perjantai 15. marraskuuta 2013

Luin: Parantaja, Antti Tuomainen

Antti Tuomainen: Parantaja

Helsinki-kirjat, 2010

Luokitus: Herkullinen yhdistelmä, sulaa suussa


Minulla oli vielä äskettäin pitkään jatkunut kuiva kausi, jolloin jokainen lukemani kirja tuntui vähän kuin... vähän kuin pakotetulta. Nimenomaan minun lukijapuoleltani.

Se kaikki ratkesi yllättävän helposti: Löysin kirjan, johon rakastuin ja kirjailijan, jota haluan lukea lisää.

Parantaja-nimisessä romaanissa liikutaan pääkaupungissamme Helsingissä, niin kuin muissakin Antti Tuomaisen kirjoissa. Tämä Helsinki ei kuitenkaan ole meidän tuntema stadi: se on stadi sen jälkeen, kun ilmastonmuutos on iskenyt ja kaikki odottelevat vain maailmanloppua. Ihmiset tappelevat keskenään, sähkö toimii vain harvoin, vesi ei kulje. Ne, joilla on varaa karkaavat pohjoiseen etsimään parempaa elämää.

Kirjan tunnelma, tapahtumat ja tapahtumapaikat ovat niin syvästi dystopia-scifiä, että melkein itkettää pelkästä synkkyydestä. Aina vain sataa, ihan kuin brittiläisissä dekkareissa, aina sataa kaatamalla, aina kuolee ihmisiä, aina jonkun katseessa on epätoivoa ja tuskaa.

Ah, miten dystooppista.

Kaikki rypevät kaulaansa myöten inhorealismissa. Paha on melkein voittanut hyvän. Ketään ei enää kiinnosta. Kukaan ei enää jaksa välittää.

Siinä maailmassa ketään ei hetkauta, vaikka Tapani Lehtisen toimittajavaimo Johanna ei vastaakaan enää puhelimeen. On tapahtunut jotain, sen Tapani tietää, mutta hänellä ei ole tietoa eikä taitoa lähteä vaimoaan etsimään. Hänen on siis pakotettava ihmiset puhumaan ja toimimaan, jotta hän löytäisi rakkaan vaimonsa. Pian Tapani saakin huomata, ettei kukaan ole sitä, miltä näyttää. Tahtooko hän tietää totuutta? Onko siinä enää mitään järkeä, kun maailma loppuu minä hetkenä hyvänsä?

Matkallaan pimeyteen ja sitä kautta kohti totuutta, mies huomaa, että vain harvoin edes aviomies ja -vaimo tuntevat toisiaan läpikotaisin. Hän joutuu puntaroimaan omia tunteitaan ja menneisyyttään tarkemmin kuin aiemmin.

Pimeydestä pimeyteen vie kuoppainen tie


Synkkyyttä tasapainottaa mielestäni oivallisesti Tuomaisen kyky hauskuuttaa lukijaa. Huumori on tietenkin mitä nyt on: mustaa, synkkää huumoria. Usein varsin näsäviisasta. Pari kertaa huomasin hörähteleväni sellaisillekin jutuille, jotka vielä tässä maailmassa, nykymaailmassa, ei ehkä olisi sallittua. Niille ei olisi sallittua nauraa. Hups.

Kirjan loppuessa olin oikeasti hyvin hämmentynyt. En niinkään siitä, että kirjan loppu jäi kutkuttavan avoimeksi, enkä edes siitä, että loppu tuli niin yllättäen. Kirjassa vain oli niin paljon purtavaa ja mietittävää, että vielä pitkään lukemisen jälkeenkin puin asioita mielessäni. Entä sitten? Mitä lopun jälkeen tapahtui? Harvoin törmää yhtä kutkuttaviin loppuihin.

Parantaja on hyvin vahva kunnianosoitus vanhalle, kunnon dekkarille, vaikka tapahtumapaikka onkin tulevaisuuden Helsinki. En pilaa yllätystä paljastamalla yksityiskohtia, mutta sen sanon, että tulette lukemaan monia kliseisiä dekkarikohtauksia. Ja ai että ne sopivat tähän aivan loistavasti! Olen aivan täpinöissäni tämän kirjan (ja kirjailijan) kanssa. Voin kerrankin sanoa kirjaa todella hyväksi, eivätkä edes muutamat epäloogiset juonenkäänteet häirinneet lukemista.

(Näin esimerkkinä epäloogisuudesta: Jos sinun vaimosi olisi kadonnut ja tietäisit, että olisi tapahtunut jotain kamalaa, jättäisitkö silti hänen sähköpostinsa lukematta? Eikö silloin kirjesalaisuus jäisi kakkoseksi?)

Jos pidät dystooppisista maailmankuvista, jos mielesi halajaa jotain kirveltävää jännitystä, tässä on kirjasi. On valitettavaa, että kirjastomme Antti Tuomainen -jono on sen verran pitkä, etten vielä moneen viikkoon, ehkä kuukausiin saa käteeni muita miehen romaaneja. Seuraavana olisi vuorossa miehen uusin, Synkkä niin kuin sydämeni, jonka pitäisi olla taattua dekkarikamaa siinä missä Parantajakin. Sitä ennen minun on tyydyttävä maistelemaan Parantajan jälkimakuja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti