torstai 26. joulukuuta 2013

Luin: Murtuneet mielet

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

WSOY, 2013

Sivuja: 475 (huhhuh)

IT-tykki Karhumäellä.
Tainionkoski. 13.12.1939 Lähde: SA-kuva-arkisto
 

"He käpertyvät osoitetuille paikoille pieneen kippuraan, kuin sikiö äitinsä kohtuun, ikään kuin tuo asento suojaisi heitä kaikelta siltä kauhealta, johon he nyt ovat joutuneet. He makaavat siinä kuin kuolleina pelosta ja järkytyksestä, eräät puristavat yhä kivääriä kouristuksenomaisesti."
Ville Kivimäen Murtuneet mielet kertoo "hieman erilaisen tarinan suomalaisille tärkeistä sodista, joiden sivuotuotteena syntyi käsite suomalaisesta sisusta ja yhteisöllisyydestä", niin kuin eräs opettajani sitä tässä yhtenä päivänä kommentoi. Kirja sai Tieto-Finlandia -palkinnon ihan tässä pari kuukautta sitten, mikä oli mielestäni oikeutettu, hyvä teko. Kirja on sen arvoinen.

Murtuneet mielet pureutuu siihen, mitä oli pitänyt tapahtua, että nuori, fyysisesti terve sotamies päätyi lopulta psykiatriselle poliklinikalle hourailevana, muistinsa menettäneenä hermoheikkona. Se kertoo yksityiskohtaisesti siitä, miksi miesten hermot murtuivat ja kuinka aikalaiset näihin "tärähtäneisiin" sotilaisiin suhtautuivat. Oliko kyse pelkästä pelkuruudesta, näyttelemisestä? Entä hoidot, millaisia ne olivat, kuinka potilaita hoidettiin?

Ylipäätään on kyse siitä, mitä se on, kun "tärähtää". Kun kova paine, väkivaltaiset tapahtumat ja ainainen vaara aiheuttavat muutoksia psyykkisessä terveydessä.


Katse kirjaan


Posttraumaattisen stressin käsite syntyi vasta sodan jälkeen, joten suureksi osaksi Saksasta poimitut sotapsykiatrian opit olivat vielä lapsenkengissään. Usein siviilipsykiatrit, jotka eivät tienneet paljon mitään sotatilanteesta ja siitä, mitä oli olla sotilas, eivät ajatelleet "tärähtyneisyyden" syntyneen niinkään sodasta vaan jostain "sielusyntyisestä". Usein he ajattelivat potilaan olleen muutenkin hieman kaheli, vähä-älyinen tai vähintäänkin epäsosiaalinen, vaikka todellisuudessa syy olisi löytynyt sotilaan kokemista asioista.


"Jaakko H. oli nyt myös tunnustanut asian, joka oli aiheuttanut hänelle mielenvaivaa ja pilkkaa: hän ei kyennyt kiintymään naisiin, vaan kauniisiin miehiin, minkä oli aloittanut `muuan venäläinen tanssimestari`. Ajan oloon tämä jo riitti siihen, että Jaakko H:n tutkinut uusi psykiatri piti häntä `labiilina psykopaattina`."

Oli myös hienoa saada vastauksia kysymykseeni siitä, miksi osa sotamiehistä koki sodan kauhut pahempana kuin toiset. Miksi toiset reagoivat siihen voimakkaammin kuin toiset? Alla yksi vastausvaihtoehto.
"– – Olli N:n ryhmän nuorukaisista muodostui erittäin tiivis toveriryhmä, jolle oli leimallista poikamainen leikinlasku ja voimakas veljellinen yhteishenki. He lauloivat yhdessä, järjestivät omia pelejä ja leikkejään, laativat kirjeitä tytöille sekä jakoivat keskenään mehukkaita  ja yleensä keksittyjä  naisseikkailuja."
Kivimäki toteaa kirjassaan, että juuri nuo seikat, sotaveljeys, luottamus ja tiivis yhteishenki, olivat yksi vahva tekijä sille, että suurelle osalle sotamiehistä sota ja sen kauheudet eivät olleet ylitsepääsemättömiä asioita. Se on yksi syy sille, miksi jotkut selvisivät sodasta (henkisesti) paremmin kuin toiset. Niille, jotka tunsivat itsensä ulkopuolisiksi, joko oman ikänsä, persoonansa tai sosiaaliluokkansa takia, oli suurempi riski murtua taisteluissa. 

Muistakaamme se, että Suomessa oli juuri aiemmin riehunut "veljeysriita", sisällissota punaisten ja valkoisten välillä, joka oli kärjistänyt sosiaaliluokkien välejä. Sosiaalierot eivät kaventuneet näkymättömiin, vaikka miehet olisivat kuinka maanneet korsussa valmiina taisteluun yhteistä vihollista vastaan. Ne saattoivat, ja tekivätkin niin, pienentyä, mutta harvoin kadota kokonaan.

Muita syitä sille, miksi toiset murtuivat ja toiset eivät, ovat muun muassa traumaattinen menneisyys tai mieltä painavat, muut murheet. Joissakin tapauksissa avioliitto ja sen tuomat hyödyt ovat saattaneet jopa ylläpitää motivaatiota, mutta usein juuri tällaiset ns. ulkopuolelta tulleet ongelmat  kuinka perhe voi tai pettääkö kumppani häntä parhaillaan jonkun muun kanssa  olivat se viimeinen pisara ennen mielen murtumista.

Lopullista, tyhjentävää vastausta kysymykseen ei ole löytynyt. Edelleen on hämärän peitossa se, miksi jotkut selvisivät kovista, väkivaltaisista taisteluista paremmin kuin toiset. Ville Kivimäki kertaa niitä hyvin yksityiskohtaisesti.


Arvio


Halusin tehdä tästä postauksesta enemmänkin esittely- kuin arvostelutyyppisen ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että aihe on mielestäni mielenkiintoinen ja kaipaa yleistä keskustelua. Kivimäki käsittelee aihetta hyvin, siis ammattimaisesti, sen enempää liioittelematta "Talvisodan henkeä" tai "suomalaisten sotaveljeyttä", jossa oli säröjä ja riitasointujakin. Okei, välillä aihe kaartaa myötätuulessa kohti liioittelevampaa, melkein ihannoivaa tyyliä, mutta se palaa nopeasti ruotuun tosiasioiden tullessa esille.

Olisin ehkä toivonut hieman lisää siitä, mitä äärirajoillaan ponnistelevat siviilipsykiatria ja -mielisairaanhoito joutuivat  tekemään, jotta sotilaat pääsivät ns. siviilien jonojen ohi. Kirjassa käsitellään vain sivulauseina sitä, miten sotapsykiatria vaikutti siviilitoimiin. Toki se olisi mennyt hieman ehkä aiheen vierestä ja kasvattanut jo ennestään pitkää kirjaa, mutta se olisi varmasti miellyttänyt tiedonjanoisia ihmisiä.

Muuta vikaa en oikein edes halua Murtuneet mielet -kirjasta löytää (enkä löydäkään). Kirja on kattava, yksityiskohtainen ja asiaansa pureutuva. Puolueeton. Varsin selväsanainen jopa maallikolle. Ehdoton, jos ei nyt myöhäinen joululahja niin vaikka uuden vuoden lahja ihmiselle, jota kiinnostaa historia. Suosittelen lämpimästi.

Kuvalähde sijaitsee osoitteessa http://sa-kuva.fi/ , joka on Puolustusvoimien ylläpitämä kuva-arkisto talvi- ja jatkosodan sekä Lapin sodan ajalta. Sinne on koottu yli 100 000 kuvaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti