keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Luin: Nuori Aleksis -palkittu (osa 1)

Nuori Aleksis -palkittu vuodelta 2012

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Teos, 2011


Nuori Aleksis -palkinto on siitä hieman erilainen ja täten mielenkiintoinen, että palkintoraatiin valitaan joukko toisen asteen opiskelijoita, suurin osa joko lukiolaisia tai amiksessa koulunsa käyviä nuoria ihmisiä. Palkinnon suuruus, 1500 euroa puhtaana käteen, tuskin on kuitenkaan se kaikista antoisin palkinto: Luulen, että monet voittajat ovat innoissaan juuri siitä, että juuri nuoret lukijat ovat valinneet palkinnonsaajan. Aiempina vuosina voittajina ovat olleet niin Maria Peura, Tuomas Kyrö kuin Kari Hotakainenkin. Tasokas kilpailu siis, sanoisinko.

Tänä vuonna Nuoren Aleksis -palkinnon sai Emmi Itäranta esikoisellaan Teemestarin kirja, mutta siitä lisää vähän myöhemmin. Paneudutaan ensin vuoden 2012 palkinnonsaajaan (samoin kuin vuoden 2009) Johanna Sinisaloon ja hänen voittoisaan Enkelten verta -kirjaansa. 


Tunnetko perheenjäsenesi?


Enkelten verta on siitä hieman erilainen scifi-teos, ettei se yritäkään luoda mitään erilaista, outoa ja uutta maailmaa, vaan tapahtumat sijoittuvat ihan lähitulevaisuuteen, alle kymmenen vuoden päähän. 

Mehiläistarhuri ja hautausurakoitsija Orvo elää normaalia miehen elämää. Vakiduunin lisäksi elämän  peruspilareita hänelle ovat mehiläiset, niiden hoitaminen sekä poika, Eero, joka on intohimoinen eläintensuojelija. Mutta eräänä päivänä yksi mehiläispesä on täysin tyhjä. Kuollut. Orvo hätkähtää. Ei kai Amerikassa ja muualla Euroopassa laajoja tuhoja aiheuttanut mehiläisten joukkokato vain ole tullut hänenkin pesilleen?

Mehiläispesän tyhjentymisestä alkaa tapahtumaketju, jossa Orvo voi olla vain katsojana. Hän joutuu huomaamaan, kuinka vähän ihminen pystyy toista ihmistä tuntemaan. Vähitellen hän tajuaa, että hyvätkin ihmiset tekevät pahoja tekoja... ja pahat ihmiset vieläkin pahempia.

Kirja ei kerrokaan pelkästään siitä, kuinka Orvo yllättäen huomaa elämänsä peruspilareiden sortuneen kokonaan, vaan pikemminkin se yrittää laittaa meidät ajattelemaan ympäristön nykytilaa. Ehkä juuri siistä syystä olin aluksi varsin epäileväinen. Totta kai uskoin sen, että Sinisalo osaa kirjoittaa hyvää, koukuttavaa scifiä, ei siinä mitään. En vain uskonut, että tämä on kirja minulle. Kirjan teema, eläinsuojelu ja varsinkin mehilästen joukkokato, ei houkutellut minua millään tavalla, ja totuus taitaa olla, että otin kirjan vain koska "onhan minunkin kerran kokeiltava Sinisaloa".


Syvennytään kirjaan


Alku ei vielä vakuuttanut minua. En ollut varma, onko Sinisalo sen kaiken hehkutuksen arvoinen. Ensimmäisten kahdenkymmenen sivun aikana lukeminen ei ollut mitenkään hirveän mukavaa. Sitten kun rupesi jotain oikeasti tapahtumaan, huomasin itseni yllätykseksi haluavani tietää yhä lisää ja lisää. Kirjan tyyli, se, että ripotellaan pieniä vihjeitä, totuuden siemeniä sinne tänne, ei anna periksi: on pakko lukea loppuun, jos haluaa tietää totuuden. Kirjan tyylilaji ei ole helppo, sillä se pakottaa kirjailijan ajattelemaan oikeasti kokonaisuutta eikä vain yksittäisiä kohtauksia. Samoin minun on lukijana pakko paneutua kirjaan kunnolla, jotta saan jokaisen tiedonmurun talteen.

Oli ilo huomata, ettei Sinisalo missään vaiheessa sortunut kliseisiin kettutyttö-tarinoihin tai repinyt draamaa sieltä, missä sitä ei ollut. Ja myönnän itkeneeni kuin pikkulapsi. Kirjan tyyli saa aikaan myös sen, että lukija uppoutuu päähenkilön ajatuksiin, elämään ja perheeseen ja kiintyy tähän kuin hyvään ystävään. Se on ehdottomasti iso plussa, mutta päähenkilöä kohtaavat murheet ja katastrofit aiheuttavat lukijassakin varsin inhimillisiä tunteita. Sekään ei ole mikään miinus, ei toki! Päinvastoin, mielestäni kirja on hyvä, jos se aiheuttaa jonkun tunteen. Ihan minkä tahansa tunteen.

Sinisalon kieli on nokkelaa, se ei ole erityisen kaunista niin kuin äsken lukemassani Taivaslaulussa, vaan se on aika kirjaimellista sekä hmm... miten se nyt sanoisi... jopa hauskaa. Itkun lisäksi sain myös nauraa monesti pelkästään Sinisalon kirjoittamille virkkeille. Ne olivat nerokkaita!
"Marja-Terttu kuvitteli pitkään että saisi minusta kuorittua pois kömpelyyden ja ujouden, ajatteli niitä alkuun kai hellyttävinä piirteitä   kotelona josta pian kuoriutuisin karjahtelevana ja vaimoa seslongin päästä toiseen alkukantaisesti viskelevänä gorillana, häneen iloisesti ulvahdellen uppoutuvana kyltymättömänä panomiehenä, lihallisuutensa vihdoin oivaltaneena neitseenä."
Kaikista eniten kiitosta saa kuitenkin Sinisalon pohjatyö: en ole tuskin koskaan, ainakaan pitkiin aikoihin, nähnyt tällaista kirja, jossa pohjatyölle on antauduttu näin huolella. Kirja vilisee mehiläisiin liittyvää mytologiaa, faktatietoja sekä tietoja eläinsuojelun historiasta. On pakko vain kumartaa kirjailijan työlle: pohjatyö on tehty tarkkaan ja harkiten, ja siitä syystä kirja on kaikesta huolimatta hyvin realistisen tuntuinen.

Edes mielestäni hieman liian nopeasti kasaan koottu loppu (en nyt sanoisi hutiloitu, mutta jotenkin asiat vilahtivat silmien eteen liian nopeasti) ei saa mielipidettäni muuttumaan. Enkelten verta on hyvä kirja, joskaan en lukisi sitä toistamiseen. Kirja saa oikeasti ajattelemaan yhteiskunnan tilaa ja tulevaisuutta. Melkein jopa huolestumaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti