perjantai 3. tammikuuta 2014

Huolehtikaa itsestänne, ystävät!

"Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat yleisin kipua aiheuttava ja eniten poissaoloon johtava pitkäaikaissairaus. (Ne ovat) yleisin syy lääkärissä käyntiin ja toiseksi yleisin työkyvyttömyyseläkkeeseen."
Enpä olisi uskonut, että vielä joku päivä siteeraan terveystiedon kirjaamme näin innokkaasti. Inhoamani kirja on kuitenkin valitettavan oikeassa: terveys on ihmiselle usein hyvin näkymätön, itsestäänselvä asia, kunnes se menetetään jostan syystä. Oli se syy sitten liikenneonnettomuus, työtapaturma tai omasta tyhmyydestä johtuva niska-selkä-kipu, on tuloksena harmillisen usein fyysisen terveyden menettäminen tilapäisesti tai kokonaan.

Ja sitten ei olekaan enää hauskaa.

"Älkää syyttäkö mua, mä oon kroonikko-alkoholisti!"


Olen itse varsin epämiellyttävässä ja ärsyttävässä tilanteessa, koska poden kroonista niska-hartia-alueen kipua. Oma syy, en voi muuta sanoa, ihan oma vikani se oli. Tuki- ja liikuntaelinsairauksien yleisin aiheuttaja on liika istuminen ja liian vähäinen liikkuminen. Huono ergonomi pahentaa entisestään tilannetta. Vielä kaksi vuotta sitten en liikkunut, en hölkännyt, en uinut, en tehnyt mitään muuta kuin kirjoitin koneella huonossa asennossa. 

Totta kai niskani reagoivat siihen pitemmän päälle. Niska-hartia-alueelle alkoi tulla ensin pientä kipuilua, yksittäisiä päiviä tai hetkiä, mutta loppuen lopuksi en pystynyt tekemään mitään, etten olisi tuntenut niskassa jomottavaa kipua. Se oli yhtä helvettiä, sen sanon. Unta ei saanut öisin, ei pystynyt tekemään duunia, ei kirjoittamaan. Koko ajan mielessä oli että sattuu. Minuun sattuu.

Lopulta oli mentävä fysioterapeutille, joka järkyttyi nähdessään minut ja minun kehoni. Olkapääni olivat kasvaneet aivan kieroon; tiedättehän, samalla tavalla kuin vanhoilla opettajilla alkaa hartiat lysähtämään. Lapaluuni olivat aivan irrallaan selästä, mikä jännitti liikaa niskaa ja selkää ja pahensi ennestään pahaa kipua. Olin saanut itseni todella huonoon jamaan.

Mitä siitä seurasi?


Siitä alkoi kuntoutus, joksi sitä kutsun puolileikilläni. Minun oli suoranaisesti pakko lisätä liikuntaa ja vähentää istumista. Oli tehtävä neljä kertaa päivässä jumppaharjoitteita, joiden tarkoutus oli (ja on yhä) nostaa olkapääni oikeille kohdilleen ja vähentää jännitystä. Minun oli pakko tehdä kokonainen elämänmuutos.

Tämä kaikki ei ole vain kallista lompakolleni (tai siis äidin lompakolle), vaan se on vienyt minulta sen asian, mitä olen aina rakastanut kaikista eniten: kipuni vei minulta vapauden kirjoittaa milloin ja missä tahansa. Enää en pysty ottamaan läppäriä mukaan automatkalle tai mummolaan, vaan on oltava ergonominen tuoli, lisänäyttö, kunnollinen näppäimistö ja käteen sopiva hiiri. 

Minun on monesti valittava kahden asian väliltä: Joko minä kirjoitan ja hoidan mielenterveyttäni tai minä en kirjoita ja hoidan fyysistä terveyttäni. Nykyisin kirjoittaminen sujuu miten kuten, tunti-pari kerrallaan. En pysty antautumaan kirjoittamiseen, en olemaan oikeasti läsnä tekstissä. Se on helvettiä. En ole ikinä rakastanut mitään niin paljon kuin kirjoittamista, ja nyt se vapaus valita viedään minulta. 

Ja se kipu, se ei hellitä. Harvassa ovat ne päivät, jolloin en tuntisi minkäänlaista kipua.

On myös valitettavan totta, että vuosien myötä olen kerännyt elämääni nettiin ja netin some-palveluihin. Minulla on netissä kokonainen ystäväpiiri, jota en pystyisi käsittelemään ns. oikeassa elämässä. 

Onko ihme, että tunnen itseni vangiksi?

Lopuksi


Tässä viime yönä, kun tätä postausta mielessäni pähkäilin pyöriessäni unettomana sängylläni, mieleeni juolahti yksi todella iljettävä ajatus. Se on varsin realistinen mutta hirveä.

Minä olen vasta 16-vuotias. Ei näin nuorena saisi potea tällaisia kipuja. Mitä sitten, kun olen täyttänyt neljäkymmentä? Missä vaiheessa minun on haettava työkyvyttömyyseläkettä, kun yksinkertaisesti en pysty tekemään duunia? Jo kolmikymppisenäkö?

Postauksen tarkoituksena oli herätellä teitä huomaamaan, ettei se terveys ole mikään itsestäänselvyys. Itseään ihmisenä ja biologisena olentona on hoidettava, jotta keho voi hyvin. Opin sen kantapään kautta ja pelkään pahoin, että joudun kärsimään siitä koko loppuelämäni.

4 kommenttia:

  1. Kyllä sinä tuon selätät, kroppasi on vielä niin nuori ja joustava. Noudatat vain kuntoutusohjeita ja teet ne harjoitukset viimeisen päälle ja vielä vähän yli! Pieni tauko kirjoittamiseen - mietit ja kypsyttelet nyt kun olet kirjoituskiellossa ja sitten kun taas saat kirjoittaa, niin sinulla on valtavasti ainesta, mistä ottaa. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Parempaan päin ollaan jo menossa, jos verrataan siihen, mitä tämä oli vielä vuosi sitten! Uskon tulevaisuuteen!

      Poista
  2. Hui, tarinastasi voi näköjään olla jotain hyötyäkin... En itse liiku, kirjoitan, luen ja teen lukion koulutehtäviä paljon ja usein erittäin huonossa asennossa ties missä, lattialla tai sohvalla... Tämä wake-up call oli tarpeen. Tsemppiä parantumiseen!

    http://quotidienne2014.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mikään ei ole niin ihanaa kuin huomata, että joku lukee tarinani ja innostuu siitä muuttamaan elämäntapojaan. Olen otettu! Tsemppiä lukioon, samassa veneessä ollaan!

      Poista