevat keskenään, sähkö toimii vain harvoin, vesi ei kulje. Ne, joilla on varaa karkaavat pohjoiseen etsimään parempaa elämää.

Kirjan tunnelma, tapahtumat ja tapahtumapaikat ovat niin syvästi dystopia-scifiä, että melkein itkettää pelkästä synkkyydestä. Aina vain sataa, ihan kuin brittiläisissä dekkareissa, aina sataa kaatamalla, aina kuolee ihmisiä, aina jonkun katseessa on epätoivoa ja tuskaa.

Ah, miten dystooppista.

Kaikki rypevät kaulaansa myöten inhorealismissa. Paha on melkein voittanut hyvän. Ketään ei enää kiinnosta. Kukaan ei enää jaksa välittää.

Siinä maailmassa ketään ei hetkauta, vaikka Tapani Lehtisen toimittajavaimo Johanna ei vastaakaan enää puhelimeen. On tapahtunut jotain, sen Tapani tietää, mutta hänellä ei ole tietoa eikä taitoa lähteä vaimoaan etsimään. Hänen on siis pakotettava ihmiset puhumaan ja toimimaan, jotta hän löytäisi rakkaan vaimonsa. Pian Tapani saakin huomata, ettei kukaan ole sitä, miltä näyttää. Tahtooko hän tietää totuutta? Onko siinä enää mitään järkeä, kun maailma loppuu minä hetkenä hyvänsä?

Matkallaan pimeyteen ja sitä kautta kohti totuutta, mies huomaa, että vain harvoin edes aviomies ja -vaimo tuntevat toisiaan läpikotaisin. Hän joutuu puntaroimaan omia tunteitaan ja menneisyyttään tarkemmin kuin aiemmin.

Pimeydestä pimeyteen vie kuoppainen tie


Synkkyyttä tasapainottaa mielestäni oivallisesti Tuomaisen kyky hauskuuttaa lukijaa. Huumori on tietenkin mitä nyt on: mustaa, synkkää huumoria. Usein varsin näsäviisasta. Pari kertaa huomasin hörähteleväni sellaisillekin jutuille, jotka vielä tässä maailmassa, nykymaailmassa, ei ehkä olisi sallittua. Niille ei olisi sallittua nauraa. Hups.

Kirjan loppuessa olin oikeasti hyvin hämmentynyt. En niinkään siitä, että kirjan loppu jäi kutkuttavan avoimeksi, enkä edes siitä, että loppu tuli niin yllättäen. Kirjassa vain oli niin paljon purtavaa ja mietittävää, että vielä pitkään lukemisen jälkeenkin puin asioita mielessäni. Entä sitten? Mitä lopun jälkeen tapahtui? Harvoin törmää yhtä kutkuttaviin loppuihin.

Parantaja on hyvin vahva kunnianosoitus vanhalle, kunnon dekkarille, vaikka tapahtumapaikka onkin tulevaisuuden Helsinki. En pilaa yllätystä paljastamalla yksityiskohtia, mutta sen sanon, että tulette lukemaan monia kliseisiä dekkarikohtauksia. Ja ai että ne sopivat tähän aivan loistavasti! Olen aivan täpinöissäni tämän kirjan (ja kirjailijan) kanssa. Voin kerrankin sanoa kirjaa todella hyväksi, eivätkä edes muutamat epäloogiset juonenkäänteet häirinneet lukemista.

(Näin esimerkkinä epäloogisuudesta: Jos sinun vaimosi olisi kadonnut ja tietäisit, että olisi tapahtunut jotain kamalaa, jättäisitkö silti hänen sähköpostinsa lukematta? Eikö silloin kirjesalaisuus jäisi kakkoseksi?)

Jos pidät dystooppisista maailmankuvista, jos mielesi halajaa jotain kirveltävää jännitystä, tässä on kirjasi. On valitettavaa, että kirjastomme Antti Tuomainen -jono on sen verran pitkä, etten vielä moneen viikkoon, ehkä kuukausiin saa käteeni muita miehen romaaneja. Seuraavana olisi vuorossa miehen uusin, Synkkä niin kuin sydämeni, jonka pitäisi olla taattua dekkarikamaa siinä missä Parantajakin. Sitä ennen minun on tyydyttävä maistelemaan Parantajan jälkimakuja.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Historiaa osa 2: Natsi-historia O-Ä

Sinun täytyy tuntea historiasi, jotta voit ymmärtää nykyisyyttä ja tulevaa. Historia toistaa itseään, varaudu siihen.

O

Jesse Owens, yhdysvaltalainen, tummaihoinen pikajuoksija, joka nappasi kultaa monessakin pikajuoksun lajissa vuonna 1936, jolloin olympialaiset pidettiin Berliinissä. Toisin kuin Hitler olisi tahtonut "tummaihoinen voittajana!" , monet saksalaisetkin kannustivat Owensia juoksuissaan, rotupolitiikan vastaisesti.

P

Kesäkuussa 1934, juuri valtaannousunsa jälkeen, Hitler toteutti operaation nimeltä Pitkien puukkojen yö, jossa hän puhdisti lähipiirinsä ihmisistä, jotka voisivat olla tuhoisia hänen uralleen. Jopa hyvin arvostettuja natsijohtajia surmattiin, usein syynä oli ollut huolimaton puhe tai teko Hitlerin nähden. Esim. SA-ryhmän johtaja Ernst Röhm tapettiin, koska hän oli uhka Hitlerin diktatuuriselle vallalle.

R

Roomalainen tervehdys, alias natsitervehdys, ei ollut alun perinkään Roomasta lähtöisin. Sen oli Hitler kopioinut mm. Benito Mussolinilta, joka oli kopioinut sen ties mistä.

S

Hitlerin omaa henk.kohtaista vartiostoa kutsuttiin SS-ryhmäksi, joka oli hyvin usein napit vastakkain toisen puolisotilaallisen ryhmittymän, SA:n, kanssa. Juuri SS sai Hitleriltä käskyn tapattaa ihmisiä Pitkien puukkojen yönä.

T

Tuhatvuotinen valtakunta oli Hitlerin unelma. Hän haaveili maailmaa hallitsevasta kansakunnasta, arjalaisten maasta, josta kaikki "roskakansa" olisi pyyhitty pois.
 
U
 
Uskollisuus oli yksi natsijohtajien taikasanoista. Varsinkin sodan loppuvaiheessa Hitler alkoi olla jo niin vainoharhainen, että epäili jopa omia ystäviään ja lähimpiä virkamiehiään uskollisuuden puutteesta.
 
Monet asiantuntijat ovatkin väittäneet, että Saksa olisi saattanut jopa voittaa sodan, jos Hitler ei olisi ollut ohjaksissa. Esimerkiksi Himmler, tuo Hitlerin oikea käsi, oli niin taitava taktikko, että päästessään Führeriksi hän olisi voinut tuhota koko muun maailman.

V

Jos jollakulla, usein varsin arvostetulla natsilla, oli hihassaan V-käsimerkki, se merkitsi sitä, että kyseinen henkilö oli kuulunut natsipuolueeseen jo ennen vuotta 1933, ennen valtaannousua. Niitä valtaannousua edeltäviä aikoja Hitler itse kutsui tärkeimmiksi ajoiksi, koska silloin he olivat tehneet suurimman työn. 

Saksan armeijassa V-käsimerkki tarkoitti korpraalia vastaavaa Gefreiterin arvoa. 

W

Wall streetin pörssiromahdus (1929) sai ensin koko Amerikan sekaisin ja lopulta myös Euroopan. Saksassa lama oli rajuimmillaan juuri silloin, kun eräs natsipuolue kurkotteli valtaistuinta. Puolueen oli helppo iskeä, luvata suuria parannuksia työttömyyteen yms. ja päästä valtikkaan kiinni.

Ä

Äitien tehtävä toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa oli nimenomaan kasvattaa lapsia ja pohjustaa näin uutta sotilassukupolvea. Vain harva nainen pääsi politiikan huipulle, tuskin kukaan. Ja hekin olivat yleensä vain miehiensä apureita. 

torstai 7. marraskuuta 2013

Marja Björkille Finlandia Junior-ehdokkuus!

Mikä mahtavin päivän uutinen oli kuulla, että Marja Björkin Poika on valittu ehdokkaaksi Finlandia Junioriin. Sosiaalisessa mediassa ehdokkuudesta kehkeytyikin monia kärkkäitä kommentteja. Monien mielestä Poika ei ole millään tavalla nuortenkirja. Puhumattakaan tuomarista, Duudsonien Jarpista. Pystyykö sellainen retale tekemään mitään?
 
Samoin kiihkeää puhetta tuli siitä, onko Poika edes sen tasoinen kirja, että se ansaitsisi ehdokkuuden puhumattakaan itse palkinnosta. Joka tapauksessa, sen enempää spekuloimatta, voin todeta, että olen Björkistä ylpeä ja hänen ehdokkuudestaan onnellinen. Se on sitten asia erikseen, oliko ehdokkuus kauhean onnistunut valinta...

Luin: Taivaan tuuliin, Terhi Rannela


"Olet joko osa ongelmaa tai sen ratkaisua." Ulrike Meinhof

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin

Otava, 2007

 
Terhi Rannela on koko uransa ajan kirjoittanut tasaisesti ja vaivattoman näköisesti sekä nuorille että aikuisille. Hän on yrittänyt sekä kirjoillaan että puheillaan rikkoa sanojen "aikuisille" ja "nuorille" rajoja.
 
Välikommentti: Olen itsekin viime aikoina havahtunut miettimään, missä kulkee se "raja", joka erottaa aikuistenkirjallisuuden nuortenkirjallisuudesta. Eivätkö säännöt olekin aina tarkoitettu rikottaviksi? Kirjoitusoppaassaan Kirjoita nuorille Rannela puuttuu tähän mielenkiintoiseen kysymykseen. Hm...
 
Taivaan tuuliin kertoo tarinan koulukiusaamisen ja manipuloinnin seurauksista. Se kertoo Aurasta, nuoresta naisesta, jonka elämä saa ihan uuden suunnan, kun ennen niin turvallinen perhe-elämä rikkoutuu äidin tapaturmaiseen kuolemaan. Isä vetäytyy syrjään, välttelee murrosikäistä tytärtään ja uppoutuu töihinsä apinanraivolla. Auralla ei ole ketään, joka tukisi tai auttaisi häntä. Niinpä tyttö hakee lohtua omalla tavallaan: Hän selviytyy koulukiusaamisesta vain turvautumalla sankarihahmoihin, vahvoihin naishenkilöihin.
 
Auran kasvaessa myös naishahmojen valta hänen elämässään syvenee. Kun Peppi Pitkätossu tuntuu liian nössöltä, siirrytään oikeisiin, eläviin hahmoihin. Lopulta Ulrike Meinhofista, tuosta kuuluisasta terroristista, tulee tytön lohtu ja turva.
 
Sitten hän löytää miehen, joka tuntuu vastaavan hänen unelmiaan: Henrin, joka lupaa pitää Aurasta huolta. Joka on kiinnostunut Auran tavoin jopa epätavallisen paljon terrorismista. Tytön elämä tuntuu kulkevan kuin ruusuilla, mutta...
 

Pakkomielteitä

 
Monet kysyvät minulta, mistä kiinnostukseni historiaan sai alkunsa. "Arvaatkaa", sanon silloin. Useimmat veikkaavat Hitleriä, toiset uh, niin kuumaa hissanopettajaamme (myönnän, että sekin liittyy tähän, kiitokset muuten hänelle, loistava ope), mutta totuus on, että historia vei minut mukanaan sen jälkeen, kun olin lukenut Terhi Rannelaa. Minun oli pakko saada tietää enemmän Meinhofista, ja sehän totta kai vei minua yhä syvemmälle Saksan historiaan. Tämä tapahtui muistaakseni vuonna 2010...

Pari kuukautta sitten satuin törmäämään uudelleen Taivaan tuuliin -kirjaan ja totta kai minun oli hankittava se itselleni. Pokkarina. Parilla eurolla. Bingo!

Kirja on suorastaan hyytävä. Kauhea, suoraan sanoen. Se kertoo toisaalta todella hienosti koulukiusaamisesta ja sen aiheuttamista traumoista, mutta se sivuaa myös psykopaattisia ihmisiä sekä negatiivisesti latautuneita pakkomielteitä. Tajuan hyvin, miksi pidin alusta alkaen kirjasta paljon, vaikka teksti on ns. tiukkaa ja nopeatempoista, kun yritetään kelata nuoren naisen koko lapsuutta kasaan. Tempo on nopea ja yhtäkkiä huomaakin kirjan jo loppuneen.

Kirjan loppu jää avoimeksi, hah, kuinkas muutenkaan, mutta ei niin inhottavan avoimeksi kuin esim. Anu Holopaisen Molemmin jaloin -romaanissa. Äh, että minua vieläkin häiritsee sen kirjan loppu. Taivaan tuuliin loppuu paljon paremmin näin sanoakseni, se jättää avoimia kysymyksiä, mutta toisaalta se myös vastaa kaikista tärkeimpiin.

En ole lukenut muita Rannelan teoksia; ne eivät houkuttele minua samalla tavalla kuin tämä. Taivaan tuuliin ei ole mikään maailman paras kertomus, mutta se iskee minuun joka kerta kiitos koskettavan aiheen sekä kuitenkin jollain tavalla koukuttavan kerronnan. Kyllä suomalainen kirjallisuus osaa!

maanantai 4. marraskuuta 2013

Iskelmä on ikuista – Kiitos Danny!

 
Kirjoittaessani tätä puut ovat jo varistaneet lehtensä, ja ikkunasta katsoessa voi kirjaimellisesti tuntea, kuinka talvi saapuu. Taustamusiikkina ja isnpiraation lähteenä toimii Dannyn (oik. Ilkka Lipsanen) kokoelmalevy, jonka pohjalta ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä.
 
Takana on Dannyn, "Suomen Tom Jonesin", konsertti ja hyvät muistot. Se, että on kiertänyt maailmaa 50 vuotta, on jo sen verran kova saavutus, ettei ihme, että siinä vaiheessa tahtoo eläkkeelle. Mutta katsos vain, ei tuota miestä kyllä aika ole kohdellut kaltoin. Totta kai meno ei ole enää niin hurjaa kuin kuumalla 70-luvulla, mutta kokonaisuudessaan miehessä riittää vielä virtaa vaikka muille jakaa. Sen verran hienosti laulut soivat ja jalka vispasi musiikin mukana. Taustalaulajatytöt tanssivat ja lauloivat. Danny otti haltuunsa koko lavan.
 
Lipsasella on semmoinen kyky, joka enää harvalla suomalaislaulajalla on. Hänen biisit jäävät oikeasti elämään, ja ne elävät vielä pitkään sen jälkeenkin, kun itse Danny ei ole niitä meille laulamassa. Siksi oli ihanaa kuulla ne vielä kerran miehen itsensä laulamina.
 
Danny tuli, Danny meni. Laulut jäivät. Jo edesmennyt Kari Jalkanen, tunnetummin Kari Tapio, sanoi ennen kuolemaansa näin hienosti:
"Iskelmä on ikuista."
Kiitos Danny! Sinun ansiostasi iskelmä ON ikuista.

Danny – Viihdemaratonin loppusuora -niminen konserttikiertue kiertää vielä muutaman kuukauden ympäri Suomea. Sitten Danny jää ansaitulle eläkkeelle.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Luin: Näkymätön, Mats Wahl

Mats Wahl: Näkymätön (Den osynlige)

Otava, 2005 (alk.peräinen 2000)

Luokitus: Pakko lukea!


Kirja ei ole tarkoitettu ihmisille, jotka pelkäävät kuolemaa. Eikä ihmisille, jotka eivät halua onnettomia loppuja. Eikä varsinkaan ihmisille, jotka eivät voi sietää sujuvaa dialogia.

Mitä, missä, milloin?



Kaikki alkaa siitä, kun aivan tavallisesta ruotsalaisesta kylästä katoaa aivan tavallinen nuori poika, Hilmer. Hän pelaa futista, hengaa ystäviensä kanssa, tapaa tyttöystäväänsä ja tekee kaikkea aivan normaalia. Ja sitten hän vain eräänä päivänä katoaa. 

Samaan aikaan Hilmerin koulussa on tehty monia räikeitä pahoinpitelyjä, joissa uhreina on usein ollut maahanmuuttajia, ja koulun seinille on tuhrattu hakaristejä ja kaksoissalamia. On sanomattakin selvää, että Hilmerin katoamista tutkiva rikospoliisi Harald Fors joutuu kohtaamaan sen, mitä on aina pelännyt: äärioikeiston. 

Liittyvätkö uusnatsit Hilmerin katoamiseen? Miksi kaikki tuntuvat sulkevan silmänsä sille, mitä on tapahtumassa? Kello käy ja Harald alkaa tuskastua siihen, että jopa poliitikot välttelevät kaikin tavoin vastuutaan. Kuka tietää ja mitä? Palaako Hilmer elävänä kotiin?

Kirjan kertomaa


Mats Wahl on yksi länsinaapurimme kiistattomasti suosituimmista nuortenkirjailijoista. Eikä ole ihme: Wahl osaa juuri sitä, mikä on monelle kirjailijalle tuskastuttavaa, jopa mahdotonta. Hän osaa kirjoittaa terävää dialogia. 

Kirja itsessään ja varsinkin kirjan teema, kuinka nuoriso liittyy äärioikeistoon, on tuttua kauraa niille, jotka ovat lukeneet Marja-Leena Tiaisen Pikkuskini-kirjan (aijai, minä sen taisin arvostellakin täällä). Siihen minä en vastaa, kumpi on parempi tai kumpi kertoo äärioikeistosta paremmin, mutta sen sanon, että luitpa sitten kumman tahansa (tai kummatkin), saat varmasti selville, etteivät uusnatsit ole ihan mitä tahansa nyrkinheiluttajia. He tietävät aika tarkkaan, mitä tekevät.

Itse kirjan nimi, siis Näkymätön, viittaa Wahlin kirjoittamiin kohtauksiin, joissa ääneen pääsee kadonnut Hilmer, tai siis pojan ajatukset. Juuri nämä pienet kohtaukset olivat niitä, joihin minä tässä kirjassa rakastuin. En osaa selittää sitä kunnolla, tai siis en osaa selittää sitä ilman hehkuttamista, joten annetaan Wahlin kynän puhua:
"Eräänä toukokuun ensimmäisistä päivistä Hilmer Eriksson tajusi, että hänestä oli tullut näkymätön. Hilmer nousi, otti kirjansa ja heitti sen seinään.
Ettekö te näe! Hilmer ulvoi.  Minä olen täällä!
Heti kun Hilmer oli heittänyt kirjan kädestään, se katosi. Kirjan selkämys ei koskaan osunut seinään."
 Itse Henning Mankell on jossain välissä kommentoinut Näkymätöntä tällaisin sanoin:
"Wahlin kirja on pakollista luettavaa."
.... tai pakollista luettavaa ainakin niille, jotka janoavat tietää lisää siitä, mikä pelottaa ihmisiä. Usein kirjat, joissa on Wahlin tapaan paljon dialogia, eivät pysty saamaan sitä samaa tunnetta kuin teokset, joissa kuvaillaan enemmän. Monet ajattelevat, etteivät voi kirjoittaa sujuvasti sekä paljon hyvää dialogia että hyvää kuvausta. Wahl on heittänyt tällaiset ajatukset romukoppaan ja kirjoittanut hienon, tunteikkaan romaanin, jossa on paljon repliikkejä. Hyviä repliikkejä.
"– Minä olen Harald Fors. Olen poliisi.
– Oletko?
– Miksi sinä et ole tunnilla?
– Ei kuulu sinulle.
Fors katsoi poikaa. 
– Mitä sinä tuijotat? poika sähähti. 
– Sinua." 
Pitkiä, monen sivun mittaisia dialogeja, joiden väleissä on vain vähän kuvausta. Wahl on kirjaimellisesti antanut henkilöiden elää elämäänsä.

Toinen mielenkiintoinen seikka kirjassa liittyy omiin uskomuksiini. Stereotypioihin. Niin kuin joskus jo mainitsin, on minulla varsin auvoinen kuva Ruotsista maana ja yhteiskuntana. Siihen ovat vaikuttaneet niin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen hyvä kohtelu ko. maassa kuin 60-luvun nopea yhteiskuntakehitys, joka vei Ruotsin Euroopan kärkimaaksi.

Mats Wahlin rankka kuvaus maahanmuuttajien kohtelusta Ruotsissa rikkoo osittain näitä auvoisia kuvia. Se on ehkä yksi syy sille, miksi haluan lukea tämän kirjan aina uudelleen ja uudelleen. Näkymätön on pirun tasokas kirja, pitipä sitten nuortendekkareista tai ei. On vain kumarrettava Mats Wahlille.

Tulipa muuten mieleen, että olen tuossa viikonloppuna menossa katsomaan Dome Karukosken uutta Leijonansydän-leffaa, joka ainakin arvosteluista päätellen kertoo varsin hyvin uusnatsien toiminnasta. Siitäpä sitten myöhemmin lisää.