sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Luin: "En tahdo tarttua aseeseen"

Hellevi Salminen: Sivari

Otava, 1984

Luokitus: Kaikille, jotka ovat joutuneet selittelemään valintojaan


Nuori Tim ei tahdo oppia tappamaan. Hän ei tahdo mennä armeijaan eikä kuulua koko armeijaorganisaatioon millään tavalla. Mutta jos hän ilmoittautuu sivarilaiseksi, hänet leimataan luopioksi, maanpetturiksi ja lievemmässäkin tapauksessa homoksi. Asian pohtimista helpottaa hieman naapurin Jussi, johon poika yllättäen eräänä päivänä törmää ja jonka kanssa hän ystävystyy.
 
Jussi on lähtökohdiltaan ihan erilainen kuin Tim: Jussin isä on töissä missäpä muuallakaan kuin armeijan leivissä, kun taas Timin raikas, omaperäinen kuvataiteilijaäiti on koko naapuruston mielestä täysi sekopää. Vuoden kuluessa pojat oppivat toisiltaan paljon, niin paljon, ettei Jussi enää ihailekaan isänsä pakkomielteistä suhtautumista armeijaan. Hän oppii ymmärtämään, että runoja rustaileva Tim on itse asiassa aika rohkea ja hieno persoona.
 
Kutsuntojen lähestyessä kaikki näyttää menevän hyvin Tim on juuri saanut kustannussopimuksen runokokoelmalleen ja äitikin näyttää vihdoin saavan tukea käsitöilleen , mutta sitten iskee pommi, joka murskaa kaiken: Timiltä evätään pääsy sivariin. Hän joutuu aseettomaan palvelukseen. Kukaan, eivät edes tyttöystävä eikä Jussi, ei voi estää Timiä romahtamasta. Ensin poika päättää kestää, kuukauden, pari, mutta muutaman kuukauden kuluttua hän tekee ratkaisunsa...
 

Ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan

 
Jos Hellevi Salminen kirjoittaisi Sivarin nykypäivänä, se ei ehkä toimisi. Nykyisin sivari alkaa olla jo hieman vapaampi vaihtoehto, eikä kovinkaan moni enää oikeasti usko sen olevan pelkkää homojen hommaa. Mutta voin hyvin kuvitella, kuinka tuolloin 80-luvulla asiat olivat eri tavalla. Kylmä sota näytti omat julmat kasvonsa myös Suomelle ja lisäsi täten isänmaallisuutta kansan keskuudessa. Ei ollut kansainvälistymistä, ei globalisaation tuomaa maahanmuuttajavirtaa... Ei mitään, mikä olisi voinut horjuttaa suomalaisten armeijauskoa.
 
Välikommentti: Kauhukseni kyllä huomasin erään päivän lehdessä haastattelun, jossa oli kysytty selvää kysymystä: aseellinen vai sivari. Eräs nuorempi mieshenkilö oli todennut selvin sanoin, että "sivari on homoille". Järkytyin. Ja varsinkin sitten kun tajusin, että sellaista oli laitettu ihan painoon asti.
 
Siksi Sivaria ei pidä ottaakaan niin tuoreena, nykyaikaisena opuksena, vaan pikemminkin matkana 80-luvulle ja erään nuoren miehen mieleen. Kirja saa kyyneleet silmiin kyynisemmältäkin ihmiseltä, vaikka heti alussa käy selväksi se, mitä lopussa tapahtuu. Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä kenellekään, mutta tärkeintähän ei olekaan päämäärä vaan matka. Miten tähän jouduttiin? Mitä piti tapahtua?
 
Salminen ei yritäkään olla puolueeton kirjoittaessaan vaan näyttää sen, kuinka Tim kärsii yhteiskunnan asenteista ja ymmärtämättömyydestä. Hän liioittelee hienosti ja harkitusti Jussin isän usein raivokkaita eleitä ja toimintatapoja juuri siten, että asia tulee ymmärretyksi, mutta tapahtumat eivät vaikuta liian absurdeilta. Se on sitä kirjailijan tuntoaistia, joka hioutuu vasta vuosien kirjoittamisen tuloksena.

Sivaria ei ole noin vain helppo löytää kirjastoista, syytä tälle en tiedä. Hellevi Salminen osoittaa tässä kirjassa olevansa hyvin kovatasoinen nuortenkirjailija, joka jättää hieman pureskeltavaa myös lukijalle. Ehkä syy kirjastokatoon on siinä, ettei Sivari ole enää mikään "vau, tuolla tavallakin voi toimia" -kirja, kiitos nykyisin jo hieman vanhahtavan aihevalinnan.

Älkää kuitenkaan pelätkö, että kirja olisi jotenkin rutikuivan vanha tai jo muodista poismennyt. Muotia on olla oma itsensä. Tehdä asioita välittämättä muiden katseista. Siinä tämä kirja onnistuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti