torstai 30. tammikuuta 2014

Kaksi scifiromaania - klassikko vs. feministi

Ja näin olemme päässeet scifi-kuukauden loppuun. Toivottavasti emme ole hukkuneet liiaksi dystopiaan, sillä vielä tässä postauksessa käsittelemme kahta scifiromaania, joista toinen on dystopia-scifin suurlähettiläs George Orwell ja toinen on suomalainen, feminististä fantasia-scifiä kirjoittava Anu Holopainen. Mielestäni nämä kaksi kirjaa täydentävät hyvin toisiaan ja määritelmää "scifi". Näiden esimerkkiromaanien avulla voidaankin miettiä, mitä tämä science fiction oikein on, ja mitä se pitää sisällään.


George Orwell: Vuonna 1984

Alk.per.: 1949

Suom.: Oiva Talvitie (1950) ja Raija Mattila (1999)

WSOY, 1950


Niin kuin tekijätiedoista näkyykin, Orwellin klassikoksi muodostuneesta kirjasta on tehty peräti kaksi suomennosta, joista uusimmassa, vuosituhannen vaihteessa tehdyssä suomennoksessa on mukana kohtia, joihin sensuuri 50-luvulla iski. Niissä (kuuleman mukaan, itse luin vanhemman version) kritisoidaan hyvin selvästi Neuvostoliiton silloista politiikkaa, joten ei ole ihme, että aina kaikille tasapuolinen Suomi sensuroi nuo kohdat. 

Vuonna 1984 -kirjasta on kirjoitettu vuosien mittaan niin paljon, että minun on turha yrittää tehdä mitään "syväanalyysiä" siitä. Romaanissa eletään uh, aivan ihanaa dystopia-aikaa, jonka tiukka kontrolli saa minut (dystopiafanin) huokaisemaan ihastuksesta. Kirja on legendaarisin ja parhain "Isoveli valvoo" -romaani, jota monet ovat yrittäneet kopioida, mutta turhaan.

William Smith toimii valtion palveluksessa Totuusministeriössä, jossa historiaa muokataan kirjaimellisesti uusiksi. Kaikki tieto, mikä olisi valtiolle haitaksi, poistetaan ja korvataan "paremmilla" vaihtoehdoilla. On siis varsin loogista, että juuri William Totuusministeriön työntekijänä kiinnostuu siitä, mikä on oikeasti totta. Hän haluaa tietää totuuden, mutta sen selvittämiseksi on otettava riski: Isoveli valvoo suurennuslasin alta, ja yksikin virheliike voi johtaa kuolemaan.

Orwellin kirja oli aikoinaan varsin uhkarohkea: Sehän kommentoi suoraan kylmän sodan aikaista politiikkaa ja kommunistisia maita. Ehkä juuri tämän rohkeudun takia kirjasta pidetään edelleen vuosikymmenienkin jälkeen. Se on mitä oivallisin scifiteos: synkkä, symbolinen ja varmasti hieno lukukokemus. Jos et ole lukenut vielä, lue se nyt.   

Anu Holopainen: Molemmin jaloin

Karisto, 2006


Anu Holopainen on urallaan kirjoittanut paljon feminististä fantasia-scifiä, jota useinkaan ei voi luokitella kuuluvaksi pelkästään jompaan kumpaan kategoriaan, joten sanotaan vain, että hän kirjoittaa spefiä. Minulle itselleni juuri Holopaisen kirja oli se, joka sykähdytti. Se kosketti jotain minussa.

Eikä ihme, kuunnelkaa tätä:

Kuvitelkaa maailma, jossa olisi käyty kolmas maailmansota. Kuvitelkaa sen jälkeinen kaaos ja tuho, kun suurin osa väestöstä on kuollut joko tauteihin tai itse sotaan. Loppuosa väestöstä kerätään territorioihin, ja heidän kykynsä tuntea vahvoja tunteita (seksuaalisuutta, vihaa, kateutta) poistetaan. Ainoastaan ihmisille, jotka palkataan tekemään ns. ihmisten työ, synnyttämään lapsia, annetaan hormonivalmistetta, jotta suvunjatkaminen onnistuisi.

Nämä palkatut naiset ja miehet, äidit ja luovuttajat, ovat hyvin arvostetussa asemassa, heitä ihaillaan ja jopa palvotaan, ja jokaisen pikkulapsen unelma on päästä töihin tuohon mysteeriseen Äitikeskukseen. Elämä keskuksessa ei kuitenkaan ole niin helppoa ja auvoista kuin annetaan ymmärtää: Hormonit tekevät ihmisistä herkkiä, aggressiivisia, laiskoja ja eritoten se antaa heille halun tuntea seksuaalista mielihyvää. Eikä asiaa paranna territoriota uhkaavat saramandit, otukset, jotka tappavat ihmisiä häikäilemättä.

Minua itseäni ilahdutti se, että juuri tuolle ns. tavalliselle arjelle - sille, kuinka hormoni vaikuttaa ihmiseen, joka ei ole ennen sitä kokenut - annettiin riittävästi aikaa. Holopainen kirjoittaa hienosti siitä, kuinka hormonien villiinnyttämät ihmisparat tekevät mitä käsittämättömimpiä tekoja. Samalla tavalla kuin Orwellin romaanissa, myös Molemmin jaloin -kirjassa on hahmoja, jotka yrittävät kamppailla tätä rutiinia ja järjestystä vastaan: 

Nuori mies, joka varastaa salaa testosteronia lääkekaapista (haha, ilmiselvä minä!).

Äitikeskuksen pomo, joka on nähnyt liikaa surua ja kaaosta, ja tahtoo nyt eläkkeelle. Tahtoo huutaa jokaiselle nuorelle naiselle: "Älkää halutko tulla tänne! Tämä on huono paikka elää!" Vaikka Äitikeskus kärsii pahasta naispulasta, eikä heillä olisi varaa menettää yhtäkään nuorta naista.

Valitettavaa vain on, että kirja loppuu ärsyttävästi kesken. Niin kesken, että lukija joutuu hetken sitä pohtimaan ja ihmettelemään. Mutta se onkin ainut huono puoli kirjassa. Molemmin jaloin ei ole yhtä häkellyttävä ja herättävä kuin Vuonna 1984, eikä se osu yhtä lähelle scifin aidointa ydintä, mutta se on upea, hieno ja kaunis. Minun mielestä yksi parhaimmista lukemistani kirjoista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti