keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Saabismi on sairautta, Pateismi on pelkkää juhlaa

Popeda: Museorekisterissä (35-vuotisjuhlakokoelma)

Poko Records (Emi Finland), 2013


Rakkauteni Popedaan on pulpahdellut pinnalle monta kertaa blogiurani aikana ja nyt se pääsee valloilleen, kun Ikurin turbiini ja hänen bändinsä ovat koonneet yhteiset vuotensa samojen kansien väliin. Siis kirjaimellisesti kansien, tässä levykokoelmassa kun on peräti kuusi (?!) levyllistä Popedaa + pieni historiikki yhtyeen vuosista. Kaikki samoissa kansissa! Huhuh, siinä on jopa Popeda-fanille työtä.
 

Huumeita on monta, mutta rock `n`roll parasta on

 
Popedaa ei paljon tarvitse esitellä. Tämä heteromaskuliinisuutta ja testosteronia huokuva bändi on aina osannut ottaa yleisönsä, ja tämän takia yhtyettä onkin kutsuttu nimenomaan livebändiksi. Ja sitä se on edelleen. Jos et ole kuullut Popedaa livenä, olet menettänyt jotain tärkeää. Jätän toki mainitsematta yhtyeen varsin värikkään ja alkoholinhuuruisen keikkahistorian... Siitä on vuosien varrella revitelty niin monia otsikoita ja lööppejä, ettei minun sitä tässä tarvitse tehdä.
 
Totta kai 35 vuotta on jättänyt bändiin jälkensä: Pate Mustajärvi ja kumppanit ovat avoimesti kertoneet elämäntapamuutoksistaan sekä vanhenemisesta. Paten aamu ei enää alakaan krapulan tappajalla eli viinalla, vaan hän kaivaa puurohiutaleet esiin ja keittää puuroa. Käy lenkillä, salilla. On aikuistunut.
 
Moni pelkää sanaa "aikuistunut" Popedan kohdalla, mutta se ei aina tarkoita samaa kuin "tylsä", vaikka niin kuvitellaan. Popedan uusimman levyn (Voitto, 2011) biisit eivät tietenkään ole enää niin tyhmiä ja hulluja kuin ennen vanhaan, mutta tylsiksi niitä ei voi haukkua kukaan. Emmekä toki halua jättää live-esiintymisiä huomioitta: Pate osaa laulaa pirun hyvin, jätkät osaavat soittaa pirun hyvin, koko tunnelma on upea. Paten ääni on vuosien myötä vain hioutunut ja siihen on tullut lisää syvyyttä ja karkeutta, eikä ainakaan vielä ääni on vioittunut.
 

Jos mulla olis Corvette, mä veisin mimmin baanalle


Noh, mutta miksi juuri minä retkahdin Popedaan? Sehän on kaikkea sitä, mitä minä en ole. Naisia, viinaa, rellestämistä...

Vastaus on hyvin simppeli: testosteroni ja kitarat.

Popeda on ylpeästi reteetä, maskuliinista ja tyhmää. Pate Mustajärven 80-luvun sanoituksiin tiivistyy kaikki se, mitä olen aina halunnut olla, mutta mitä en ole ikinä saanut/uskaltanut toteuttaa. Popeda tarkoittaa minulle roolien ja tiukkojen normien rikkomista. Costi Hautamäen (ja aiemmin myös Arwo Mikkosen, levätköön hän rauhassa taivaallisessa laulukuorossa) kitarasoolot ovat upeita, yhdellä sanalla ilmaistuna upeita.

On vaikeaa sanoa, diggaisinko Popedasta ellen olisi transmies ja täynnä sisäistä epävarmuutta varsinkin naisia kohtaan. Kuunnellessani Popedaa olen mies ilman vajaavaisuuksia. Ilman etuliitettä trans.
 

On mulla bootsit ja mä soitan kitaraa

 
Museorekisterissä-kokoelmalevy on selvästi suunnattu vannoutuneille faneille. Totta kai se käy läpi kaikki hitit ja ns. renkutukset (Matkalla Alabamaan, Kersantti Karoliina...), mutta kokoelmalla on myös paljon ennen julkaisemattomia biisejä, demoja sekä kasa liveäänityksiä eri vuosikymmeniltä. Varsinkin muutamat varsin mielenkiintoiset demot ja livet saivat aikaan naurunpurskahduksia allekirjoittaneessa.
 
Esimerkiksi:
 
Signoritas and margaritas on vuonna 2005 tehty demo, jonka fanit tuntevat paremmin nimellä Rio de Janeiro. Toden totta, ette olisi arvanneet tätä! Demossa solistina toimii Costello Hautamäki eikä Pate! Puhumattakaan sanoituksista ja melodiasta! "Koko yö Paten kanssa me kuljettiin." Heh! Jumalaare, kuinka minä nauroin sille biisille.
 
Tai sitten Heikki Salon esittämä Kovan pojan blues (Hei mennään nussii), joka kuullaan kokoelmalla itse asiassa kolmeen kertaan: ensin alkuperäisenä versiona, sitten Popedan livenä ja vielä tämä Salon live vuodelta 1998. Samalla levyllä Pauli Hanhiniemi esittää biisin Tahdotko mut tosiaan, joka toimii todella hyvin miehen "Kolmas nainen" -soundilla (ja miksikäs ei toimisi: Hanhiniemi itse sanoitti kyseisen biisin).

Kaikkein mielenkiintoisimpia kipaleita ovat kuitenkin ne biisit, joita vain harvoin Popedalta kuulee. Esimerkiksi Enkeliblues, jossa on todella kauniit lyriikat ja vahva tunnelma, vähän samalla tavalla kuin Repessä ja Lissussa, josta onkin vuosien aikana tullut yksi suosikkibiiseistäni. Enkeliblues on hieman erilaista Popedaa, kuten on myös -niminen biisi, joka siis on kuin onkin Pate Mustajärven kynästä, vaikka nykyisin se tunnetaan -yhtyeen kipaleena. Olisi  muuten hauskaa tietää, milloin ja missä yhteydessä Mustajärvi antoi biisinsä Yölle...
 
Kuusi levyllistä tuhtia tavaraa ei todellakaan ole liikaa, jos otetaan huomioon kokoelman hinta eli 50 euroa. Levyjen määrällä jaettuna siitä ei kuitenkaan muodostu kuin se kahdeksisen euroa per plätty, että ei se todellakaan ole paha hinta. Voinen sanoa näin, ettei kokoelma ole tosifanille mikään pakollinen hankinta, mutta se on oiva ja tarpeellinen ihmiselle, jolla ei ole vielä kaikkea. Joka janoaa lisää Popedaa. Joka ei saa tarpeekseen testosteronista.
"Palle and the boys. Mitä meillä olla vois, jos ei ois rock ´n´ rollia?"
Lisäyksenä: Joku kyseli minulta kerran, että mitä se popeda oikein tarkoittaa. Popeda on venäjää ja tarkoittaa voittoa. Ei olekaan ihme, että viimeisin Popedan levy olikin nimeltään Voitto.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti