maanantai 30. joulukuuta 2013

Luin: Kukkiva syyspervo ruukussa, toim. Miska Rantanen

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa. Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä.

Schildts & Söderströms, 2013

Luokitus: Hulvattoman hauskaa kielineroille ja pilkunnussijoille.


Elämässä pitää olla huumoria, naurua... ja pieniä lapsuksia, joita meiltä jokaiselta aina silloin tällöin lipsahtelee. Kirjoitusvirheitä, väärinymmärrettyjä tekstejä, jotka muuttavat sisällön joksikin aivan muuksi... Hauskaa ja taatusti naurunpurskahduksia aiheuttavaa.

Niistä lapsuksista Miska Rantanen on koonnut kirjaimellisesti naurettavan teoksen. Kyseinen kirja on valitettavasti jäänyt monilta ihmisiltä huomaamatta, joten minäpä yritän nyt korjata tätä hirveää vääryyttä.

Omasta huumorintajustani voin kertoa sen verran, että se on on useinkin hyvin synkkää ja tummaa. (Sen takia diggasin ihan mielettömästi mikäsenyoli... siinä Ylen stand-up-kisassa kisanneesta Robert Petterssonista, jonka huumori oli juuri sellaista tummaa. Mikä mies!)


Kielitieteen erikoisia kombinaatioita


Osa Rantasen kokoamista lapsuksista on juuri tällaista, hieman jopa harmaalla alueella liikkuvaa huumoria, mutta suurinta osaa voi lukea huoleti sellainenkin ihminen, jolle musta huumori on yhtä kuin ei huumoria lainkaan. Valtaosa lapsuksista on viattomia, pieniä kirjoitusvirheitä  yksi kirjain on vaihtunut, toinen on tullut tilalle , joista aiheutuu mielenkiintoisia kombinaatioita.

Varsin erikoinen yhdistelmä on myös itse Miska: Mies on siviilissä perheenisä ja töissä talouden ja politiikan toimittajana Hesarilla (huh, toivottavasti ei ole minun tulevaisuuteni). Hänellä on siis luontainen kiinnostus Suomen kieleen ja kieliopin sääntöihin... ja varmasti myös omakohtaista kokemusta siitä, kun tulee kirjoitusvirhe, joka muuttaa tekstin sisällön aivan toiseksi.

Osa Kukkivan syyspervon hauskoista kuvista on ennenjulkaisemattomia, mutta osa on kiertänyt esimerkiksi Facebookissa jo useamman vuoden ajan. Juuri siksi kirjaa vaivaakin sama asia, mikä vaivaa monia muitakin huumoripitoisia teoksia: kertakäyttöisyys. Huumorimielessä kirjoitettuja kirjoja ei lueta samalla tavalla monia kertoja kuin kaunokirjallisia teoksia. Niitä annetaan usein pilke silmäkulmassa lahjaksi jollekulle, joka niistä pitää, mutta harva ihminen lukee kirjaa useammin kuin yhden kerran. Kirjoitusvirheet naurattavat varmasti yhden, ehkä toisenkin kerran, mutta sen jälkeen se on siinä.

Olen kuitenkin aika varma siitä, ettei Rantanen koonnut kirjaansa dollarin merkit silmissään vilkkuen, vaan hän tiedosti tosiasiat. Kirjoitusvirheet naurattavat kaikkia iästä riippumatta, mutta harva on valmis maksamaan niistä.

Tämä on vuoden 2013 viimeinen blogipostaukseni! Seuraavan kerran tuolla ylhäällä komeileekin sellainen lukema kuin 2014. Ohhoh! Hyvää uutta vuotta!

torstai 26. joulukuuta 2013

Luin: Murtuneet mielet

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

WSOY, 2013

Sivuja: 475 (huhhuh)

IT-tykki Karhumäellä.
Tainionkoski. 13.12.1939 Lähde: SA-kuva-arkisto
 

"He käpertyvät osoitetuille paikoille pieneen kippuraan, kuin sikiö äitinsä kohtuun, ikään kuin tuo asento suojaisi heitä kaikelta siltä kauhealta, johon he nyt ovat joutuneet. He makaavat siinä kuin kuolleina pelosta ja järkytyksestä, eräät puristavat yhä kivääriä kouristuksenomaisesti."
Ville Kivimäen Murtuneet mielet kertoo "hieman erilaisen tarinan suomalaisille tärkeistä sodista, joiden sivuotuotteena syntyi käsite suomalaisesta sisusta ja yhteisöllisyydestä", niin kuin eräs opettajani sitä tässä yhtenä päivänä kommentoi. Kirja sai Tieto-Finlandia -palkinnon ihan tässä pari kuukautta sitten, mikä oli mielestäni oikeutettu, hyvä teko. Kirja on sen arvoinen.

Murtuneet mielet pureutuu siihen, mitä oli pitänyt tapahtua, että nuori, fyysisesti terve sotamies päätyi lopulta psykiatriselle poliklinikalle hourailevana, muistinsa menettäneenä hermoheikkona. Se kertoo yksityiskohtaisesti siitä, miksi miesten hermot murtuivat ja kuinka aikalaiset näihin "tärähtäneisiin" sotilaisiin suhtautuivat. Oliko kyse pelkästä pelkuruudesta, näyttelemisestä? Entä hoidot, millaisia ne olivat, kuinka potilaita hoidettiin?

Ylipäätään on kyse siitä, mitä se on, kun "tärähtää". Kun kova paine, väkivaltaiset tapahtumat ja ainainen vaara aiheuttavat muutoksia psyykkisessä terveydessä.


Katse kirjaan


Posttraumaattisen stressin käsite syntyi vasta sodan jälkeen, joten suureksi osaksi Saksasta poimitut sotapsykiatrian opit olivat vielä lapsenkengissään. Usein siviilipsykiatrit, jotka eivät tienneet paljon mitään sotatilanteesta ja siitä, mitä oli olla sotilas, eivät ajatelleet "tärähtyneisyyden" syntyneen niinkään sodasta vaan jostain "sielusyntyisestä". Usein he ajattelivat potilaan olleen muutenkin hieman kaheli, vähä-älyinen tai vähintäänkin epäsosiaalinen, vaikka todellisuudessa syy olisi löytynyt sotilaan kokemista asioista.


"Jaakko H. oli nyt myös tunnustanut asian, joka oli aiheuttanut hänelle mielenvaivaa ja pilkkaa: hän ei kyennyt kiintymään naisiin, vaan kauniisiin miehiin, minkä oli aloittanut `muuan venäläinen tanssimestari`. Ajan oloon tämä jo riitti siihen, että Jaakko H:n tutkinut uusi psykiatri piti häntä `labiilina psykopaattina`."

Oli myös hienoa saada vastauksia kysymykseeni siitä, miksi osa sotamiehistä koki sodan kauhut pahempana kuin toiset. Miksi toiset reagoivat siihen voimakkaammin kuin toiset? Alla yksi vastausvaihtoehto.
"– – Olli N:n ryhmän nuorukaisista muodostui erittäin tiivis toveriryhmä, jolle oli leimallista poikamainen leikinlasku ja voimakas veljellinen yhteishenki. He lauloivat yhdessä, järjestivät omia pelejä ja leikkejään, laativat kirjeitä tytöille sekä jakoivat keskenään mehukkaita  ja yleensä keksittyjä  naisseikkailuja."
Kivimäki toteaa kirjassaan, että juuri nuo seikat, sotaveljeys, luottamus ja tiivis yhteishenki, olivat yksi vahva tekijä sille, että suurelle osalle sotamiehistä sota ja sen kauheudet eivät olleet ylitsepääsemättömiä asioita. Se on yksi syy sille, miksi jotkut selvisivät sodasta (henkisesti) paremmin kuin toiset. Niille, jotka tunsivat itsensä ulkopuolisiksi, joko oman ikänsä, persoonansa tai sosiaaliluokkansa takia, oli suurempi riski murtua taisteluissa. 

Muistakaamme se, että Suomessa oli juuri aiemmin riehunut "veljeysriita", sisällissota punaisten ja valkoisten välillä, joka oli kärjistänyt sosiaaliluokkien välejä. Sosiaalierot eivät kaventuneet näkymättömiin, vaikka miehet olisivat kuinka maanneet korsussa valmiina taisteluun yhteistä vihollista vastaan. Ne saattoivat, ja tekivätkin niin, pienentyä, mutta harvoin kadota kokonaan.

Muita syitä sille, miksi toiset murtuivat ja toiset eivät, ovat muun muassa traumaattinen menneisyys tai mieltä painavat, muut murheet. Joissakin tapauksissa avioliitto ja sen tuomat hyödyt ovat saattaneet jopa ylläpitää motivaatiota, mutta usein juuri tällaiset ns. ulkopuolelta tulleet ongelmat  kuinka perhe voi tai pettääkö kumppani häntä parhaillaan jonkun muun kanssa  olivat se viimeinen pisara ennen mielen murtumista.

Lopullista, tyhjentävää vastausta kysymykseen ei ole löytynyt. Edelleen on hämärän peitossa se, miksi jotkut selvisivät kovista, väkivaltaisista taisteluista paremmin kuin toiset. Ville Kivimäki kertaa niitä hyvin yksityiskohtaisesti.


Arvio


Halusin tehdä tästä postauksesta enemmänkin esittely- kuin arvostelutyyppisen ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että aihe on mielestäni mielenkiintoinen ja kaipaa yleistä keskustelua. Kivimäki käsittelee aihetta hyvin, siis ammattimaisesti, sen enempää liioittelematta "Talvisodan henkeä" tai "suomalaisten sotaveljeyttä", jossa oli säröjä ja riitasointujakin. Okei, välillä aihe kaartaa myötätuulessa kohti liioittelevampaa, melkein ihannoivaa tyyliä, mutta se palaa nopeasti ruotuun tosiasioiden tullessa esille.

Olisin ehkä toivonut hieman lisää siitä, mitä äärirajoillaan ponnistelevat siviilipsykiatria ja -mielisairaanhoito joutuivat  tekemään, jotta sotilaat pääsivät ns. siviilien jonojen ohi. Kirjassa käsitellään vain sivulauseina sitä, miten sotapsykiatria vaikutti siviilitoimiin. Toki se olisi mennyt hieman ehkä aiheen vierestä ja kasvattanut jo ennestään pitkää kirjaa, mutta se olisi varmasti miellyttänyt tiedonjanoisia ihmisiä.

Muuta vikaa en oikein edes halua Murtuneet mielet -kirjasta löytää (enkä löydäkään). Kirja on kattava, yksityiskohtainen ja asiaansa pureutuva. Puolueeton. Varsin selväsanainen jopa maallikolle. Ehdoton, jos ei nyt myöhäinen joululahja niin vaikka uuden vuoden lahja ihmiselle, jota kiinnostaa historia. Suosittelen lämpimästi.

Kuvalähde sijaitsee osoitteessa http://sa-kuva.fi/ , joka on Puolustusvoimien ylläpitämä kuva-arkisto talvi- ja jatkosodan sekä Lapin sodan ajalta. Sinne on koottu yli 100 000 kuvaa.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Kirjanystävän joulukuvat

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa (kaksi viikkoa sitten)


Super-zoomilla läheisestä pöntöstä tällainen kuva
Tällä kertaa tällainen pieni kuvapitoinen ylläriherkku; se, joka on siellä konvehtirasian pohjalla juuri silloin, kun makeanhimo iskee. Näillä kuvilla toivotan jo näin alustavasti kaikille rauhaisaa, makeaa, mukavaa ja ennen kaikkea kirjallista joulua!






keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Luin: Vain pahaa unta, Aino ja Ville Tietäväinen

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

WSOY, 2013

Luokitus: Kaikille vanhemmille ja unista pitäville


Painajaisunet ovat monessa suomalaisperheessä kuuma puheenaihe. Se on universaali asia, mutta kaikkien unet ovat aina hieman erilaisia, yksilöllisiä. Varsinkin pienemmistä lapsista painajaiset voivat tuntua pelottavilta ja suoraan sanoen jopa traumaattisilta. Vanhempien tulisikin puhua lastensa kanssa unista; siitä, ettei unia tarvitse pelätä, eivätkä ne sekoitu todellisuuden kanssa.

Unet ja unien aiheet ovat kiehtoneet aina sekä maallikoita että alan asiantuntijoita. Unille, varsinkaan painajaisunille, on harvoin keksitty täysin selittävää syytä. Useimmiten hyväksytty selitys on, että painajaiset auttavat meitä toimimaan vastaavanlaisissa, oikeissa tapahtumissa.
Ken tietää. 

Varma asia sen sijaan on, että Ville sekä nyt kuusivuotias tytär Aino Tietäväinen ovat koonneet hienon paketin. Vain pahaa unta on tietääkseni ainutlaatuinen teos suomalaisessa lasten- ja sarjakuvakirjallisuudessa. Ville Tietäväinen on jo aiemmin saavuttanut suosiota sarjakuvillaan, ja nyt hän ottaa askeleen edemmäs: hän piirtää tyttärensä unia.

Kaikki unet ovat totta. Jokainen painajainen on koottu Aino-tyttären kertomuksien mukaan, ja Ville on vain kuvittanut ne ja kirjoittanut ne tekstin muotoon. Kaikki on haluttu pitää mahdollisimman aitona, ja siitä syystä kuvitusta täydentävät hienosti, suoraan sanoen nerokkaasti Aino-tyttären piirrokset, jotka vievät vähän syvemmälle lapsen mieleen. Ne näyttävät sen, miltä uni oikeasti on tuntunut.

Toteutuksesta


Mielestäni oli todella hyvä ajatus liittää mukaan Ainon piirtämiä kuvia. Ne tuovat mukaan omaperäisyyttä sekä sitä paljon kaivattua aitoutta. Mikään ei ole niin aitoa kuin lapsen ajatukset. Itse ideaa on myös kehuttava oikein kunnolla: Ei ihme, että kirja oli ehdolla Finlandia Juniorin saajaksi, sillä idea on kaikkea muuta kuin tavallinen. Tietäväisen kuvat ovat aidontuntuisia, vaikka itse unet ovatkin kaikkea muuta kuin realistisia. Unissa vilahtelevat milloin kolmisilmäinen tonttu, milloin myrkkyhampaiset käärmeet. Visuaalisena kokemuksena kirja on ensiluokkainen, harvoin näin mielenkiintoiseen kirjaan törmääkään.

Mielestäni toteutus on lievästi sekava. Silmä pomppii eestaas yrittäen löytää sen, mistä kaikki alkaa ja mihin se päättyy. On toden teolla etsittävä kirjan punaista lankaa. Ja juuri kun silmä on ehtinyt tottua kirjan asetteluun, kirja loppuu.

Samoin minua jäi mietityttämään kohderyhmä: lapset. Ihan pienille lapsille kirja ei sovi, sen verran raakoja unia kirjaan on kuvitettu ja kirjoitettu, mutta juuri koulunsa aloittaneille tai eskarissa oleville se on varmasti oikein mielenkiintoinen. Kunhan lähellä on vanhempi, joka voi tarpeen tullen selittää, mikä on unta ja mikä totta.

Vain pahaa unta on hyvää vaihtelua "tavalliselle" sarjakuvalle tai "tavalliselle" kuvakirjalle. Oli hauskaa huomata, että mielessäni usein hämmästelin kirjaa sanomalla: "Oho, näinkin voi tehdä! Näinkin kuvakirjaa voi kuvittaa/kirjoittaa!" Erikoiskiitos taustalle sommitteluista uniselityksistä, joita ei ole vain heitetty joukkoon, vaan ne on tarkasti harkittu ja sijoitettu sopimaan siihen kuvaan ja siihen kohtaukseen. Hienoa Tietäväiset!

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Rakkaudessa, sodassa... ja Facessa kaikki on sallittua?

Jotta tämä varsin vakavamielinen ja (köh, köh) tärkeä postaus saisi arvoisensa aloituksen, esitän teille muutamia johdattelevia kysymyksiä:
 
Onko Facebook-rakkaudella sääntöjä?
 
Millaisena henkilönä sinä esittelet kumppanisi Facessa? Onko hän "aina sottapytty pieni kullanmuru mussukka" vai pelkkä "mieheni tuli kotiin"?
 
Oletko varma, että naapurisi haluaa tietää aivan kaiken sinun ja kumppanisi suhteesta... Facen kautta?
 
Entä miehesi? Oletko aivan varma, että hän pitää siitä tavasta, millä tavalla häntä kuvailet?
 
Kodin Kuvalehden viimeisimmissä numerossa (24/2013) käsiteltiin mielestäni oivallisesti ja herättelevästi Facebookin sääntöjä nimenomaan rakkauden ja kumppanien kannalta. Face on mielettömän helppo paikka jakaa miesystävän viimepäiväiset toilailut ja ihastella uuden naisystävän kauniita korkokenkiä. Jo pelkästään se ajatus, että joku voisi lukea nämä asiat ja oikeasti pitää niistä, on useimmille ihmisille riittävä tunne.
 
Facessa rakastutaan. Facen kautta löydetään nuoruudenystäviä.
 
Ja Facen avulla rikotaan pari- ja ystävyyssuhteita.
 
Paneudutaan tähän esimerkin avulla, joka on itse asiassa yllättävän samanlainen kuin Kodin Kuvalehden eräs kertomus, joka nosti karvani pystyyn. Kuinka aikuiset ihmiset voivat tehdä näin?
 
Kuukausi sitten eräs kaverini erosi poikaystävästään. Pahimman kautta. Kaverini Maija ei itse omista Facebook-tiliä, vaikka monet hänen ystävistään omistavat. Hän luuli parisuhteensa olevan täydellinen. Poikaystävä vei häntä ulos syömään, leffaan ja kaikkea muuta, mitä nuoripari voi kahdestaan tehdä. Maijasta se tuntui täydelliseltä parisuhteelta. Kunnes totuus paljastui.

"Se poika jätti mut toissapäivänä, koska se oli ottanut jonkun naisen itselleen. Siis se oli mennyt yhteen yhden tytön kaa eikä ollut kertonut siitä mulle ennen kuin vasta eilen. Toisin sanoen mun poikaystävä meni yhteen naisen kaa ilman että mä tiesin siitä. Kaikista ärsyttävintä tässä on se, että alun perin mä sain tietää sen Facebookin kautta (en itse ole siellä itse, mutta ystäväni ovat). Tämä poikaystäväni oli laittanut tilapäivityksiin jotain että `käyttäjä x on parisuhteessa käyttäjän y kanssa`. Ja vielä kommentoinut sitä itse!"
 
Kirjoitin tämän postauksen siinä toivossa, että joku, edes joku, ottaisi asian aivojensa käsittelyyn ja tajuaisi, ettei tällä tavalla vain voi toimia. Facen kautta ei saa jättää ketään. Sen pitäisi mielestäni olla itsestäänselvyys, mutta näemmä se ei sitä ole ainakaan kaikille. Ystäväni mielenterveys koki kovan kolauksen, ja kaksi seuraavaa viikkoa hän vain kuljeskeli kaikkialla kuin sumussa. Ei kunnolla kyennyt opiskelemaan, ei harrastamaan. Edes ystävien tuki ei kunnolla tuntunut tehoavan.

Suosittelen lämpimästi Kodin Kuvalehden artikkelia kaikille Facessa liikkuville ja erityisesti niille, jotka jakavat siellä avoimesti koko parisuhteensa. Face on kiva paikka, mutta irl:n (in real life), siis oikean elämän, kaukaisuus voi aiheuttaa joillekin sen, että  ennen niin mukavista ihmisistä tulee kusipäitä. Käyttäkää hyvät ihmiset järkeä!
 
Henkilöiden nimet muutettu

tiistai 10. joulukuuta 2013

Luin: Taivaslaulua Rauhalan tahtiin

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus, 2013


Tahdon tehdä taidetta. Tahdon antaa sanojen kietoutua näppäimistölle, kynän tylsälle terälle ja kaunokirjoituksen epäselville merkeille. Tahdon tehdä sen yhtä kauniisti kuin Pauliina Rauhala.
 
Rauhalan Taivaslaulu oli itselläni lukulistalla jo pitkään. Siitä on puhuttu ja sitä on kritisoitu. Sitä on sanottu vuoden parhaimmaksi (esikois)kirjaksi. Minun oli pakko saada käsiini tuo kirja, jonka aihepiiri oli mielestäni vähintäänkin mielenkiintoinen: yhteisö, jolla on paljon määräysvaltaa ja josta liikkuu monia, varmasti myös perättömiä huhuja ja puheita.
 
Kirjan juoni jäi minulta jopa kokematta. Totta kai huomasin, kuinka eräs lestadiolaisnainen pohti perhettään, elämäänsä ja uskonsa vahvuutta. Syyllisyyttä ja väsymystä. Kuinka tämä nainen koki lestadiolaisyhteisön yhtä aikaa sekä parantavana että musertavana voimana. Hyvänä ja pahana. Nainen hoiti lapsiaan, miellytti yhteisöään, halusi olla kaikille jotain enemmän kuin pelkkä parhaat päivänsä nähnyt nuutunut kukka.
 
Jossain on räjähdyspiste. Meillä kaikilla se on jossain. Päähenkilö-naisella se tuli yllättäen ja voimakkaana, vuosien uupumuksen tuloksena. Missä menee elämisen ja oikeasti elämisen raja? Pääsevätkö huonot, kelvottomat äidit taivaaseen?
 
Entä onko pohjalta pääsyä takaisin ylös?
 

Me olemme maailma

 
Juoni ei ole tässä kirjassa se olennaisin osa, ei ainakaan mitä minä olen lukenut.  Ei, vaikka kirja koskettaa monia juonen ja varsinkin teemojensa kautta. On pysähdyttävä haistelemaan itse tekstiä ja virkkeitä, sanoja ja kielikuvia. Rauhala kirjoittaa todella kauniisti, melkein proosarunollisesti. En ole pitkiin aikoihin lukenut yhtä kaunista kieltä. Viimeisin tällainen kokemukseni oli kai Anna-Liisa Haakanan romaanit, joita viime kesänä luin ahmien ja nauttien jokaisesta sanasta.
 
Taivaslaulua lukiessani en kyennyt muuhun kuin haukkomaan henkeäni. Varsinkin päähenkilö-naisen, Viljan, minä-kertojakohtaukset ovat todella taidokkaasti punottu yhteen. Rauhala onnistuu siinä, mikä minua pitkään mietitytti ennen ensimmäisen sivun avaamista: Pystyykö hän näyttämään lestadiolaisuudesta sekä hyvät että huonot puolet siten, että kokonaisuus on tasainen? Kyllä hän pystyy.
 
Ehkä jopa pienenä häiriöäänenä voisin mainita kirjaan kirjoitetut "blogitekstit", jotka poikkesivat (totta kai) muuten runollisesta kielestä. Ne katkaisivat lukukokemusta ja saivat miettimään niiden loogisuutta. Kyllä, jälleen kerran loogisuutta. Kirjan lopussa blogipostauksillekin löytyy tarkoituksensa (ja kelpo sellainen), mutta silti minua jäi kaihertamaan muutama asia:
 
Okei, jos joku tahtoo yleistä keskustelua lestadiolaisuudesta, olisiko oikeasti järkevää tehdä sitä blogin kommenttikentässä? Tajuan tässä yhteydessä Rauhalan tarkoitusperät näyttää, kuinka erilaisia mielipiteitä on olemassa , mutta oikeassa elämässä minä itse olisin ainakin sulkenut blogini kommenttikentän jo ajat sitten saatuani noin paljon pahaa verta aikaan.
 
Uskon, etten voi kylliksi kehua Taivaslaulun kaunista kieltä. Kirja on todella hieno esikoiskirjaksi, eikä olekaan mikään ihme, että Rauhala on suomen kielen opettaja. Hän on joutunut tekemään valtavasti duunia ja erityisesti taustatutkimusta, jotta on saanut kirjansa kirjoitettua. Jo pelkästään sitä työurakkaa pitää kunnioittaa.
 
Tahdon kirjoittaa näin kauniisti. Tahdon koskettaa ihmisiä yhtä paljon. Jonain päivänä, jonain päivänä... Sitä odotellessani ostin Taivaslaulun ihan ikiomakseni kuin esimerkiksi itselleni. Kuin sanoakseni "jos muut, niin kyllä minäkin".

perjantai 6. joulukuuta 2013

R.I.P Nelson Mandela

Tällä viikolla on kuultu monia huonoja uutisia, jotka koskettavat miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. Fast and furious -tähti Paul Walker kuoli perin juurin ironisella tavalla, auto-onnettomuudessa, lauantaina 30. marraskuuta. Kuollessaan hän oli 40-vuotias perheenisä, jota jäivät kaipaamaan lähiomaiset sekä monet, monet fanit ja kollegat.
 
Tänään satuin eksymään Iltalehden sivuille ja järkytyin:
 
Nelson Mandela on kuollut. Mies menehtyi torstai-illan aikana rauhallisesti ja levollisesti kotonaan, lähimpien ihmisten ympäröimänä 95-vuotiaana. Mandela oli toden totta mies, joka muutti maailmaa. Hän oli mies, jolla oli unelma, ja sen toteuttamiseksi Mandela teki mitä vain. Hän oli loppuun asti tasa-arvon puolella, uskoi hyvyyteen ja ihmisten väliseen ystävyyteen.
 
Jäämme häntä kaipaamaan. Luulen, että olemme kaikki samaa mieltä siinä, että maailmastamme on jälleen kadonnut yksi hyväntekijä ja yksi kultaa sydämessään kantanut ihminen. Ihminen, joka uskoi unelmaansa.

Kaikesta huolimatta toivotan teille kaikille hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää!

torstai 5. joulukuuta 2013

Haastattelussa: Salla Simukka (osa 2)

Se on sitten joulukuu hyvät ystävät! Ei, en toki kuulosta kliseiseltä kun sanon, että vuosi menee joka kerta yhä vain nopeammin. Viimeistään jouluna pitäisi olla aikaa itselleen ja harrastuksille. Tällä hetkellä olen lukemassa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua, joten itsenäisyyspäivän tulee olemaan kirjallinen.

Tässä kuitenkin vielä ihanaa, upeaa Salla Simukkaa.


4. Millainen on hyvä palaute?

Tätä kysymystä Simukka ei miettinyt pitkään. Hän totesi, että hyvä palaute auttaa kirjailijaa hahmottaa jotain sellaista, mikä häneltä itseltään on jäänyt huomaamatta. Hyvästä palautteesta näkee, että lukija on ymmärtänyt lukemansa ja osaa antaa vinkkejä eteenpäin.

5. Mitä teet kun kirjoittaminen tuntuu vaikealta?

Salla Simukan mielestä paras konsti "kirjoitusjumista" ylipääsemiseen on kirjoittaminen. On aivan sama, onko kirjoituksesi hyvä vai huono, kunhan kirjoitat. Ota aikaa sieltä, missä sitä on. Älä tuskaile sen kanssa, ettet mukamas ehdi kirjoittaa ikinä mitään. Kirjoita, koska pidät siitä.

6. Onko sinulla vinkkejä kirjailijaksi aikoville?

Tähän Simukka vastasi lyhyesti ja ytimeekkäästi: kirjoituskilpailut. Nuoren kirjoittajan kannattaa osallistua kilpailuihin iha jo sen takia, että silloin hän joutuu kirjoittamaan jotakin niin loppuun, että viitsii lähettää sen toisten luettavaksi. Samoin, totta kai, kokemus karttuu ja tieto lisääntyy. On myös huomioitava, että monet kustantajat ottavat positiiviisesti huomioon kirjoittajat, jotka ovat kilpailleet.

Haastatellessani Simukkaa hän oli iloinen ja avoin, juuri sellainen haastateltava kuin olin toivonutkin. Minä itse taisin olla se, joka oli hermostuneempi. Haastattelun jälkeen oli hienoa saada Simukan nimmari.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Luin: "En tahdo tarttua aseeseen"

Hellevi Salminen: Sivari

Otava, 1984

Luokitus: Kaikille, jotka ovat joutuneet selittelemään valintojaan


Nuori Tim ei tahdo oppia tappamaan. Hän ei tahdo mennä armeijaan eikä kuulua koko armeijaorganisaatioon millään tavalla. Mutta jos hän ilmoittautuu sivarilaiseksi, hänet leimataan luopioksi, maanpetturiksi ja lievemmässäkin tapauksessa homoksi. Asian pohtimista helpottaa hieman naapurin Jussi, johon poika yllättäen eräänä päivänä törmää ja jonka kanssa hän ystävystyy.
 
Jussi on lähtökohdiltaan ihan erilainen kuin Tim: Jussin isä on töissä missäpä muuallakaan kuin armeijan leivissä, kun taas Timin raikas, omaperäinen kuvataiteilijaäiti on koko naapuruston mielestä täysi sekopää. Vuoden kuluessa pojat oppivat toisiltaan paljon, niin paljon, ettei Jussi enää ihailekaan isänsä pakkomielteistä suhtautumista armeijaan. Hän oppii ymmärtämään, että runoja rustaileva Tim on itse asiassa aika rohkea ja hieno persoona.
 
Kutsuntojen lähestyessä kaikki näyttää menevän hyvin Tim on juuri saanut kustannussopimuksen runokokoelmalleen ja äitikin näyttää vihdoin saavan tukea käsitöilleen , mutta sitten iskee pommi, joka murskaa kaiken: Timiltä evätään pääsy sivariin. Hän joutuu aseettomaan palvelukseen. Kukaan, eivät edes tyttöystävä eikä Jussi, ei voi estää Timiä romahtamasta. Ensin poika päättää kestää, kuukauden, pari, mutta muutaman kuukauden kuluttua hän tekee ratkaisunsa...
 

Ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan

 
Jos Hellevi Salminen kirjoittaisi Sivarin nykypäivänä, se ei ehkä toimisi. Nykyisin sivari alkaa olla jo hieman vapaampi vaihtoehto, eikä kovinkaan moni enää oikeasti usko sen olevan pelkkää homojen hommaa. Mutta voin hyvin kuvitella, kuinka tuolloin 80-luvulla asiat olivat eri tavalla. Kylmä sota näytti omat julmat kasvonsa myös Suomelle ja lisäsi täten isänmaallisuutta kansan keskuudessa. Ei ollut kansainvälistymistä, ei globalisaation tuomaa maahanmuuttajavirtaa... Ei mitään, mikä olisi voinut horjuttaa suomalaisten armeijauskoa.
 
Välikommentti: Kauhukseni kyllä huomasin erään päivän lehdessä haastattelun, jossa oli kysytty selvää kysymystä: aseellinen vai sivari. Eräs nuorempi mieshenkilö oli todennut selvin sanoin, että "sivari on homoille". Järkytyin. Ja varsinkin sitten kun tajusin, että sellaista oli laitettu ihan painoon asti.
 
Siksi Sivaria ei pidä ottaakaan niin tuoreena, nykyaikaisena opuksena, vaan pikemminkin matkana 80-luvulle ja erään nuoren miehen mieleen. Kirja saa kyyneleet silmiin kyynisemmältäkin ihmiseltä, vaikka heti alussa käy selväksi se, mitä lopussa tapahtuu. Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä kenellekään, mutta tärkeintähän ei olekaan päämäärä vaan matka. Miten tähän jouduttiin? Mitä piti tapahtua?
 
Salminen ei yritäkään olla puolueeton kirjoittaessaan vaan näyttää sen, kuinka Tim kärsii yhteiskunnan asenteista ja ymmärtämättömyydestä. Hän liioittelee hienosti ja harkitusti Jussin isän usein raivokkaita eleitä ja toimintatapoja juuri siten, että asia tulee ymmärretyksi, mutta tapahtumat eivät vaikuta liian absurdeilta. Se on sitä kirjailijan tuntoaistia, joka hioutuu vasta vuosien kirjoittamisen tuloksena.

Sivaria ei ole noin vain helppo löytää kirjastoista, syytä tälle en tiedä. Hellevi Salminen osoittaa tässä kirjassa olevansa hyvin kovatasoinen nuortenkirjailija, joka jättää hieman pureskeltavaa myös lukijalle. Ehkä syy kirjastokatoon on siinä, ettei Sivari ole enää mikään "vau, tuolla tavallakin voi toimia" -kirja, kiitos nykyisin jo hieman vanhahtavan aihevalinnan.

Älkää kuitenkaan pelätkö, että kirja olisi jotenkin rutikuivan vanha tai jo muodista poismennyt. Muotia on olla oma itsensä. Tehdä asioita välittämättä muiden katseista. Siinä tämä kirja onnistuu.