keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Kirjallista uutta vuotta!

Mitään en vihaan niin paljon kuin ihmisiä, jotka kirjoittavat uuden vuoden yhteen "uusivuosi"! Siitäkin huolimatta toivotan kaikille lukijoilleni - myös nille jotka kirjoittavat sen oudosti, ei tosin väärin mutta inhottavasri  - oikein mukavaa, rauhallista ja kirjallista uutta vuotta 2015! Valitettavasti en ehtinyt lukea Christian Rönnbackan kirjaa tämän vuoden puolella - minulle kun iski jouluna hirveä vatsatauti... Siinä jäi monet kinkut syömättä. Mutta eipä ole ähky! 

maanantai 22. joulukuuta 2014

Kurkistus mielenkiintoisiin blogeihin



Viimeiseksi postauksekseni ennen joulua ja joulunpyhiä halusin tehdä rennon ja tällaisen... jopa mainostavan postauksen. Blogimaailma on mitä värikkäin, upein, hienoin ja monimuotoisin, ja siksi haluan nostaa muutaman itseäni lähellä olevan blogin teille lukijoillekin. Kirjablogeja on niin totta maar monta ja aivan ihanaa, että ne olen nyt tästä rajannut pois - ihan koska siitä listasta tulisi hirvittävän pitkä, jos niitä rupeaisin listaamaan.

Siksi tein blogivalintani hieman toisesta näkövinkkelistä sateenkaariasioita pohtien... Itselleni merkittävin HLBTI-blogi on totta kai ollut upean Eino Nurmiston pitämä Tämänkylän homopoika, joka on riemastuttanut minua usein. Maailma on kuitenkin pullollaan todella hienosti toteutettuja, asiallisia ja viihdyttäviä sateenkaariblogeja. Tässä on vain niistä pienen pieni osa.


1. Hulivilipoika

Twitterissä pyöriessäni törmäsin jo varsin varhaisessa vaiheessa erääseen nuoreen herraan, jonka oikeaa nimeä en ny satu muistamaan... Olen sen kyllä varmasti joskus kuullut... Noh, enivei, oli miten oli, törmäsin häneen ja hänen blogiinsa twitterissä. Itsensä mukaan hän bloggaa "homokulttuurista löysin rantein". Hän on siinä mielessä merkittävä suomalainen bloggaaja, että hän on erikoistunut bloggaamaan homokulttuurin historiasta. 

Hän on tehnyt aivan huikean työn kerätessään materiaaleja ja kootessaan niistä postauksia. Kiitos hänelle!

http://hulivilipoika.blogspot.fi/


2. Lahden Setan blogi

Lahden Seta on pieni paikallisjärjestö, jonka toiminta rajoituu hyvinkin pienelle mutta pippuriselle alueelle. Tämän blogin halusin nostaa esille ihan jo siitä syystä, että ihmiset näkisivät, kuinka tällainen pieni järjestö voi halutessaan tehdä muitakin asioita kuin vain istua konttorissa ja pyöritellä raha-asioita.

http://lahdenseta.blogspot.fi/


3. Self-Made Man

Alan Karjalainen on mies, jota en nyt rupea tässä enempää hehkuttamaan, mutta sanonpa vaan, että hän on mielettömän komea ja aivan tajuttoman fiksu jätkä. Pyöritään samoissa transmiespiireissä, ja olen saanut nauttia hänen hyvistä kannanotoistaan monessa muodossa. Hän bloggaa enimmäkseen transasioista mutta häneltä löytyy myös mielenkiintoisia postauksia esim. buddhalaisuudesta, kannattaa vilkaista!

http://self-made--man.blogspot.fi/


4. Marja-Siskon blogi

Marja-Sisko Aallosta olen blogissani aiemminkin puhunut ja häntä kehunut rohkeaksi ja upeaksi ihmiseksi. Hän bloggaa todella mielenkiintoisella tavalla kristinuskosta, uskosta ylipäätään, toivosta ja rakkaudesta - sekä omista kokemuksistaan. Aivan erityislaatuinen blogi, tosiaan. Kunnioitan häntä suuresti.

http://marja-siskonblogi.blogspot.fi/


5. Momochuu no sekai

Upea, todella kaunis transnainen bloggaa harrastuksistaan ja elämästään. Tällä hetkellä hän viettää elämäänsä Japanissa vaihto-oppilaana, ja postailee sieltä aina ajoittain. Tsekatkaa myös hänen Japani-bloginsa, jossa hän kertoo enemmänkin vaihdostaan!

http://momochuunosekai.blogspot.fi/



Rauhallista joulua ja joulunpyhiä kaikille! Palaillaan asioihin ennen uutta vuotta, viimeistään ensi viikon alussa! Silloin bloggaan aiheesta Christian Rönnbacka!

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Vuoden "upeaa, fantastista" -kirjat! (ja pettymykset)

Ääää! Joulu ja sitä kautta uusi vuosi ovat ihan kohta täällä! Kinkku on pantava uuniin, pölyt on pyyhittävä kyntteliköistä, ullakolta on otettava esiin iso ja punainen poro! 

Sitä ennen on paras vain nauttia tämän vuoden parhaimmista kirjoista. Luin tänä vuonna vähemmän kuin viime vuonna, mutta jokainen lukemani kirja oli laatukamaa. Listan kokoaminen on kuitenkin yllättävän helppoa. Tadaaa! Mitä pidätte?


1. Äidinmaa, Jan Salminen

Vuosi alkoi huimalla scifi-kuukaudella, jonka ehdoton helmi oli Salmisen todella oivaltava Äidinmaa. Edelleen uskallan kehua miestä nokkelasta ajattelusta - sitähän scifi juuri onkin ja sitä tarvitseekin.

2. Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen, Hanna Nikkanen ja Antti Järvi

Karanteenin nostan tässä esille ihan, koska kirja oli ehdottomasti yksi parhaimmista ja selkeimmistä lukemistani tietokirjoista. Koskettava ja auttaa tajuamaan, kuinka vaikeaa homous oli tuohon aikaan myöntää...

3. Poika nimeltä Kuukivi, Sjón

Tähän en edes viitsi sanoa mitään, vain latoa sanoja kuten: kaunis, runollinen, utumainen, upea, itseni mielestä vuoden hienoin ulkomainen kirja, hengästyttävän koskettava...

4. Purkaus, Anna-Kaari Hakkarainen

.... ja samaa listaa jatkuu tässäkin, yllättävää kyllä. Purkaus yllätti minut täysin. Sai minut havahtumaan, että noin kauniisti minäkin haluan kirjoittaa. Vuoden ehkä parhain kotimainen, in my opinion?

5. Isänpäivä, Pirjo Hassinen

Isänpäivä... Se vaan iski. Niin simppeliä kuin se onkin. Se iski, vaikka juoni ei ollutkaan kummoinen ja loppu ei ollutkaan niin räjähdysmäinen kuin toivoin. 

6. Ihmepoika, Elias Koskimies

Koskimies tekee hyvää työtä. Olen edelleen sitä mieltä, kun näen, kuinka yhä uudet lukijat huokailevat ihastuksesta hänen Ihmepoikaansa lukiessaan.

7. Läpi yön, Terhi Rannela

Loppuvuodesta tuli vielä yksi kaivattu uutuus: Rannelan uusi nuortenkirja. Itketti kyllä niin julmetun paljon, mutta oli sen arvoista.


Pettymykset


Valitettavasti vuoden aikana tuli myös muutamia pettymyksiä, joskaan ei onnekseni täysiä katastrofeja. En nyt tarkoita listata vuoden huonoimpia kirjoja, vain kirjoja, joilta odotin enemmän:

1. Teemestarin kirja, Emmi Itäranta

Yllättävä valinta tähän kategoriaan, eikö? Tämä johtuukin niistä suurista odotuksista, joita minulla kirjaa kohtaa oli - ja joita kirja ei ihan täyttänyt, valitettavasti. Hyvä kirja, ei siinä mitään.

2. Varmat tapaukset, Armas Alvari

Siis... Jokin minussa varmaan mättää, koska en pitänyt yhtään Alvarin tyylistä kirjoittaa. Jotenkin pitkästyttävää ja puuduttavaa... Varmaan yritän lukea joskus toisen kerran, ehkä silloin avautuu enemmän.

3. Kuusi kohtausta Sadusta, Leena Lehtolainen

Tämä oli ehdottomasti yksi tämän vuoden "juupas, eipäs" -kirjoista. Toiset pitivät Lehtolaisen uudesta, räväkästä tyylinvaihdoksesta, toiset eivät. Minut se jätti kylmäksi.


maanantai 8. joulukuuta 2014

Luin: Synkkä niin kuin sydämeni, Antti Tuomainen

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Like, 2013


Näin joulukuun kunniaksi ajattelin postata vähän jännitystä teille rakkahille lukijoille. Antti Tuomainen vei synkän sydämeni mukanaan jo lukiessani viime vuonna hänen kirjaansa Parantaja (Helsinki-kirjat, 2010). Synkkä niin kuin sydämeni on suoraa jatkumoa tälle jännitysmäiselle dekkarille, tosin scifi-efekti puuttuu. Parantajassa liikuttiin lähitulevaisuuden Helsingissä, mutta tässä Tuomaisen uusimmassa tapahtumapaikkana toimiikin vanha kartano ja sen ympäristö.


Aleksi Kiven (hah, mikä nimi!) äiti katoaa sinä vuonna kun poika on kolmetoista.  Yhtenä hetkenä äiti on kotona, pian hän ei olekaan. Kahdenkymmenen vuoden päästä poika lähtee kostoretkelle, kostamaan sille, jonka hän uskoo olevan vastuussa äitinsä katoamisesta: mies nimeltä Henrik Saarinen, jonka omistuksessa on kokonainen kartano isoine pihoineen ja jylhine maisemineen. Kosto on suloinen - kunnes Aleksi tajuaa olevansa hemmetinmoisessa kusessa.


Mihin sä menet?
Äidin katse kimpoaa peilistä kuin kaukalon laitaan lyöty kiekko
Käyn ulkona.
Kenen kanssa?
Tuttavan. Olen kotona suurin piirtein samaan aikaan kuin sinä. Syödään sitten.
Mikset sä vieläkään kerro sen tuttavan nimeä? 
Vanha kartano, vanha mysteeri, loppuun tihenevä jännitys. Tuomainen jatkaa tässäkin kirjassaan dekkari-perinteiden jalanjäljillä. Jo Parantajassa oli selvästi havaittavissa, että on se Tuomaisen poika dekkarinsa lukenut. Hän onnistui hyvin yhdistelemään scifiä, jännitystä ja vanhaa dekkari-perinnettä.

Pystyykö hän nyt samaan?


Maa on niin kaunis


Noo... En minä olisi Tuomaisen fani, jollen pystyisi sanomaan että kyllä, hän kykenee siihen ja kyllä, olen yhä enemmän koukussa hänen kirjoitustyyliinsä. Synkkä niin kuin sydämeni alkaa aika angstisesti ja loppuu hieman sekavasti. Välillä mennään kovaa ja korkealta, niin ettei lukija oikein ymmärrä missä mennään, välillä hengitys pääsee tasaantumaan. Tykkäsin kyllä kovasti, mielestäni Tuomaisen terävä tyyli hioutuu kirja kirjalta yhä terävämmäksi.

Tosin... Kirjan juoni oli aika ennalta-arvattava. En tiedä, oliko se Tuomaisen tarkoituksenakin, että lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, vai oliko tämä vain sattumaa, mutta kyllä... Minä arvasin ainakin jo vähän yli puolen välin, että mitä tulee tapahtumaan. Loppu oli totta kai sellaista tykitystä, ettei sitä kukaan olisi pystynyt arvaamaan, sen myönnän, ja siitä pisteet Tuomaiselle. Yllätti minut ainakin, vaikka pääpiirteittäin luulinkin tietäväni tapahtumien kulun. Vaikka fraasi "tihenevä loppu" onkin jännitysmaailmassa varsinainen klisee, kyllä hyvin kuvaa kirjan tunnelmaa. Pidin.

Loppu ei, thank God, jää niin mielenkiintoiseen, avonaiseen kohtaan niin kuin Parantajassa, ei lukijaparka olisi kestänyt, jos olisi sellaiseen törmännyt. Tuomainen teki Parantajan lopusta upean, upeasti vihjailevan, avonaisen ja kauniin, synkän ja tumman, ja vaikka tähänkin kirjaan se olisi sopinut, en ehkä sitä olisi kaivannut. Tämän kirjan piti loppua oikeasti.


Synkkää ja tummaa


Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni on kokonaisuudessaan tosi hienoa jännitystä. Se ei ole niin synkkä ja raskas kuin nimi ja kansikuva vihjaavat, itse asiassa vähän harmi jopa... Olisin toivonut jotain kunnon angstia. Nojaa... Ei Tuomaista turhaan ole kehuttu, enkä minä ole häntä turhaan kehunut. Innolla odotamme jatkoa. Minkälainen helmi Tuomaisesta oikein tulekaan! Ainakin komea hän on...

perjantai 28. marraskuuta 2014

Suomi sanoi tahdon! Kiitos!

Eduskunnan pitkällinen vääntö tasa-arvoisesta avioliittolaista on vihdoin saatu (lähes) päätökseen. Kyllä, kyllä, KYLLÄ. Me pääsemme naimisiin ihan pian, ihan kohta, tai ainakin se alkaa olla jo toooosiii lähellä!

Kiitos kaikille niille, jotka äänestivät tasa-arvoisen avioliittolain puolesta eduskunnan istunnossa! Kiitos siitä, että kannatitte meitä!

Tämä iänikuiselta, loputtomalta tuntuva vääntö oli yksi syy siihen, miksi jaksanut edes postata siitä mitään. Siinä ei ollut mitään postattavaa. Ingenting. Eräs viisas twiittaaja tokaisikin kerran, että:

Homosuhteiden paheksutuin puoli, homoseksi, on ollut laillista jo vuosikaudet. Sovinnaisin, avioliitto, ei vieläkään.

Vaan nyt sekin on tullut todeksi! Tai no okei, ei ihan vielä, mutta ainakin kohta. Ihan kohta! 

Syksy on muutenkin ollu itselleni ei nyt liian rankka mutta työntäyteinen ja kiireinen. Kauhukseni huomasin, etten ole postannutkaan marraskuussa kuin viisi postausta, mukaanlukien tämän. Härregyyd!

Sitten kyllä hieman muihin asioihin: ilokseni voin kertoa, että olen tässä viimeisen kuukauden aikana löytänyt itselleni hyviä ystäviä sekä mahdollisen poikaystäväehdokkaan. Tästä kaikesta olen sen verran iloinen, että lentelen hela tiden ihan pilvessä. Onneksi maailma osaa yllättää joskus positiivisestikin, vaikka Niikot ja muut yrittävät hyvää oloani lannistaakin!

lauantai 22. marraskuuta 2014

Luin: Miska Rantanen naurattaa taas - kielikukkasten parhaat

Miska Rantanen (toim.): Kaikki ranteet auki - Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä osa 2

Schildts & Söderströms, 2014

Luokitus: Kukkivan syyspervon jatko-osa lupaa naurattaa!


Viime vuoden loppupuolella ilmestynyt Kukkiva syyspervo ruukussa oli jättihitti koko Suomessa - ja nyt Miska Rantanen iskee taas ja naurattaa meitä syyspervon kakkososalla Kaikki ranteet auki, johon mies on ystävällisesti koonnut taas kaikki suomalaisia nauruhermoja kutittelevat lapsukset. 

Nauru on taas taattu: konsepti on pysynyt samana jopa taittoa ja graafista suunnittelua myöten. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka tyhmiä suomalaiset kirjoittajat joskus ovat; sitä rupeaa miettimään, onko kaikilla oikeasti niin kiire, ettei kukaan "ehdi" tarkastamaan kirjoituksiaan. Meillä on aikaa Facebookille, kissavideoille, tylsille kokouksille, pikkujouluille, huonosti toteutetuille tosi-tv-sarjoille - mutta ei kirjoitusvirheiden korjaamiselle.

Huomasin asian itsekin, kun olin lähettämässä eräälle henkilölle sähköpostia. Sattuipa niin somasti, että pari päivää myöhemmin postia selaillessani huomasin kirjoittaneeni "Kirjoitsuvirheitä ei enää pitäisi olla"... Sinänsä ihan huvittavaa, mutta noloa...

Rantasen kokoama teos on hulvaton, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Tässä osassa oli itseni mielestä jopa edellistä osaa enemmän sellaisia kuvavitsejä, jotka naurattavat mielleyhtymänsä (ja lukijan kaksimielisyyden) vuoksi eikä niinkään sen takia, että niissä olisi jokin oikeasti vialla. Onneksi myös maahanmuuttajien kirjoitusvirheitä oli karsittu - ne eivät minusta naurata laisinkaan. Sen sijaan käännöskoneiden hauskoille ja tyhmille muka-suomi-käännöksille on hyvä nauraa täysillä - ne ovat ihan pähkähulluja.

Loppuksi


Kaikki ranteet auki osuu suomalaisen nauruhermoon pahimmalla mahdollisella tavalla. Minä tein edellisen osan kanssa sen virheen, että luin sitä koulussa välitunnilla - ei kannata kokeilla, siitä saa vaan kieroja katseita ja "se on ihan hullu" -maineen. Naurua ei vaan voi pidätellä, ja nauru, se tekee meille suomalaisille ihan hyvää. Naurakaa!


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Hyvää miestenpäivää!

Meinasi se näinkin hieno päivä mennä ihan ohi minulta! Kansainvälinen miestenpäivä ei suinkaan ole sovinistien viimeisin keksintö vaan ihan laatukamaa, nääs. Miestenpäivä haluaa tuoda esille sitä, kuinka monet miehet kokevat ahdistusta, häpeää ja surua siitä, koska ovat mitä ovat.

Höpöhöpö, miehet, ollaan me aika ihania! Hyvää miestenpäivää, rakkaat veljet! Pitäkäämme hellänä omia läheisimpiämme ja niitä, joita rakastamme oikein kovasti! Mutta muistakaa myös se, kuka olette, älkää hukkuko liian suureien duunimäärien tai vaimon tiskivuorten alle. Relatkaa ja menkää pelaamaan jäkistä entisten koulutovereiden kanssa tai surffatkaa netissä tyhmiä kissavideoita.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Luin (ja katselin): hihihih Tom of Finland hihihi

Nyt ei kuulkaas ole kysymyksessä suomettuminen vaan homottuminen! Tom of Finland on juuri nyt sateenkaariväen kuumin peruna, eikä vähiten sen takia, että Laakosen Toukon töistä on värkätty ihania postimerkkejä.

Laaksosen elämästä koottiin tänä vuonna parikin erilaista näyttelyä: Helsingin sarjakuvafestivaalien järjestämä Tuhmat ruudut -näyttely (joka meni jo ohi) sekä Postimuseon hieno, hieno Salaisuuksiin suljettu - kirjeiden Tom of Finland, joka näyttää hieman erilaisen näkökulman miehestä. Siinä perehdytään Laaksosen kirjevaihtoon ja tutkitaan, millainen mies oli näiden kuuluisien tuhmien ruutujen takana.

Itse haluaisin käväistä tuolla Postimuseon näyttelyssä, mutta valitettavasti en pääse. Olenhan aina ollut kiinnostunut ihmisistä ja historiasta ja eritoten siitä, minkälaisia ihmiset ovat eri elämäntilanteissa. Postimuseo sanoo näyttävänsä Tompasta erilaisen näkökulman: se näyttää Laaksosen "tavallisena miehenä, jatkosodan sotilaana, muusikkona..."


Sarja kuvia - kuvasarjoja vai sarjakuvia?


Itse tartuin jo tuossa pari kuukautta sitten Tompan parhaimmista töistä koottuun Sarja kuvia -kirjaan, joka nimensä mukaisesti näyttää Laaksosen työt kuvasarjoina eikä niinkään sarjakuvina. Vasta nyt pääsen bloggaamaan kyseisestä kirjasta, kun hengitys on riittävästi tasaantunut ja puna poskilla päässyt vaalenemaan.

No ei vaineskaan, kirjaanhan on koottu varsin sopuisia ja siistejä kuvia. Toki tomppamaisen leikikkäitä ja karikatyyrimäisiä, mutta aika hauskoja ja huvittavia. Tom of Finlandin tavaramerkkinä oli, niin kuin joskus olen tainnut mainitakin, leikkisyys ja hyvä mieli; koskaan Laaksosen töissä ei nähty surullisia naamoja tai brutaalia väkivaltaa, vaan miehet touhusivat iloisina ja uutterina, näin sanoakseni.

Kirjaan ei ole siis koottu läheskään kaikkia Tompan töitä, ei toki, vain ne, jotka kertovat ehkä parhaiten Laaksosesta ja hänen töistään. Kuvat ovat... noh, totta kai pornoa, mutta ne ovat tarkkoja ja kivoja katsella noin muutenkin. Olen aina ihaillut Laaksosen rohkeutta olla täysin oma itsensä jokaisessa ruudussa ja jokaisessa hahmossa.

Näin Tom of Finlandin kuvia ihaillen voin toivottaa koko Seta ry:lle hyvää 40-vuotissyntymäpäivää! Koko historiansa ajan Seta on puolustanut sateenkaariväestön oikeuksia elää ja olla sellaisia kuin olemme. Touko Laaksonen ehti eläessään nähdä kylmän sodan loppumisen mutta myös sen, kuinka Suomi siirtyi pikku hiljaa kohti tasa-arvoista 1990-lukua. Kiitos Seta ja Touko ja ylipäätään kaikki vaikuttajat!

torstai 6. marraskuuta 2014

Bloggaamisen ilot ja surut – ja kiitokset

Bloggaaminen on mitä mainioin ja hienoin harrastus, mutta aika vaativa ja raskas. Se käy jo melkein työstä – säännöllinen lukeminen, ajattelutyö, suunnitteleminen, kirjoittaminen, muokkaaminen, lopullisen version hyväksyminen.

Mutta on se silti niin pirun hienoa.

Olen ollut nyt tässä yllättävän pitkällä tauolla, ihan johtuen muista kiireistä, joiden sekaan en ole pystynyt mahduttamaan bloggaushommia. Harmi, koska kaipaan lukemista ja myös kirjojen analysointia. Minulle on tärkeää, etten vain sano kirjan olleen "ihan ookoo", vaan pystyn sitä myös jollain tapaa perustelemaan ja analysoimaan mm. kirjan kieltä tai niitä paljon parjattuja epäloogisuuksia, jotka aina niin silmääni pistävät. 

Tässä loppuviikosta minulla on yllättäen vapaapäiviä sen verran paljon, että ehdin lukea sellaisia kirjoja kuin:

Julma, Christian Rönnbacka (Bazar, 2013)

Piru valoa kantaa, Karin Fossum (Like, 2000)

Sarja kuvia, Tom of Finlandin parhaita paloja (Like, 2014)

Näistä on siis odotettavissa uusia postauksia, jahka ehdin ne lukea ja niitä vähn pohdiskella.

Olen mielettömän kiitollinen teille lukijoille, jotka saatte minut aina vain tarttumaan uudestaan jopa aiheisiin, jotka itselleni ovat arkoja ja henkilökohtaisia. Lukijoiden merkitystä ei pidä aliarvioida, ei missään tapauksessa, vaikka bloggaamista ei tehdäkään lukijoiden vaan itsensä vuoksi. Tämä on aika terapeuttista, suoraan sanoen. Tosi mukavaa puuhaa.

Se syy, miksi nyt näin herkistelen marraskuun ensimmäisinä päivinä, on tietenkin erään aivan erityisen lukijan, joka lähetti minulle aivan upeaa kommenttia blogistani. Kiitos hänelle vielä kerran, vaikka olenkin häntä jo henkilökohtaisesti kiittänyt. Kovinkaan moni ihminen ei ole saanut minussa yhtä suurta herkistely-kohtausta aikaan kuin tämä kyseinen lukija. Kiitos. Seuraavassa siteeraan hieman hänen sanojaan:
Kaiken sen lukemani jälkeen mie en voi muuta kun sanoo, että mie ihailen sinuu ihmisenä ihan valtavasti ja toivon sydämeni pohjasta, että siekin vielä jonain päivänä löydät paikkas tässä hullussa ja lokeroidussa maailmassa, koska sen sie todella ansaitset.  

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Marja Björkille Nuori Aleksis -palkinto!

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea Poika, paljon onnea vaan! Marja Björkin viime vuonna minua liikuttanut Poika-romaani (täällä on siitä postausta) on tullut valituksi tämän vuoden Nuori Aleksis -palkinnon saajaksi! 

Lukiolaisista koottu ryhmä päätti hyvinkin yksimielisesti, että transsukupuolisesta Makesta kertova kirja saa arvoisensa palkinnon. Hienoa! Jes! Tuuletin jo twitterissäkin tätä voittoa sanoin: "Olette tärkeällä asialla!" Transsukupuolisuudesta kertominen on lähellä sydäntä, ja kuinka sen voisikaan tehdä paremmin kuin kirjoittamalla. Kiitos!

Nuori Aleksis -palkintohan ei ole mikä tahansa palkinto: sen ovat aiemmin saaneet mm. Emmi Itäranta kirjallaan Teemestarin kirja sekä Johanna Sinisalo Enkelten verta

maanantai 27. lokakuuta 2014

Luin: Miesmarras, Sari Kaarniranta

Mua vaivaa ikävistä ikävin. Milloin beibi palaat takaisin? Etkö tiedä, voi yksinäisen miehen viedä marraskuu?
Marraskuu, Miljoonasade 
Pimeä, kylmä Lappi. Valoton marraskuu. Suomi paljaana ja alastomana. Siihen maisemaan änkeytyy kolme varsin erilaista miestä: hiljainen Vesa, machomies Jari ja levoton Risto. Kaikki kolme miestä pitävät sisällään ahdistusta ja salaisuuksia, jotka pääsevät purkautumaan Lapin hyiseen talviyöhön. Milloin vaivaa naiset, milloin duunipaikka. Kuka haluaa pois parisuhteesta, kuka parisuhteeseen. 

Loman loppuessa kaikki on muuttunut. Kuka selviää voittajana? Kuka putoaa kelkasta lumihankeen ja jää siihen makaamaan?

Ja elämä on päivästä päivään...


Sari Kaarnirannan (jonka nimen kirjoitin viimeksi väärin, olen pahoillani) Miesmarraksen huomaa helposti muiden kirjojen joukosta: yksinkertainen, kuulas, raaka kansi vetää puoleensa kuin Lapin ruska vaeltajia. Mielettömän kaunis kansi, tähän kirjaan täydellinen, sopivan marraskuinen, paljas, lähes alaston kansi.

Kirja on ylipäätään hyvin mielenkiintoinen. Aihe, keski-ikäisten miesten kasvutarina, ei toki ole uusi eikä freshi, mutta Lappi maisemineen tekee siitä tuoreen tuntuisen. Miesmarraksessa on joitain käsittämättömän kauniita kohtauksia, joita piti lukea uudelleen ja uudelleen. Kaarnirannan käyttämä kieli on värikästä ja nautittavaa. Joskus naisen ydinajatus tuppaa jäämään kaiken selittämisen alle, mutta useimmiten henkilöt saavat puhua rauhassa puolestaan, ja kirja toteuttaa ajatusta "näytä, älä selitä".

Noh, annetaan kirjan sitten näyttää ja kertoa itsestään:
Tuollainen minäkin haluaisin olla, rohkea, tuollaisia minun kaikki kouluaikaiset kaverini olivat. Nekin pitivät minua hyvänä ja luotettavana jätkänä, vaikka minä olin sellainen vain siksi, etten uskaltanut olla muuta. Olisin milloin vain vaihtanut rooleja Iron Maiden -Aten kanssa, jonka räkäiset jutut naurattivat koko luokkaa ja joka tuli maanantaina kouluun kaula sinipunaiseksi imeskeltynä.
Tässä puhuu Vesa, se hiljainen hissukka, joka on kyllästynyt omaan, nössöön elämäänsä. Vesa on paras, pakko myöntää. Tunsin heti yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Miehellä on paljon hyviä ajatuksia, joiden kanssa olen samaa mieltä.

Muihinkin kirjan henkilöihin on selvästi panostettu. Hahmoja on aika paljon, ja niiden nimet ovat varsin samanlaisia (Merja, Maija, Maya...), joten sekaannuksilta ei voi välttyä, mutta onneksi henkilöiden persoonat välittyvät lukijalle hyvin. Varsinkin Vesa, jonka näkökulmaa on kerrottu eniten, on todella symppis tyyppi. Muut miehet jäävät salaisuuksineen ehkä hieman varjoon (ja varmaan ihan tarkoituksellakin), kun Vesa päästetään "tulille". 

Hahmot ovat aika aidon tuntuisia, mutta jotakin voisin hieman kritisoida. Nimittäin liian kapeaa mieskuvausta: muut miehet ihailevat salaa Jaria, joka pyörittää kahta naista yhtä aikaa ja jonka kroppa on kuin kreikkalaisesta jumaltarustosta. Miesten mielet pyörivät ainoastaan viinan ja pillun perässä ihan kuin miehisyys ei olisikaan mitään muuta.

Muutenkin Kaarnirannalla tuntuu olevan kova tarve viljellä rivouksia jokaisen suuhun. Joissain kohdin se menee jopa melkein överiksi, yli, kun tuntuu, että lukija lukee pikemminkin farssia kuin kaunokirjallisuutta. Onneksi tämän voi unohtaa nopeasti ja voi vain nauttia Kaarnirannan tekstistä.

Lopuksi


Sari Kaarnirannan toinen romaani jaksaa pitää otteessaan. Loppu on itseni mielestä liian venytetty, räjähdyspiste tulee liian kaukana lopusta ja oikeastaan loppu on vain jämien keräämistä takaisin paikoilleen. Joka tapauksessa se kutkutti minua jollain kummallisella tavalla. Se ei hapeile eikä kumartele, se koukutti, puhuu asioista suoraan. Viihdyin kirjassa parissa mainiosti. 


Lauantaina se jo alkaakin, nimittäin marraskuu. Joulun odottamista siis!

lauantai 18. lokakuuta 2014

Etelään! Eletään!

Suomalaisen mieli halajaa aina sinne, missä on aurinkoa ja lämpöä. Onnekseni pääsen sinne aivan pian, sillä olen lähdössä kutakuinkin kymmenen tunnin päästä etelän aurinkorantojen luo!

Siispä toivotan kaikille oikein mukavaa viikkoa täällä kylmässä mutta pirun kauniissa Suomessa! Tämä poika lähtee lomalle!

Ps. Lomalukeminen on tarkoin harkittua: Maria Peuran uutuus, Ja taivaan tähdet putoavat, sekä Sari Kaarnivirran Miesmarras. Kummatkin vaikuttavat uskomattoman hyviltä. Nautin niistä!

torstai 16. lokakuuta 2014

Muoti vaihtuu – tyylikkyys on ikuista

Olen jo pitkään pohtinut kirjoittavani blogipostauksen tyyli-ikoneistani, henkilöistä, joiden tyyli on inspiroinut ja ihastuttanut minua. Oma tyylini on vasta saavuttamassa huippuaan, mutta jo nyt on nähtävillä kaksi selvää suuntausta, joiden vaikutus näkyy ja tulee näkymään pukeutumisessani: fiftari ja klassinen miesten muoti lisättynä 30- ja 40-lukujen mausteilla. Kasarimuotikin houkuttaisi, mutta se on hieman liian räväkkää ja noh... retroa. Ja liian lähimenneisyyttä; eihän sitä viitsi näyttää samalta kuin omat vanhempansa kolmekymppisinä.

Ja joo, nyt tuntuu ihan lifestylebloggarilta. Myönnetään. Ehkä olenkin lifestylebloggari kirjabloggarin vaatteissa.



Modern Talkingin Thomas Anders (kuvassa vas.) oli 80-luvulla yksi kauneimmista miehistä. Herkkä, säteilevä, kaunisääninen... Uh. Kasari-Anders on paras Anders, mutta ei mies nykyäänkään näytä pahalta, hiukset ovat vain "vähän" lyhentyneet.





Se on kuule mielenkiintoista, että John Thawin näyttelemä ylikomisario Endeavour Morse koukuttaa minua yhä, vaikka miehen kuolemastakin on kulunut jo yli kymmenen vuotta ja telkkarisarjan jaksoissa liikutaan 80- ja 90-luvuilla. Mutta komea mies se Thaw oli, näyttelipä sitten ketä. (Huomatkaa kuolattavan ihana Jaguar, joka totta kai oli Morsen tunnusmerkki.)





Ja tässä sitä 40-lukua: Michael Kitchenin näyttelemä Christopher Foyle on ehdottomasti yksi komeimmista, tyylikkäimmistä ja karismaattisimmista hahmoista brittidekkareissa. Sarjasta Foylen sota, joka kertoo nimensä mukaisesti toisen maailmansodan aikaisesta Britanniasta. Miesten puvut ovat parhaat!




Jani Forsman on sitten näitä laulajamiehiä. Kyseisen miehen bändi, Jani & Jetsetters, edustaa suomalaista fiftari-iskelmää, johon kuuluu musiikin lisäksi 50-luvun tyylin mukaileminen. Kaunista, komeaa, tyylikästä. Geeliä kuluu hiuksiin varmaan enemmän kuin minulla konsanaan, mutta komeaa se silti on. Nämä promokuvat on muuten oikeasti tosi edustavia.





Ja sitten on Pate. Oih Pate. Pate Mustajärvi on rauhoittanut tyyliään sitten hurjan 80-luvun, ja parempaan päin ollaan menty ja hurjasti. Promokuvissahan se ei edes näy; pitää mennä kuuntelemaan livenä. Aivan mahtavia esiintymisasuja! Jag gillar. 


Näiden viiden lisäksi on totta kai vielä suuri joukko muitakin tyyli-ikoneja ja karismaattisia hahmoja, joista voin mainita Simo Silmun, Ressu Redfordin ja Kalle Laitelan (joo, olen salkkarifani).

lauantai 11. lokakuuta 2014

Luin: Läpi yön, Terhi Rannela

Terhi Rannela: Läpi yön

Otava, 2014

Luokitus: Nykynuorisorealismin sanansaattaja itkettää taas


Nuo hetket syntymästä kuolemaan, kun silmäluomiin heijastuu. Saa toiset uskomaan kai Jumalaan, toiset Saatanaan tai mihin vaan. Muttei kuitenkaan tähän maailmaan.
Laulusta Joutsenlaulu,

Diagnoosi: olen masentunut. Tuntuu kummalta, koska en tunnista sanoista itseäni. Kuinka monena vuonna ala-asteella sain Hymytyttö-patsaan?
Ja samaan aikaan tuntuu huojentavalta: maailmassa on yksi, joka näkee sydämeni pohjaan asti. Siellä kelluu mustaa vettä.
Kirjasta Läpi yön

Maria on kympin tyttö, jonka todistuksessa ei paljon vaihtuvuutta ole. Hänellä on mukavia ystäviä ja vaihtuvia poikaystäviä. Päällisin puolin kaikki on hyvin – ja silti tytön sisällä muhii pimeys, tummuus, joka ajaa hänet masennukseen ja itsemurhayritykseen. Se on käännepiste. Maria tajuaa, että hänellä on unelma, unelma, jota kohti hän haluaa kaikin tavoin ponnistella: hän tahtoo kirjailijaksi. Hän tahtoo kirjoittaa itsensä terveeksi ja vahvaksi.


Yhtäläisyyksiä


Mariassa ja minussa on pelottavan paljon samaa. Se oli ensimmäinen huomio jo silloin, kun kirjan esittely ilmestyi Otavan katalogeihin. Siksi kirjan lukeminen oli rankkaa. Itkin koko lukemisen ajan. Rannela... Hän sanoo itsekin takasivulla kirjan olevan syvempi ja henkilökohtaisempi kuin yksikään hänen aiemmista kirjoistaan. Arvailuksi jää, onko Rannela käyttänyt kirjassaan omaa nuoruuttaan. Olisiko hän pystynyt kirjoittamaan näin raastavasti ja pieniä yksityiskohtia painottaen, jos ei olisi? 

Olen lukenut jonkin verran Rannelan aiempia romaaneja ja pystyn jopa arvaamaan, että ainakin moni yksityiskohta kirjassa on hänen omaa nuoruuttaa – Mariakin rakastuu jossain vaiheessa Ulrike Meinhofiin, jonka nimen mainitseminen muistuttaa minua Rannelan Taivaan tuuliin -romaanista. Kirjan kirjoittaminen on ollut Rannelallekin varmasti palkitsevaa.

Blogin puolella en hirveästi ole omaa menneisyyttäni avannut, eikä se kai ole tarpeenkaan. Silti haluan avautua ja kertoa, että kirjan teemat – kirjailijahaave, masennus, halu olla vapaa kahleista sekä suuren suuri painava asia tuolla sisällä jossain – ovat itselleni harmillisen tuttuja. Itsemurha on oikeasti ollut minulle vaihtoehto. Jossakin vaiheessa en ole kyennyt muuhun kuin ajattelemaan "tänään kaikki päättyy".

Olen onnellinen ja kiitollinen, ettei se mennytkään niin.


Kirjasta


Rannelan oma runotyttö-nuoruus pulpahtelee pintaan monissa kirjan yksityiskohdissa; hän kertoo Marian musiikkimausta, lempibiiseistä, bändeistä, lempifarkuista ja kaikesta tällaisesta, joita yleensä ei nuortenkirjallisuudessakaan näy ja joita usein voitaisiin ajatella "turhina lisätietoina". Siis lyhyesti sanottuna: kirja personoituu hyvin, kun siihen on liitetty mukaan oikeita bändejä ja oikeita kirjailijoita (Maria muun muassa tunnustaa ihailevansa Leena Lehtolaista). Se tekee siitä totta, faktasta fiktiota ihan erityislaatuisella tavalla.

Olen aina karsastanut Rannelan kirjassaan käyttämää päiväkirja-muotoa, joka katkoo mielestäni liikaa itse lukukokemusta. Asiasta voi tässäkin kirjassa olla montaa mieltä, mutta etupäässä olen aika tyyväinen, että Rannela kirjoitti kirjansa juuri tähän muotoon.

Ehkä asian arkuutta ja vaikeutta on helpompi käsitellä, kun kirja ei ole pelkästään suoraa tekstiä, vaan välissä on teinitytölle tyypillistä "omg, hihihih, se pussas mua!!" -tyyppistä hehkutusta. Se tekee kirjasta helposti lähestyttävän ja uskottavan; onhan masentuneenkin elämässä muitakin asioita kuin masennus.

Yksi ehdottomasti kauneimmista kohtauksista tulee ihan lopussa, kun Maria kohtaa entisen poikaystävänsä, ensirakkautensa Maston. 


Törmäsin Mastoon keskellä Hämeenkatua. Kyllä. Luit oikein. Törmäsin ex-poikaystävääni, josta kirjoitin liian monta sivua vuosina 1996-1997. – –  
"Menen naimisiin kuukauden päästä." 
Vaikka en ollut nähnyt Mastoa vuosiin, sanat osuivat kuin avokämmenisku. – – Salaisen mustasukkaisuuden ja verhotun katkeruuden alta kömpi esiin uusi tunne: onni toisen puolesta.

Minun tekisi mieli kirjoittaa koko kohtaus tähän, se on niin herkkä ja kaunis. Mastoa kuvataan kirjan keskivaiheilla aika paljon, Marian ja Maston rakkautta kuvataan herkästi. Joo, pillitin taas. Nenänaluseni näyttää ihan siltä kuin olisin ollut viikon flunssassa.

Lopuksi


Kirjassa on tärkeä aihe. Hyvin tärkeä. Eräs ystäväni ei oikein ymmärrä, miksi luen näin itkettäviä kirjoja. Sanon aina, että se vapauttaa. Tämä on hyvää vertaistukea; tajuaa, ettei ole ainoa.

Terhi Rannelan uutuus ei turhaan ole ollut kirjalistani ykkösenä jo siitä asti, kun sain kuulla, että kyseiseltä kirjailijalta ilmestyy tänä syksynä kirja. Rannela on pitkään ollut yksi Suomen parhaimmista nuorisorealismin kuvaajista.

Läpi yön on hämmästyttävän samanlainen kuin oma elämäni. Ehkä siitä syystä se iski minuun aivan erityisellä tavalla. Ja ehkä siitä syystä en ole oikea ihminen tätä kirjaa arvioimaan objektiivisesti, puolueettomasti. Uskon silti kaikkien olevan samaa mieltä kanssani, jos väitän, että Rannelan kaltainen nuortenkirjailija on suuri lahja suomalaiselle kirjallisuudelle. Nuorisorealismin taitajia on Suomessa valitettavan vähän. Tässä on yksi hyvä syy uskoa siihen, että nuorisorealismi voi myydä ja olla yhtä mediaseksikästä kuin spefi-kirjallisuuskin.

Ja vielä viimeiseksi yksi vuoden ehdottomasti kauneimmista virkkeistä by Terhi Rannela:
Me olimme kerran, mutta emme ole koskaan enää, ja juuri näin sen kuuluukin olla.
Tämän virkkeen aion muuten lähettää tekstarina entiselle poikaystävälleni, kun meidän erosta tulee ensi kuussa kuluneeksi vuosi. 

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Luin: Läpinäkyvä kuolema, M.G Soikkeli

Markku G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

Minerva, 2014

Luokitus: Antti Tuomaisen ystäville ja muille kokeilunhaluisille


Vertailua Antti Tuomaisen ja M.G Soikkelin välillä on vaikea vain skipata, niin selviä yhtäläisyyksiä miesten kirjoilla on. Soikkeli kirjoittaa tosin hieman laveammin, kuvailevammin, kun taas Tuomaisen vahvuutena ovat terävät, iskevät kohtaukset ja dialogit. Miesten kirjoilla, varsinkin Tuomaisen Parantajalla (täällä postausta siitä, hieno kirja), on paljon yhteistä: dystooppinen isoveli valvoo -scifiyhteisö ja siellä tapahtuva rikos.

Vai onko Soikkelin kuvaama yhteiskunta sittenkään dystooppinen? Onko se vapauttava, niin kuin kirjassa esiintyvät henkilöt siitä ajattelevat?


Big Brother


M.G. Soikkeli on pitkän linjan tieteiskirjailija. Eikä sitä tarvitse edes lukea kirjan etusivulta, jossa kirjailijakuvan lisäksi kerrotaan hieman miehestä itsestään, vaan sen pystyy päättelemään pelkästään lukemalla kirjaa: harva tunari, täysi amatööri, saa jotain hyvää aikaiseksi kuluneesta isoveli valvoo -ideasta. Soikkeli saa (mutta hän ei olekaan mikään amatööri) ja tekee sen vielä siten, että lukija uskoo siihen maailmaan.

Dammerburgin kaupunki Saksassa toteuttaa ideologiaa "tieto vapauttaa". Siellä kaikki tieto kaikista kansalaisista on kaikkien saatavilla. Tuhannet ja taas tuhannet valvontakamerat kuvaavat kaupunkilaisiaan herkeämättä, eikä kukaan pääse tekemään mitään ilman, että siitä jää jälki suureen Arkistoon.

Mutta sitten tapahtuu jotain, minkä piti olla mahdotonta: Kaupungissa tapahtuu murha, jonka tekijästä ei ole jäänyt jälkeäkään. Ei siis mitään. Komisario Richter, etsivä Jordan ja heidän sihteerinsä Carmen ovat kirjaimellisesti kovan paineen alaisena. Arkisto painostaa heitä ratkaisemaan rikoksen mahdollisimman nopeasti. Onko se edes mahdollista?


Kirjasta


Kirja rullaa mukavasti. Se sekoittaa taitavasti vanhaa kunnon dekkaria ja scifiä ja uudistaa vanhan lukitun huoneen mysteerin. Tässäkin kohtaa Tuomaisen Parantaja ja Soikkelin Läpinäkyvä maailma yhtenevät: kumpaakin kirjaa lukiessani tuli tunne, että kirjailija osaa hommansa, ja kummankin kirjan kohdalla olen ihastellut taitavaa yhdistelyä. Tuomainenkin yhdisteli hienosti dekkaria ja scifiä.

Ja kummassakin kirjassa on epäloogisuuksia, jotka eivät vaikuta lukukokemukseen sen kummemmin, mutta pistävät kokenutta lukijaa silmään:


Loogisuuden epäloogisuus


Kirjassa on kohtaus, jossa etsivä Jordan ja komisario Richter kohtaavat ensimmäistä kertaa kuolleen naisen ruumiin. Kumpikaan ei hätkähdä sitä sen kummemmin, mutta muutaman sivun jälkeen Jordan toteaa jotenkin varsin epämääräisesti: 


Kaiken sen jälkeen mitä Jordan oli kokenut poliisikoulussa, yksikään muitstikuva sieltä ei ollut niin paha kuin tämänpäiväinen näky murhapaikasta verilammikossa makaavine uhrineen. Syyllisten löytäminen ei riittäisi pyyhkimään kuvaa pois mielestä.

Soikkelin kerronta on taitavaa (ah, käytän tuota sanaa jatkuvasti). Hän piilottaa pieniä yksityiskohtia sinne tänne, kerronnan lomaan, kuin ohimennen. Se on näppärää, älykästä – mutta voi johtaa ongelmiin, jos lukija ei lue koko ajan silmä kovana ja pää terävänä. Minultakin varmaan lipsahti muutama oleellinen yksityiskohta huomaamatta ohi.

Mutta tässä nimenomaisessa kohtauksessa minua ihmetyttää, miksi etsivä Jordanin yökkäysreaktio tulee vasta niinkin myöhään, vasta seuraavassa luvussa. Se vaikuttaa jotenkin... päälleliimatulta, ihan kuin kustannustoimittajan möreä ääni olisi käskenyt laittaamaan sen siihen välittämättä siitä, että se tekee ko. kohtauksesta oudon ja irrallisen. Itse ruumiin äärellä kummatkin miehet ovat hyvin rauhallisia, jopa steriilejä, oudon tyyniä siihen verrattuna, etteivät he koskaan ole nähneet oikeaa, tapettua, veristä ruumista. 

En tiedä, onko tämä huomio pelkästään minun kuvitelmaani. Ehkä on. Olen tottunut kirjoja lukiessani huomioimaan nimenomaan syy-seuraussuhteet ja varsinkin niiden johdonmukaisuudet, loogisuudet. Syytä on seurattava seuraus; kun jotakin tapahtuu, on kirjan henkilön reagoitava siihen järjellisestä, ellei kyseessä ole dekkari, jossa leski onkin murhannut miehensä ja on yllättäen, poliisien häntä kuulustellessa, harvinaisen kylmä ja etäinen. Mutta sellaista ei tapahdu usein.

Ainakin sen tiedän, ettei kärpäsestä kannata tehdä härkästä; tällainen yksityiskohta ei vaikuta lukukokemukseen sen kummemmin, joten ehkäpä hyppäämme vähän muihin asioihin:


Lopuksi


Huhuh, tästähän tuli pitkä postaus. Oli vain niin kiva huomata, että Antti Tuomainen ei ole ainut, joka kirjoittaa näin kiehtovasti scifi-dekkareita. 

M.G. Soikkelin Läpinäkyvä kuolema on lukijalle kaikkea muuta kuin läpinäkyvä ja ennalta-arvattava: se pitää otteessaan loppuun asti. Samalla se pohtii, ja antaa pohdittavaksi, muutamia hyviä kysmyksiä: Mikä on oikeutus? Missä menee elollisuuden raja? Entä avoimen tiedon? Hyvin tyypillisiä kysymyksiä scifille, mutta samalla aina tuoreita.

Soikkelin luoma maailma jää kyllä hieman etäiseksi, kylmäksi, koskemattomaksi, mutta sen voi laittaa sen piikkiin, että kirjailija kuvaa henkilöitä ja niiden ajatuksia kauniisti ja vahvasti. Valitettavasti scifimaailmasta ei saa kokonaiskuvaa, lukija eksyy helposti. En ole oikeastaan vieläkään ihan varma siitä, millä tavalla juuri tuo yhteiskunta pyörii... Jäi vähän hämäräksi.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta paljon. Scifi on vaikea laji – scifi-dekkari vieläkin vaikeampi. Itselleni juuri scifin ja dekkarin risteytyksestä on tullut läheinen muoto. Jatkoa, kiitos!

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Luin: Kummallisen kirjoittajat

Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi, Anne Leinonen (toim.):

Kummallisen kirjoittajat - Opas fiktiivisen maailman luomiseen

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, 2014


Kirjoittamisoppaita, hyviä sellaisia, julkaistaan harvoin, niiden painosmäärät ovat pieniä ja lukijan itse pitää tehdä hieman töitä löytääkseen niitä. Kirjastoissa kirjoittamisoppaat ovat usein tungettu johonkin pieneen nurkkaan, pölyiseen ja tunkkaiseen sellaiseen, josta lukijan on kaivettava ne esille.

Mistä tunnistaa hyvän kirjoittamisoppaan? Siitä, ettei se tuputa tietoa vaan myöntää, että jokainen kirjoittaja on uniikki yksilö, jolle sopivat omat, henk.koht. kirjoittamistapansa. Hyvän kirjoitusopppaan tyyli on tukeva, opastava ja monia vaihtoehtoja antava. Ihan sama, kerrotaanko kirjassa vain yhdestä kirjoittamisen osa-alueesta (esim. julkaiseminen tai muokkaaminen) vai antaako opas kokonaiskuvan koko kirjoittamisprosessista (ideoinnin kautta kirjoittamiseen, muokkaamiseen ja lopulta julkaisemiseen), se on se ja sama, kunhan taso pysyy korkealla.

Koska huono opas tuhoaa kirjoittajan itesetuntoa ja motivaatiota.


Kirjasta


Kirjoittajan viisi käskyä (by Saara Henriksson, lyhennetty kirjasta)
1. Kirjailijan tärkein työvöline on aika. Tarvitaan aikaa.
 2. Kirjoittaminen on työtä.
3. Opettele luopumaan.
4. Opi kirjoittamaan odottamatta suotuisia olosuhteita, apurahoja, äitiyslomaa, eläkettä.
5. Mene ulos. Liiku. Jaksat paremmin.  
Kummallisen kirjoittajat on kirjoittamisopas minun makuuni. Siinä on haastateltu monia suomalaisen spefin kärkinimiä, jotka auliisti jakavat omat vinkkinsä meille muille. Kirjan aihealue on laaja: se kuvaa spefi-kirjallisuuden yhteiskuntaa ja politiikkaa, romantiikkaa, ideointia, julkaisua, antaa ohjeita jännitteiden luomiseen, lukijan hämäämiseen... Kaikkeen. 

Kirja on siis nimenomaan tarkoitettu spefiä kirjoittaville, mutta myös tällainen realismia kirjoittava, niin kuin minä, saa siitä paljon irti, kiitos hyvien esimerkkien ja kaikenlaiseen kirjoittamiseen sopivien vinkkien. Vain joitakin lukujen nimiä mainitekseni: Historiallisen spefin kirjoittaminen (sopii kaikenlaiseen kaunokirjalliseen historiatekstiin), Routasisarusten maailman rakentaminen (kaikille Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen faneille).

Tuli muuten jopa iloinen yllätys! Olen juuri tällä hetkellä lukemassa M.G. Soikkelin kirjaa Läpinäkyvä kuolema, ja kuka muukaan se on kirjoittamassa täällä yksityiskohdista kuin Soikkeli itse! Tämähän on vähän niin kuin tuttuja tapaisi kadulla.

Kummallisen kirjoittajat on siitä harvinaislaatuinen kirjoittamisopas, että se on aidosti suomalainen ja nimenomaan spefi-kirjallisuuteen painottuva. Minä en ainakaan tiedä yhtään toista näin laajaa teosta kuin tämä (?).


Lopuksi


Kannatti kaivaa sitä kirjaston pölyisintä nurkkaa; sieltä löytyi herkkupala, josta on iloa pitkään. Ehkä ainoa miinus kirjassa on vaatimaton, jopa karu ulkonäkö. Siihen olisi ehdottomasti kannattanut panostaa hieman enemmän, jotta kirjasta olisi saanut miellyttävän näköisen ja yhtä kiinnostavan tuntuisen kuin se oikeasti onkin. Muuten Kummallisen kirjoittajat on kattava, tarpeeksi laaja ja hyvin asiansa tiivistävä kirjoitusopas.

Syksyn sävel

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen. Kun tulen kiinni sinuun, jumalatkin uskoo minuun, vaikka itse aina usko en. En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan.
Suomalainen melankolisuus kulminoutuu aika pitkälti syksyyn ja talven harmaaseen, kylmään ja toivottoman pitkän tuntuiseen kauteen. Jo Juhani eli Juice Leskinen sen tiesi. Juice osasi koskettaa suomalaista ihmistä, miehiä ja naisia, lapsia ja aikuisia. 

Kiitos Juice. Sinun ansiostasi suomalaisen ihmisen kurjaakin kurjempi elämä alkoi tuntua jopa mediaseksikkäältä ja aidolta suomalaisuudelta.

Hyvää lokakuuta ystävät! Älkääkä vaipuko melankolisuuden syviin vesiin liian syvälle! Joulukin on jo kohta ovella...

(ps. Parin päivän päästä tulee uutta kirjapostausta aiheesta M.G Soikkeli ja Läpinäkyvä kuolema.)

torstai 25. syyskuuta 2014

Uusin Lukufiilis 3/2014!

Hiphei ystävät, ja sateisen kuulasta syksyä! Pitkittynyt intiaanikesä on nyt oletettavasti ohi (huhuh, sitä kestikin), ja niin kuin lämpömittarista voimme tarkistaa, lämpötilat ovat taas painuneet normaaleihin suomalaisiin lukemiin.

Kylmä ei kuitenkaan ehdi pientä lukijaa painaa, sillä uusin Lukufiilis 3/2014 ilmestyi juurikin tänään! Terhi Rannela aloittaa sen hienosti pääkirjoituksellaan kirjoittamalla lukemisen terveysvaikutuksista. Lukeminenhan on yyber terveellistä ja super mukavaa. 

Uusimmassa numerossa on myös ennätysmäärä kirja-arvioita ja jopa aivan upea Jonas Gardell -spesiaali! 

Gardell on ruotsalainen kirjailija, joka ponnahti suomalaisten silmille kirjoittaessaan 80-luvun homomaailmaan sijoittuvan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian (ruot. Torka aldrig tårar utan kandskar), joka perustuu hänen omaan nuoruuteensa.

Mahtavaa! Pystyykö tällainen Gardellin kirjoitustyyliin ihastunut nuori homopoika muuta toivomaankaan (paitsi maailmanrauhaa ja vähän enemmän rahaa)? 

Iloista syksyn jatkoa! Älkää antako flunssan purra!

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Luin: The only gay in the village

Elias Koskimies: Ihmepoika

Gummerus, 2014


Elias Koskimiehen lapsuus ja nuoruus oli hyvin samankaltainen kuin muiden saman ikäluokan homojen: täynnä epävarmuutta, pelkoa ja homokammoisuuden kohtaamista.

Toisaalta moni erilaiseksi itsensä tuntenut nuori on pystynyt hyödyntämään tuntemuksiaan. He ovat pystyneet asettumaan kuin ulkopuolisiksi omaan elämäänsä, katsomaan asioita objektiivisesti, ja myöhemmin he ovat vetäneet siitä mahtavaa huumoria, itseironista ja tummaa. Ihan niin kuin Koskimies kirjassaan tekee.

Koskimies, näin lyhyesti sanottuna, on monitoimimies. Hän on arvostettu ohjaaja ja käsikirjoittaja, varsinkin HLBTI-kansan keskuudessa, ja hän on saanut arvostusta ihan ulkomaita myöten. Hänen elämänpolkunsa alkoi kuitenkin jostain aivan muualta kuin loistelamppujen loisteista: 80-luvun pienestä kylästä. 

Näistä aineksista Koskimies on punonut omaelämäkerrallisen romaanin, joka kuvaa armottomasti muttei itsesäälissä rypien nuoren, muiden mielestä oudon pojan tuntemuksia.


Purppuranvärisiä unelmia ja sateenkaarensävyistä hattaraa


Pojalla on kiilakorot, hassuja hattuja ja Madonnan kuvia seinällään. Kotipiha näyttäytyy hänelle milloin suurena viidakkona, milloin sirkustelttana tirehtööreineen ja tiikereineen. Hän elää pienessä sirkusmaailmassaan sillä aikaa, kun muilla pojilla on Popedan ja testosteronin huuruisia pilluralleja, Pate Mustajärven kähisevää ääntä, naisia ja viinaa. Kun teiniangstissaan rypevät tytöt itkevät yhdessä, ryhmähalailevat ja panevat diskoillan jälkeen kaikkein kännisimpiä jätkiä. Kun jokaisella tuntuu olevan kiire elää, elää täysillä, nähdä maailmaa ja upota sitten teatraaliseen masennukseen.

Eletään 80-luvun loppua pienessä pohjanmaalaisessa kylässä, jossa viikot kuluvat kaupan kassan juoruja kuunnellen ja päivitellen naapureiden outoa käytöstä. Siinä ahtaassa kylässä tulevaisuuttaan rakentaa nuori poika, jolle isän äkillinen poismeno on sekä uuden alku että vanhan loppu: Pystyykö hän vihdoin myöntämään sekä itselleen että muille, kuka on ja kuka haluaa olla?


Kirjasta


Aluksi mainitsinkin tuosta itseironisuudesta ja ulkopuolisuudesta, ja ne näkyvät aivan mahtavalla tavalla Koskimiehen kirjassa. Varsinkin päähenkilö-pojan ja hänen parhaan ystävänsä Sutun kahdenkeskiset dialogit ovat täynnä kasaria, kasaritunnelman ironisointia, sille hyväntahtoista naureskelua.


"Onks jollain pilleet?"
"Pakko olla!" 
"Kellä on?"
"Onks varppina tulossa viinaa?"
"Jannis, pijä pilleet!"
"En pijä!"
"Onks Paude puhunu viinasta?" 
Siis oikeesti, Koskimies vetää ne NIIIN yli! Ihan sigamageeta!!!!

Hän antaa kynänsä laulaa ja käyttää huutomerkkejä, Pohjanmaan murretta ja 80-luvun nuorisokieltä sujuvasti ja vetää koko sopan ihan överiksi. Kielellisestihän kirja on ihan laatuluokkaa: eri puhetyylit sekoittuvat maistuvaksi keitokseksi. Koskimies alleviivaa nuorison halua olla jotain enemmän, jotain aikuista ja itsevarmaa, vaikka kirjan henkilöistä – myös niistä pilluralli-jätkistä – huokuu nuoruuden epävarmuutta, pelkoa ja haurautta.

Tämä lieneekin kirjan parhain anti: se piirtää hienon kuvan nuoruudesta ja varsinkin nuoruudesta ajalla, jolloin kommunismi mureni, Berliinin muuri kaatui ja huumeet vaihtuivat pienestä pilvenpoltosta suonensisäisiin. Minua itseäni kiinnosti paljon enemmän Koskimiehen kuvaus nuorisosta kuin siitä, millä tavalla juuri päähenkilö nuoruudestaan selviää.

Päähenkilöstä puheenollen: hänhän on mitä samaistuttavin. Juuri päähenkilöstä huomaa, että romaanilla on omaelämäkerrallinen pohja; poika ei ole pelkkä kaksiulotteinen pahvi,
 vaan hänessä on monia eri puolia. Herkkyys vs. itsevarmuus. Superkiltteys, suoranainen nöyryys vs. "haluan kohauttaa, olla paha poika". Poika haluaisi muttei uskalla. Tahtoisi muttei osaa? 

Itse tunsin hyvin vahvaa yhteenkuuluvuutta päähenkilön (ja siinä samalla Koskimiehen nuoruuden minän) kanssa; elämmehän molemmat sellaista vaihetta, josta tahtoisimme vain ulos, pois, oikeaan elämään ja maailmaan. Minäkin tunnen olevani loukussa pikkukyläpahasessa (joka ei onnekseni ole niin pieni kuin kirjan kylä), ja minäkin tunnen tarvetta olla oma itseni vaikken oikein uskalla.


Lopuksi


Elias Koskimiehen esikoisromaani naurattaa, ihastuttaa - ja itkettääkin. Kirjasta huomaa, ettei kirjallisuus ole Koskimiehelle mikään vieras ja uusi laji, vaan romaani on tasavahva kaikilta osa-alueilta. Ihan alussa on itseni mielestä hieman liikaa löysiä virkkeitä, tiettyä löysyyttä, kun kuvataan kuinka isän sairaus "astelee" taloon. Olisiko riittänyt lyhyempikin kuvaus, kun kaikki kuitenkin tietävät sen olevan juuri sairaus?

Noh, olipas taas pilkunviilausta. Loppupeleissä Elias Koskimiehen uutuus on miellyttävää luettavaa. Olin oikein, oikein tyytyväinen. Jotkut kirjabloggaajat (ainakin Lukutoukka Krista) ovat sanoneet kirjaa jopa syksyn parhaimmaksi. Kiitos, Elias. Olet teoillasi (taas) muuttanut maailmaa hitusen paremmaksi paikaksi elää.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Inhimillistä pelkoa tuntemassa

Minua pelottaa. 

Ai mikä?

Yleensä minua pelottaa

elämä,

kuolema,

sota

ja rakkaus.

Tällä kertaa pelkään kuitenkin varsin maallisempaa asiaa: hylsyä kustantamolta.

Totta kai sellaisia tulee, paljonkin; jos sanotaan, että lähetän käsikseni kuudelle kustantamolle, niistä ainakin viisi ja puoli (kyllä, puoli) sanoo ei. Se puolikas on "ehkä".

Olen siis ottanut yhteyttä kustantamoihin. Nyt pallo on heidän käsissään. Ottavatko he sen vastaan vai palauttavatko tylysti takaisin? Sitä en edes osaa arvailla, vaikka koetankin olla optimisti. Se selviää viimeistään kuuden kuukauden kuluttua, toivottavasti jo vähän ennemmin.


Ei koulua vaan kirjoittamista varten


Olen elänyt pelkästään kirjoittamisesta niin pitkään, että tuotoksen, oikean käsikirjoituksen, antaminen toiselle ihmiselle, ja vielä ihmiselle joka kritisoi, se on vaikeaa. Olen toivonut ja haaveillut, olen enemmän tai vähemmän realistisin haavekuvin luonut itselleni jo oman kirjan ja kustantamon, joka kustantaisi sen. 

Nyt minua pelottaa, että tuo haavekuva ei toteudukaan. En oikein tiedä, kumpi olisi pelottavampaa, se, että käsikseni hyväksyttäisiin jollakin kustantamolla vai se, että se saisi kaikkialta hylsyt. Hylsyjen jälkeen tulisi tyhjä aukko, mustuus. En oikein tietäisi, mitä tehdä.

Toisaalta pelkään sitä, että käsiksestäni pidetään ja sille vastataan "kyllä". Kestänkö minä sen kritiikin, rakentavan palautteen? Kestänkö sen, että jokin minun mielestäni valmis onkin "keskeneräinen" tai "viimeistelemätön" jonkun ammattilaisen mielestä?

Ehkä juuri pelkäänkin sitä tunnetta; se on niin avuton tunne. Tiedän olevani lapsellinen, kun kiukuttelen ja mököttän jostain rakentavasta palautteesta, joka kaiken lisäksi osuu ihan oikeaan, ja tunnen olevani sillä hetkellä tosi paska kirjoittaja - ja häviäjä. Pahimmassa tapauksessa saatan masentua hyvinkin rajusti; mielenterveyteni kun ei muutenkaan ole mitään huippuluokkaa.

Mitä teen, jos kaikki tämä, minkä takia olen jaksanut elää, onkin ihan hukkaan heitettyä? Mitä minä teen sen jälkeen?

tiistai 16. syyskuuta 2014

Luin: Väliaikaista, Rosa Liksom

Rosa Liksom: Väliaikaista

Like, 2014


Sirpan kanssa töitäkin haettiin. Työkkärin tiskillä meille naurettiin. Tää kylä oli ollut duuniton jo ennen kautta Mauno Koiviston. Viimeinenkin haave romuttui.
Verannalla nyyhkytin iltaisin. Slaavikyykyssä yksin rukoilin. Sirpa kävi suihkussa viikottain, ihottuman selkään sieltä sai. Seinän pilkut homeeks paljastui.
Tämä siteeraus ei ole Rosa Liksomin uutuuskirjasta vaan Arttu Wiskarin uudesta sinkusta Sirpa. Se sopii vallan mainiosti Liksomin novellikokoelman teemaan. 

Väliaikaista on novellikokoelma minun makuuni. Rosa Liksomia ei turhaan kehuta kirjan takakannessa lyhytproosan äidiksi, sen kehittäjäksi ja suomalaisen elämänmenon tarkaksi kuvaajaksi. Lyhytproosa terminä on tähän juuri sopiva; osa novelleista on alle sivun mittaisia, pieniä, tarkasti kuvattuja palasia suomalaisen ihmisen arjesta.

Kun lokakuussa öisin pakastaa


Wiskarin biisin lyriikka on koskettavaa mutta samalla itseironisuudessaan täysin naurettavia. Pakko on nauruun purskahtaa. Biisin sanat lähestyvät jo Gösta Sundqvistin parhampien biisien lyriikoita. Tästä hyvänä esimerkkinä on kipale nimeltä Pohjois-Karjalaan, joka kuvaa hyvin lama-Suomen ajatuksia.

Samaa sarjaa jatkaa Liksom: elämä kulkee, vaikka rahaa ei ole, viinaa sitäkin enemmän ja vaimokin jättää. Vaikka talo ja työ viedään jalkojen alta ja lapsistakin kasvaa niiskuttavia räkänokkia. Liksomin terävä kynä kuvaa suomalaista melankolisuutta sen parhaimmassa (tai pahimmassa) muodossa.

Novellikokoelman alkupuoli lentää ja vetää yllättävän hyvin, vaikka Liksomin tavaramerkkiä, ihanaa Lapin murretta, ei alussa kuullakaan. Ehkä sen takia Liksom on pystynyt keksimään myös uusia näkökulmia asioihin, sellaisia, jotka muuten hukkuisivat. Novellikokoelmassa Liksom on päässyt päästelemään höyryjä: hän kritisoi kaikkea, mikä liikkuu (huom. kirja on fiktiota, se ei välttämättä näytä Liksomin omia ajatuksia), kauneusleikkauksia, suomalaisten itsekästä ajattelua, työttömyyttä, globalisaatiota, alkoholismia...

Mitä vain voi keksiä.

Jotkut novelleista ovat jo niin kärkkäitä, että allekirjoittaneen oli niitä vaikea niellä. Se on totta kai kirjallisuuden ydinajatuskin: saada ihmiset ajattelemaan omia valintojaan ja mielipiteitään, ja eritoten kyseenalaistamaan niitä.


Murteesta


Onneksi mukaan ilmaantuu kirjan puolivälissä myös Lapin murre! Ai että, mie niin tykkään! Mikään Rosa Liksomin novelilikokoelma ei ole Liksomia, jos siinä ei ole Lapin kaunista, koruttoman ihanaa murretta. Olen tästä jo vuosi sitten puhunutkin, kun viimeksi kirjoitin Liksomista, mutta en voi lopettaa sen hehkuttamista. Soon niin kaunista.


Täti oli hevosmies. Silloin kläppinä ko aloin sen pojaksi, sain siltä oman konin. Sen nimi oli Sulo. Se eli kolmattakymmentä vuotta ja kuoli minun sylhiin. Soon ollu minun elämän kovin paikka, mutta mie piän, että taihvaassa kohtaama jälleen, vaikken uskokhaan taihvaaseen.
Sivulta 148-149

Mie lähin rapeassa kahenkymmenen iässä pareman elämän toivossa Ruothiin ko täälä Suomessa elethiin vielä silloin kuuskmmentäluvun alkupuolella sota-ajan jälkilöylyn tunnelmissa elikkä puutheessa ja kurjuuessa. Nyh mie jo valehtelen. Mie lähin Ruothiin ko täälä kotona piti raataa ko työhevonen. 
Sivulta 84 

Lopuksi 


Liksomin novellikokoelman ehkäpä ainut heikkous liittyy toistumiseen: samat teemat toistuvat, samanlaiset henkilöhahmot toistuvat, sama murre toistuu. Se puuduttaa jossain vaiheessa, mutta onneksi kirja alkaa olla jo siinä vaiheessa lopussa.

Väliaikaista on taattua Rosa Liksomia. Siihen ei koskaan kyllästy. Jos haluatte nauraa ja itkeä, hekottaa hervottomille, phäkähulluille jutuille, niin tämä on silloin valintanne.