torstai 30. tammikuuta 2014

Kaksi scifiromaania - klassikko vs. feministi

Ja näin olemme päässeet scifi-kuukauden loppuun. Toivottavasti emme ole hukkuneet liiaksi dystopiaan, sillä vielä tässä postauksessa käsittelemme kahta scifiromaania, joista toinen on dystopia-scifin suurlähettiläs George Orwell ja toinen on suomalainen, feminististä fantasia-scifiä kirjoittava Anu Holopainen. Mielestäni nämä kaksi kirjaa täydentävät hyvin toisiaan ja määritelmää "scifi". Näiden esimerkkiromaanien avulla voidaankin miettiä, mitä tämä science fiction oikein on, ja mitä se pitää sisällään.


George Orwell: Vuonna 1984

Alk.per.: 1949

Suom.: Oiva Talvitie (1950) ja Raija Mattila (1999)

WSOY, 1950


Niin kuin tekijätiedoista näkyykin, Orwellin klassikoksi muodostuneesta kirjasta on tehty peräti kaksi suomennosta, joista uusimmassa, vuosituhannen vaihteessa tehdyssä suomennoksessa on mukana kohtia, joihin sensuuri 50-luvulla iski. Niissä (kuuleman mukaan, itse luin vanhemman version) kritisoidaan hyvin selvästi Neuvostoliiton silloista politiikkaa, joten ei ole ihme, että aina kaikille tasapuolinen Suomi sensuroi nuo kohdat. 

Vuonna 1984 -kirjasta on kirjoitettu vuosien mittaan niin paljon, että minun on turha yrittää tehdä mitään "syväanalyysiä" siitä. Romaanissa eletään uh, aivan ihanaa dystopia-aikaa, jonka tiukka kontrolli saa minut (dystopiafanin) huokaisemaan ihastuksesta. Kirja on legendaarisin ja parhain "Isoveli valvoo" -romaani, jota monet ovat yrittäneet kopioida, mutta turhaan.

William Smith toimii valtion palveluksessa Totuusministeriössä, jossa historiaa muokataan kirjaimellisesti uusiksi. Kaikki tieto, mikä olisi valtiolle haitaksi, poistetaan ja korvataan "paremmilla" vaihtoehdoilla. On siis varsin loogista, että juuri William Totuusministeriön työntekijänä kiinnostuu siitä, mikä on oikeasti totta. Hän haluaa tietää totuuden, mutta sen selvittämiseksi on otettava riski: Isoveli valvoo suurennuslasin alta, ja yksikin virheliike voi johtaa kuolemaan.

Orwellin kirja oli aikoinaan varsin uhkarohkea: Sehän kommentoi suoraan kylmän sodan aikaista politiikkaa ja kommunistisia maita. Ehkä juuri tämän rohkeudun takia kirjasta pidetään edelleen vuosikymmenienkin jälkeen. Se on mitä oivallisin scifiteos: synkkä, symbolinen ja varmasti hieno lukukokemus. Jos et ole lukenut vielä, lue se nyt.   

Anu Holopainen: Molemmin jaloin

Karisto, 2006


Anu Holopainen on urallaan kirjoittanut paljon feminististä fantasia-scifiä, jota useinkaan ei voi luokitella kuuluvaksi pelkästään jompaan kumpaan kategoriaan, joten sanotaan vain, että hän kirjoittaa spefiä. Minulle itselleni juuri Holopaisen kirja oli se, joka sykähdytti. Se kosketti jotain minussa.

Eikä ihme, kuunnelkaa tätä:

Kuvitelkaa maailma, jossa olisi käyty kolmas maailmansota. Kuvitelkaa sen jälkeinen kaaos ja tuho, kun suurin osa väestöstä on kuollut joko tauteihin tai itse sotaan. Loppuosa väestöstä kerätään territorioihin, ja heidän kykynsä tuntea vahvoja tunteita (seksuaalisuutta, vihaa, kateutta) poistetaan. Ainoastaan ihmisille, jotka palkataan tekemään ns. ihmisten työ, synnyttämään lapsia, annetaan hormonivalmistetta, jotta suvunjatkaminen onnistuisi.

Nämä palkatut naiset ja miehet, äidit ja luovuttajat, ovat hyvin arvostetussa asemassa, heitä ihaillaan ja jopa palvotaan, ja jokaisen pikkulapsen unelma on päästä töihin tuohon mysteeriseen Äitikeskukseen. Elämä keskuksessa ei kuitenkaan ole niin helppoa ja auvoista kuin annetaan ymmärtää: Hormonit tekevät ihmisistä herkkiä, aggressiivisia, laiskoja ja eritoten se antaa heille halun tuntea seksuaalista mielihyvää. Eikä asiaa paranna territoriota uhkaavat saramandit, otukset, jotka tappavat ihmisiä häikäilemättä.

Minua itseäni ilahdutti se, että juuri tuolle ns. tavalliselle arjelle - sille, kuinka hormoni vaikuttaa ihmiseen, joka ei ole ennen sitä kokenut - annettiin riittävästi aikaa. Holopainen kirjoittaa hienosti siitä, kuinka hormonien villiinnyttämät ihmisparat tekevät mitä käsittämättömimpiä tekoja. Samalla tavalla kuin Orwellin romaanissa, myös Molemmin jaloin -kirjassa on hahmoja, jotka yrittävät kamppailla tätä rutiinia ja järjestystä vastaan: 

Nuori mies, joka varastaa salaa testosteronia lääkekaapista (haha, ilmiselvä minä!).

Äitikeskuksen pomo, joka on nähnyt liikaa surua ja kaaosta, ja tahtoo nyt eläkkeelle. Tahtoo huutaa jokaiselle nuorelle naiselle: "Älkää halutko tulla tänne! Tämä on huono paikka elää!" Vaikka Äitikeskus kärsii pahasta naispulasta, eikä heillä olisi varaa menettää yhtäkään nuorta naista.

Valitettavaa vain on, että kirja loppuu ärsyttävästi kesken. Niin kesken, että lukija joutuu hetken sitä pohtimaan ja ihmettelemään. Mutta se onkin ainut huono puoli kirjassa. Molemmin jaloin ei ole yhtä häkellyttävä ja herättävä kuin Vuonna 1984, eikä se osu yhtä lähelle scifin aidointa ydintä, mutta se on upea, hieno ja kaunis. Minun mielestä yksi parhaimmista lukemistani kirjoista.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Miksi luemme?

Lukeminen on minulle todella tärkeää (no shit sherlock, enhän minä omistakaan kuin kirjallisuusaiheisen blogin...). Luen melkein mitä vain käteen sattuu: pelilehtiä, naistenlehtiä, skandaalilehtiä, romaaneja, maitopurkin sisällysluetteloa, sanomalehtiä... Tunnustan kuuluvani siihen ryhmään ihmisiä, jotka eivät voi herätä aamulla kunnolla, jos eivät ole lukeneet jotain jostain, oli se sitten mitä hyvänsä. Minun on saatava lukemista, että pystyn nousemaan aamupalapäydästä ylös ja sitä kautta ehkä jopa kouluun asti.

Mutta miksi minulla on tällainen pakonomainen tarve?

Pari kuukautta sitten äikän luokassamme kiersi vihkonen, johon jokainen pystyi kirjoittamaan omia kokemuksiaan siitä, miksi kannattaa lukea. Tavoitteena oli 100 syytä lukea kirjaa -tyyppinen juttu, mutta tarina ei kerro sitä, mihin nämä syyt päätyivät. Mutta tässä siis syitä sille, miksi minä luen ja miksi minun mielestäni lukeminen kannattaa:

1. Uudet maailmat

2. Uusia näkökulmia

3. Ideoita kirjoittamiseen

4. Poistaa paineita

5. Saa itkeä tai nauraa (tai kumpaakin)

6. Voi elää sellaista elämää kuin haluaa

7. Saa rakastua komeaan kartanonherraan tai porautua 1920-luvun Lontoon metropoliin

8. Yleissivistävää. Kylläh, opin juuri nuortenkirjoista, mitä tarkoitetaan sanalla "bordelli" tai fraasilla "vetää pilveä". Niin tärkeitä tietoja, eikö?

+ Kaksi todella upeaa selitystä äidinkielen kurssilta: 

9. Koska mustikka.

10. Koska ope käski.

Noh, voihan näinkin sen sitten kai määritellä, vaikka tuon mustikan merkitys jäi ainakin minulle hieman hämäräksi.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Luin: Äidinmaa, Jan Salminen

Jan Salminen: Äidinmaa

Tammi, 2012

Luokitus: Tulevaisuuden HLBTIQ-kirjallisuutta


Mikä kirja on...

1. Omaperäinen.

2. Upea.

3. Vetää kananlihalle?

Se on Jan Salmisen Äidinmaa.

"Eikä kukaan enää puhunut pojista"


Äidinmaassa (huomatkaa muokattu versio isänmaasta) vallassa ovat naiset. He omistavat kaiken mikä on arvokasta, ja koiraat, entiset miehet, on alistettu orjiksi. Naiset elävät pienissä yhteisöissä, jotka jakavat keskenään kaiken, jopa rakkauden. Pariseksuaaleja, naisia, jotka elävät kaksistaan, hyljeksitään ja syrjitään melkein kuin koiraita. Mikään ei voisi olla kamalampaa kuin syntyä koiraaksi - tai elää parisuhteessa pariseksuaalina.

Kyllä. Hengähtäkää hieman. Lukekaa kaikki rauhassa. Tämä kirja vei sydämeni. Kyllähän se vei. Jatkakaa.

Anna-Liisalla on suuri ongelma: Hän ei rakasta muita yhteisönsä naisia, vain erästä Belindaa, jonka määräilevä, melkein pilkkaava tapa puhua ja kohdella toisia kiihottaa naisen mieltä. Mutta eihän Anna-Liisa voi noin vain kertoa siitä kenellekään. Entä jos joku huomaa hänen olevan... olevan  salaisesti pariseksuaali? Hänen työnsä, maineensa ja asemansa yhteisössä olisi silloin vaarassa.

Ah, mikä suora viittaus nykyisiin HLBTIQ-ihmisiin. Mielestäni jopa oivallinen, nerokas viittaus. Kirjan maailma, Äidimaa, joka on erityksessä muusta maailmasta, viittaa myös Pohjois-Korean tilanteeseen (sen huomaa varsinkin ihan viimeisillä sivuilla). Salminen on siis ottanut vaikutteita monesta paikasta.

Samaan aikaan Anna Liisa huomaa tajunneensa, etteivät kaikki koiraat olekaan niin kamalia kuin on annettu ymmärtää. Hän törmää työssään Benjamiin, joka vaikuttaa jopa suloiselta ja viisaalta toisiin koiraisiin verrattuna. Hänestä tulee Benjamin omavahti ja sitä kautta nainen ensi kertaa huomaa, etteivät hänelle annetut opit olekaan ihan niin totta kuin aiemmin on luultu.

Ja pian kuuluu kauheita uutisia. Eräs nainen on murhattu. Murhattu. Katseet kohdistuvat totta kai koiraisiin, mutta onko kaikki sittenkään niin yksinkertaista. Pystyvätkö naisetkin murhaamaan naisia? Entä mihin ihmeeseen koiraita alkaa kadota, kuin tuhka tuuleen?


Huonot puolet


Ensimmäiseksi, ennen kuin ehdin hehkuttaa kirjaa sen enempää, voisin kaivaa esille kirjan huonoja puolia. Yksi kaikista näkyvimmistä heikkouksista on scifille (valitettavasti) tyypillinen sekavuus. On kursivoituja kohtauksia, joiden perimmäinen tarkoitus selviää vasta viimeisen viidenkymmenen sivun kohdalla, on eri näkökulmia sekä muutama erilainen päähenkilö, jonka minä-kertojaa kuullaan. 

Jokaisen luvun alussa pitää miettiä tarkkaan, kuka oikein nyt puhuu. Ihan liian sekavaa tavan tallaajalle. Olisiko ollut järkevää nimetä luvut sen henkilön mukaan, jonka minä-kertoja on kyseessä? Lukija pääsisi täten nopeammin tunnelmaan mukaan. Kursivoidut kohtaukset hämmentävät suuresti, vaikka niiden tarkoitusperän kyllä ymmärtää, koska ne ovat juonen kannalta tärkeitä sitten myöhemmässä vaiheessa. 

Mutta varsinkin juuri loppupuolella, kun tunnelma alkaa tiivistyä ja tapahtumat kärjistyvät räjähdyspisteeseen, sekavuus häiritsee liian paljon lukukokemusta. Harmillisen paljon.

Hyvät puolet


Niin kuin jo alussa mainitsin, ei kirjaa voi kuitenkaan haukkua surkeaksi teokseksi. Päinvastoin. Neljäsataa sivua hujahti yhdessä hetkessä, kun uppouduin Äidinmaan maailmaan. Kieli on soljuvaa ja sellaista, että hieman vähemmänkin lukeva pääsee siihen mukaan.  

Rakastuin kirjaan. Myönnän sen.

Kirjan henkilöt ovat paljon syvempiä ja moniuloitteisempia kuin monissa muissa romaaneissa, tästä esimerkkinä Anna-Liisan ihastus, Belinda, joka saa Anna-Liisankin pään aivan sekaisin. Toisin kuin äsken lukemassani Teemestarin kirjassa henkilöiden minuuteen oli panostettu kunnolla. Jopa niinkin perinteisestä nimestä kuin Anna-Liisa on saatu kaivettua jotain enemmän.



Lopuksi


Kokonaisuutena Jan Salmisen Äidinmaa oli omaperäisin scifi, jonka olen ikinä lukenut. Se ottaa aiheensa nykypäivästä, mutta tekee sen melkein huomaamatta ja siten, että lukija uskoo tarinaan ihan loppuun asti. Suosittelen.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Luin: Nuori Aleksis -palkittu (osa 2)

Vuoden 2013 Nuori Aleksis -palkinnonsaaja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teos, 2012


Suomalainen science fiction on kovassa huudossa, eikä turhaan: Jos jokainen esikoiskirja on näin yhtenäinen, koukuttava ja kaunis, ei ole ihme, että juuri scifin suosio on noussut. Olkaa hyvä, tässä viime vuoden Nuoren Aleksis -palkinnon voittaja: Emmi Itäranta.

Noria on teemestarin tytär. Hän odottaa kauhun ja ilon sekaisin tuntein omaa virkaanastumisjuhlaansa, jolloin hänestä tulee ihan oikea teemestari. Ympäröivä maailma on karu ja julma. Ihmiskuntaa on koetellut jokin suuri katastrofi, jonka seurauksena maailmasta on loppumassa vesi, ja viimeisiä puhtaan veden lähteitä valvotaan haukankatseella. Armeija pitää hallussaan vesivarastoja ja jokaista vesihuijaria odottaa kova rangaistus: heidät teloitetaan kotinsa pihalle.

Samaan aikaan Norian isä hauduttaa kaupungin parhainta teetä, sellaista, jonka luulisi tulevan puhtaasta lähdevedestä. Ihmisten keskuudessa alkaa liikkua huhupuheita. Ei kai Norian kotiin kätkeydy suuri salaisuus? Ei aikaakaan, kun vesivalvojien katseet suuntautuvat teemestarin taloon. Siitä alkaa kamppailu, jossa voi olla vain yksi voittaja, ja jonka palkintona on ikuinen vapaus... Häviönä kuolema. 


"Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin."


Teemestarin kirja on täysin erilainen kuin Johanna Sinisalon Enkelten verta. Teemestarin kirjan maailma on tyystin muuttunut, ei ole jäljellä mitään, mikä muistuttaisi "entismaailmasta", ajasta, jota nyt elämme. Ainoastaan Norian kotikaupungin laitamille haudatut teknologian rippeet kertovat omaa historiaansa.

Tämä kirja jos mikä on aitoa dystopiaa.

Emmi Itärannan kieli on kauneimmillaan silloin, kun hän kuvailee pihalle lankeavaa valoa tai lehtien rapinaa. Uppouduin juuri kuvailuun ja sain paljon hyviä vinkkejä omaan kirjoittamiseeni.  Kirjassa on monia hokemia, mantroja, joita toistellaan aina tarpeen tullen, ja jotka saavat joka kerta jonkin uuden, syvemmän merkityksen. Ne luovat kirjaan tasapainoa ja saavat asiat näyttäytymään ihan uudessa valossa. 

"Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin."

"Seremonia on ohi, kun vesi on lopussa."

Ehkä kaikista eniten pidin kirjan lopusta; joidenkin mielestä se saattaisi olla liian jankkaava ja turhan pitkä, mutta minusta se viritti juuri oikeanlaista jännitystä ilmaan. Viimeiset virkkeet ennen epilogia ovat todella, todella kauniita, ja minun oli pakko lukea ne muutaman kerran uudelleen. 

Kirjassa ei ole mielestäni mitään olennaista vialla, mutta jokin pieni siitä puuttui, jotta voisin sanoa rakastuneeni siihen. Ei, en rakastunut siihen. Toisaalta se osaa olla kaunis ja koukuttava mutta vain harvoin omaperäinen ja sellainen, että se jäisi mieleen. Pari päivää jaksan muistella ja maistella kirjan jälkimakua, mutta jo pian se haihtuu mielestäni ja sekoittuu muiden lukemieni scifien joukkoon. Se ei sykähdyttänyt minua niin kuin olin toivonut.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Leffassa: Nälkäpeli 2

Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger games - Catching fire)

K12

DVD:nä 7. maaliskuuta 2014 (ei vahvistettu tieto)?


Spektaakkelimainen on ehkä oikea sana kuvaamaan Suzanne Collinsin alun perin kirjoina ilmestynyttä Nälkäpeli-trilogiaa. Totuus on se, etten ole kokenut tarpeelliseksi tarttua itse kirjoihin, joita ovat niin monet kehuneet, vaan katselin tätä taistelua elämästä ja kuolemasta mieluummin elokuvana.

Jos joku on nyt sattunut olemaan niin tyystin mediapiilossa, ettei ole ole kertaakaan kuullut koko Nälkäpeli-sanaa, valaiskaamme häntä hieman:

Suzanne Collins on yksi aikamme nopeimmin julkisuuteen nousseista kirjailijoista. Hän nousi kuin tyhjästä varsinkin nuorten aikuisten suosikiksi jo ihan ensimmäisellä Nälkäpeli-kirjallaan Nälkäpeli (Hunger games, 2008). Trilogia kuvaa hyvin scifimäisesti dystooppista yhteiskuntaa, jossa valta on jollain muulla elimellä kuin kansalla. Perusideana toimii Nälkäpeli, joka käydään joka vuosi rangaistukseksi kansan kymmenen vuotta tekemästä kapinayrityksestä. Sillä keinolla yritetään muistuttaa, kuka on oikeasti pomo.

Nälkäpeliin lähetetään yhteensä kaksikymmentäneljä alaikäistä nuorta, joiden tehtävä on tapella ja tappaa toisiaan niin kauan, kunnes vain yksi on hengissä. Se yksi hengissä pysynyt on sen vuoden pelin voittaja.  

Vihan liekeissä ollaan jo siinä vaiheessa, että vuoden peli on käyty ja voittajat Kattniss Everdeen (mielettömän kaunis ja upea Jennifer Lawrence) ja Peeta Mellark (yksi idoleistani, Josh Hutcherson) ovat onnellisesti hengissä. Heidän rakkaustarinansa, joka alkoi Nälkäpelissä, jatkuu liekehtivänä ja intohimoisena koko kansan iloksi. Vai jatkuuko? Entä jos valtaapitävät huomaisivatkin yllättäen, ettei kansaa lannistanutkaan muiden kuolema vaan päinvastoin: kansa sai siitä lisää kapinahenkeä ja tahtoa uhmata hallitsijoita?

"Peeta the leipäpoika", niin kuin ystävilläni on tapana sanoa


Harmillista leffassa on vain se, ettei Peetalla ollut niin komeita kenkiä kuin ensimmäisessä Nälkäpeli-leffassa. Nyyh... Hänestä tulikin heti ekan osan jälkeen minun virallinen tyyli-ikonini. 

Noh, asiaan. Tässä toisessa osassa ei oltu turvauduttu enää "amatöörikuvaaja + käsivaralla otettu kuva" -tyyliin, vaan kuvausta oli hidastettu ja kaikille tapahtumille oli annettu aikaa. Aiemmassa osassa nähdystä "olenpa tässä eräretkellä web-kameran kanssa" -tyylistä kehkeytyi varsin kiivaskin keskustelu muutaman ihmisen kanssa. Se loi toki aitoa hengenvaaran tunnetta, mutta samalla katsoja joutui kuin hirmumyrskyn kouriin ja lopulta hän oli pyörällä päästään nähtyään liikaa pyöriviä ja vapisevia asioita.

Ja toki on huomautettava se tosiseikka, ettei Nälkäpeli mielestäni tarvitse yhtään enempää uskottavuutta. Lavasteisiin, tietotekniikkaan, puvustukseen, maskeeraukseen ja näyttelijöihin on panostettu sen verran paljon, sanoisinko että oikein isolla rahalla, että leffan maailmaan on helppo uskoa. Jennifer Lawrencen ilmetyöskentely kertoo kokemuksesta ja lahjakkuudesta. Juuri ilmeistä on vaikea luoda uskottavia, ja ne pitää luoda oikealla hetkellä ja juuri sillä tavalla kuin oikeastikin ihminen elehtisi, jotta ne vaikuttavat aidoilta. Lawrence ilmehtii loistavasti.

Leffaan on ympätty ne normaalit säikäytyskohtaukset sekä romanttiset hömpät, joten action-leffan ystävän pitäisi innostua tästä. Toden totta: kirjan tapahtumia sen enempää tietämättä voin sanoa vain sen, että toimintaa ainakin oli aivan riittävästi. Tunnustaudun itse hieman rauhallisempien leffojen ystäväksi, joten action-saldoni täyttyi ääriään myöten. Tämä toki johtuu osittain myös siitä, että kirjan sovittaminen leffaksi on aina silkkaa helvettiä käsikirjoittajille, koska elokuvaan ei millään saada tungettua kaikkia mahdollisia kohtauksia ja tunnelmia.

Tiivistettynä ajatukseni mahtuisivat yhteen virkkeeseen: Nälkäpelin toinen osa on nopea, kiivas ja visuaalisesti mahdottoman kaunis mutta liian tuttu. Se osaa koukuttaa katsojansa vain osittain, sillä jossain vaiheessa monelle tulee mieleen: tämän olemme nähneet ennenkin. Se on sitten eri asia, antaako katsoja sille ajatukselle valtaa.

torstai 9. tammikuuta 2014

Tammikuu on scifikuukausi!

Olen nimennyt tammikuun viralliseksi scifikuukaudeksi! Tähän osasyynä lienee huomioni siitä, että lukulistani sisältää tällä hetkellä yllättävän paljon science fictionia aina George Orwellista lähtien.

Uh, mikä kuukausi on tulossa! Odotan innolla!

Tammikuun aloitti hienosti nykykirjallisuuden scifilähettiläs, Johanna Sinisalo, ja samaa sarjaa jatkaa seuraavana listallani oleva Teemestarin kirja Emmi Itärannalta. Päätteeksi, tuossa tammi- ja helmikuun taitteessa, olisi aikomus kirjoittaa vertaileva postaus tyylillä klassikko vs. moderni. Kumpikin vielä nimeltämainitsemattomista kirjoista sisältää maailman, jossa hallitsevat aivan toisenlaiset voimat ja arvot kuin nykyään. Jännittävää!

Pysykää mukana ja valppaina! 

ps. Viiden katsomiskerran jälkeen blogiani on katsottu tasan 5000 kertaa! Kiitos, rakkaat ystävät ja tukijat! Bloggaus on todella ihanaa teidänkaltaisten ihmisten kanssa!

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Luin: Nuori Aleksis -palkittu (osa 1)

Nuori Aleksis -palkittu vuodelta 2012

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Teos, 2011


Nuori Aleksis -palkinto on siitä hieman erilainen ja täten mielenkiintoinen, että palkintoraatiin valitaan joukko toisen asteen opiskelijoita, suurin osa joko lukiolaisia tai amiksessa koulunsa käyviä nuoria ihmisiä. Palkinnon suuruus, 1500 euroa puhtaana käteen, tuskin on kuitenkaan se kaikista antoisin palkinto: Luulen, että monet voittajat ovat innoissaan juuri siitä, että juuri nuoret lukijat ovat valinneet palkinnonsaajan. Aiempina vuosina voittajina ovat olleet niin Maria Peura, Tuomas Kyrö kuin Kari Hotakainenkin. Tasokas kilpailu siis, sanoisinko.

Tänä vuonna Nuoren Aleksis -palkinnon sai Emmi Itäranta esikoisellaan Teemestarin kirja, mutta siitä lisää vähän myöhemmin. Paneudutaan ensin vuoden 2012 palkinnonsaajaan (samoin kuin vuoden 2009) Johanna Sinisaloon ja hänen voittoisaan Enkelten verta -kirjaansa. 


Tunnetko perheenjäsenesi?


Enkelten verta on siitä hieman erilainen scifi-teos, ettei se yritäkään luoda mitään erilaista, outoa ja uutta maailmaa, vaan tapahtumat sijoittuvat ihan lähitulevaisuuteen, alle kymmenen vuoden päähän. 

Mehiläistarhuri ja hautausurakoitsija Orvo elää normaalia miehen elämää. Vakiduunin lisäksi elämän  peruspilareita hänelle ovat mehiläiset, niiden hoitaminen sekä poika, Eero, joka on intohimoinen eläintensuojelija. Mutta eräänä päivänä yksi mehiläispesä on täysin tyhjä. Kuollut. Orvo hätkähtää. Ei kai Amerikassa ja muualla Euroopassa laajoja tuhoja aiheuttanut mehiläisten joukkokato vain ole tullut hänenkin pesilleen?

Mehiläispesän tyhjentymisestä alkaa tapahtumaketju, jossa Orvo voi olla vain katsojana. Hän joutuu huomaamaan, kuinka vähän ihminen pystyy toista ihmistä tuntemaan. Vähitellen hän tajuaa, että hyvätkin ihmiset tekevät pahoja tekoja... ja pahat ihmiset vieläkin pahempia.

Kirja ei kerrokaan pelkästään siitä, kuinka Orvo yllättäen huomaa elämänsä peruspilareiden sortuneen kokonaan, vaan pikemminkin se yrittää laittaa meidät ajattelemaan ympäristön nykytilaa. Ehkä juuri siistä syystä olin aluksi varsin epäileväinen. Totta kai uskoin sen, että Sinisalo osaa kirjoittaa hyvää, koukuttavaa scifiä, ei siinä mitään. En vain uskonut, että tämä on kirja minulle. Kirjan teema, eläinsuojelu ja varsinkin mehilästen joukkokato, ei houkutellut minua millään tavalla, ja totuus taitaa olla, että otin kirjan vain koska "onhan minunkin kerran kokeiltava Sinisaloa".


Syvennytään kirjaan


Alku ei vielä vakuuttanut minua. En ollut varma, onko Sinisalo sen kaiken hehkutuksen arvoinen. Ensimmäisten kahdenkymmenen sivun aikana lukeminen ei ollut mitenkään hirveän mukavaa. Sitten kun rupesi jotain oikeasti tapahtumaan, huomasin itseni yllätykseksi haluavani tietää yhä lisää ja lisää. Kirjan tyyli, se, että ripotellaan pieniä vihjeitä, totuuden siemeniä sinne tänne, ei anna periksi: on pakko lukea loppuun, jos haluaa tietää totuuden. Kirjan tyylilaji ei ole helppo, sillä se pakottaa kirjailijan ajattelemaan oikeasti kokonaisuutta eikä vain yksittäisiä kohtauksia. Samoin minun on lukijana pakko paneutua kirjaan kunnolla, jotta saan jokaisen tiedonmurun talteen.

Oli ilo huomata, ettei Sinisalo missään vaiheessa sortunut kliseisiin kettutyttö-tarinoihin tai repinyt draamaa sieltä, missä sitä ei ollut. Ja myönnän itkeneeni kuin pikkulapsi. Kirjan tyyli saa aikaan myös sen, että lukija uppoutuu päähenkilön ajatuksiin, elämään ja perheeseen ja kiintyy tähän kuin hyvään ystävään. Se on ehdottomasti iso plussa, mutta päähenkilöä kohtaavat murheet ja katastrofit aiheuttavat lukijassakin varsin inhimillisiä tunteita. Sekään ei ole mikään miinus, ei toki! Päinvastoin, mielestäni kirja on hyvä, jos se aiheuttaa jonkun tunteen. Ihan minkä tahansa tunteen.

Sinisalon kieli on nokkelaa, se ei ole erityisen kaunista niin kuin äsken lukemassani Taivaslaulussa, vaan se on aika kirjaimellista sekä hmm... miten se nyt sanoisi... jopa hauskaa. Itkun lisäksi sain myös nauraa monesti pelkästään Sinisalon kirjoittamille virkkeille. Ne olivat nerokkaita!
"Marja-Terttu kuvitteli pitkään että saisi minusta kuorittua pois kömpelyyden ja ujouden, ajatteli niitä alkuun kai hellyttävinä piirteitä   kotelona josta pian kuoriutuisin karjahtelevana ja vaimoa seslongin päästä toiseen alkukantaisesti viskelevänä gorillana, häneen iloisesti ulvahdellen uppoutuvana kyltymättömänä panomiehenä, lihallisuutensa vihdoin oivaltaneena neitseenä."
Kaikista eniten kiitosta saa kuitenkin Sinisalon pohjatyö: en ole tuskin koskaan, ainakaan pitkiin aikoihin, nähnyt tällaista kirja, jossa pohjatyölle on antauduttu näin huolella. Kirja vilisee mehiläisiin liittyvää mytologiaa, faktatietoja sekä tietoja eläinsuojelun historiasta. On pakko vain kumartaa kirjailijan työlle: pohjatyö on tehty tarkkaan ja harkiten, ja siitä syystä kirja on kaikesta huolimatta hyvin realistisen tuntuinen.

Edes mielestäni hieman liian nopeasti kasaan koottu loppu (en nyt sanoisi hutiloitu, mutta jotenkin asiat vilahtivat silmien eteen liian nopeasti) ei saa mielipidettäni muuttumaan. Enkelten verta on hyvä kirja, joskaan en lukisi sitä toistamiseen. Kirja saa oikeasti ajattelemaan yhteiskunnan tilaa ja tulevaisuutta. Melkein jopa huolestumaan.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Huolehtikaa itsestänne, ystävät!

"Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat yleisin kipua aiheuttava ja eniten poissaoloon johtava pitkäaikaissairaus. (Ne ovat) yleisin syy lääkärissä käyntiin ja toiseksi yleisin työkyvyttömyyseläkkeeseen."
Enpä olisi uskonut, että vielä joku päivä siteeraan terveystiedon kirjaamme näin innokkaasti. Inhoamani kirja on kuitenkin valitettavan oikeassa: terveys on ihmiselle usein hyvin näkymätön, itsestäänselvä asia, kunnes se menetetään jostan syystä. Oli se syy sitten liikenneonnettomuus, työtapaturma tai omasta tyhmyydestä johtuva niska-selkä-kipu, on tuloksena harmillisen usein fyysisen terveyden menettäminen tilapäisesti tai kokonaan.

Ja sitten ei olekaan enää hauskaa.

"Älkää syyttäkö mua, mä oon kroonikko-alkoholisti!"


Olen itse varsin epämiellyttävässä ja ärsyttävässä tilanteessa, koska poden kroonista niska-hartia-alueen kipua. Oma syy, en voi muuta sanoa, ihan oma vikani se oli. Tuki- ja liikuntaelinsairauksien yleisin aiheuttaja on liika istuminen ja liian vähäinen liikkuminen. Huono ergonomi pahentaa entisestään tilannetta. Vielä kaksi vuotta sitten en liikkunut, en hölkännyt, en uinut, en tehnyt mitään muuta kuin kirjoitin koneella huonossa asennossa. 

Totta kai niskani reagoivat siihen pitemmän päälle. Niska-hartia-alueelle alkoi tulla ensin pientä kipuilua, yksittäisiä päiviä tai hetkiä, mutta loppuen lopuksi en pystynyt tekemään mitään, etten olisi tuntenut niskassa jomottavaa kipua. Se oli yhtä helvettiä, sen sanon. Unta ei saanut öisin, ei pystynyt tekemään duunia, ei kirjoittamaan. Koko ajan mielessä oli että sattuu. Minuun sattuu.

Lopulta oli mentävä fysioterapeutille, joka järkyttyi nähdessään minut ja minun kehoni. Olkapääni olivat kasvaneet aivan kieroon; tiedättehän, samalla tavalla kuin vanhoilla opettajilla alkaa hartiat lysähtämään. Lapaluuni olivat aivan irrallaan selästä, mikä jännitti liikaa niskaa ja selkää ja pahensi ennestään pahaa kipua. Olin saanut itseni todella huonoon jamaan.

Mitä siitä seurasi?


Siitä alkoi kuntoutus, joksi sitä kutsun puolileikilläni. Minun oli suoranaisesti pakko lisätä liikuntaa ja vähentää istumista. Oli tehtävä neljä kertaa päivässä jumppaharjoitteita, joiden tarkoutus oli (ja on yhä) nostaa olkapääni oikeille kohdilleen ja vähentää jännitystä. Minun oli pakko tehdä kokonainen elämänmuutos.

Tämä kaikki ei ole vain kallista lompakolleni (tai siis äidin lompakolle), vaan se on vienyt minulta sen asian, mitä olen aina rakastanut kaikista eniten: kipuni vei minulta vapauden kirjoittaa milloin ja missä tahansa. Enää en pysty ottamaan läppäriä mukaan automatkalle tai mummolaan, vaan on oltava ergonominen tuoli, lisänäyttö, kunnollinen näppäimistö ja käteen sopiva hiiri. 

Minun on monesti valittava kahden asian väliltä: Joko minä kirjoitan ja hoidan mielenterveyttäni tai minä en kirjoita ja hoidan fyysistä terveyttäni. Nykyisin kirjoittaminen sujuu miten kuten, tunti-pari kerrallaan. En pysty antautumaan kirjoittamiseen, en olemaan oikeasti läsnä tekstissä. Se on helvettiä. En ole ikinä rakastanut mitään niin paljon kuin kirjoittamista, ja nyt se vapaus valita viedään minulta. 

Ja se kipu, se ei hellitä. Harvassa ovat ne päivät, jolloin en tuntisi minkäänlaista kipua.

On myös valitettavan totta, että vuosien myötä olen kerännyt elämääni nettiin ja netin some-palveluihin. Minulla on netissä kokonainen ystäväpiiri, jota en pystyisi käsittelemään ns. oikeassa elämässä. 

Onko ihme, että tunnen itseni vangiksi?

Lopuksi


Tässä viime yönä, kun tätä postausta mielessäni pähkäilin pyöriessäni unettomana sängylläni, mieleeni juolahti yksi todella iljettävä ajatus. Se on varsin realistinen mutta hirveä.

Minä olen vasta 16-vuotias. Ei näin nuorena saisi potea tällaisia kipuja. Mitä sitten, kun olen täyttänyt neljäkymmentä? Missä vaiheessa minun on haettava työkyvyttömyyseläkettä, kun yksinkertaisesti en pysty tekemään duunia? Jo kolmikymppisenäkö?

Postauksen tarkoituksena oli herätellä teitä huomaamaan, ettei se terveys ole mikään itsestäänselvyys. Itseään ihmisenä ja biologisena olentona on hoidettava, jotta keho voi hyvin. Opin sen kantapään kautta ja pelkään pahoin, että joudun kärsimään siitä koko loppuelämäni.