perjantai 17. tammikuuta 2014

Luin: Nuori Aleksis -palkittu (osa 2)

Vuoden 2013 Nuori Aleksis -palkinnonsaaja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teos, 2012


Suomalainen science fiction on kovassa huudossa, eikä turhaan: Jos jokainen esikoiskirja on näin yhtenäinen, koukuttava ja kaunis, ei ole ihme, että juuri scifin suosio on noussut. Olkaa hyvä, tässä viime vuoden Nuoren Aleksis -palkinnon voittaja: Emmi Itäranta.

Noria on teemestarin tytär. Hän odottaa kauhun ja ilon sekaisin tuntein omaa virkaanastumisjuhlaansa, jolloin hänestä tulee ihan oikea teemestari. Ympäröivä maailma on karu ja julma. Ihmiskuntaa on koetellut jokin suuri katastrofi, jonka seurauksena maailmasta on loppumassa vesi, ja viimeisiä puhtaan veden lähteitä valvotaan haukankatseella. Armeija pitää hallussaan vesivarastoja ja jokaista vesihuijaria odottaa kova rangaistus: heidät teloitetaan kotinsa pihalle.

Samaan aikaan Norian isä hauduttaa kaupungin parhainta teetä, sellaista, jonka luulisi tulevan puhtaasta lähdevedestä. Ihmisten keskuudessa alkaa liikkua huhupuheita. Ei kai Norian kotiin kätkeydy suuri salaisuus? Ei aikaakaan, kun vesivalvojien katseet suuntautuvat teemestarin taloon. Siitä alkaa kamppailu, jossa voi olla vain yksi voittaja, ja jonka palkintona on ikuinen vapaus... Häviönä kuolema. 


"Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin."


Teemestarin kirja on täysin erilainen kuin Johanna Sinisalon Enkelten verta. Teemestarin kirjan maailma on tyystin muuttunut, ei ole jäljellä mitään, mikä muistuttaisi "entismaailmasta", ajasta, jota nyt elämme. Ainoastaan Norian kotikaupungin laitamille haudatut teknologian rippeet kertovat omaa historiaansa.

Tämä kirja jos mikä on aitoa dystopiaa.

Emmi Itärannan kieli on kauneimmillaan silloin, kun hän kuvailee pihalle lankeavaa valoa tai lehtien rapinaa. Uppouduin juuri kuvailuun ja sain paljon hyviä vinkkejä omaan kirjoittamiseeni.  Kirjassa on monia hokemia, mantroja, joita toistellaan aina tarpeen tullen, ja jotka saavat joka kerta jonkin uuden, syvemmän merkityksen. Ne luovat kirjaan tasapainoa ja saavat asiat näyttäytymään ihan uudessa valossa. 

"Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin."

"Seremonia on ohi, kun vesi on lopussa."

Ehkä kaikista eniten pidin kirjan lopusta; joidenkin mielestä se saattaisi olla liian jankkaava ja turhan pitkä, mutta minusta se viritti juuri oikeanlaista jännitystä ilmaan. Viimeiset virkkeet ennen epilogia ovat todella, todella kauniita, ja minun oli pakko lukea ne muutaman kerran uudelleen. 

Kirjassa ei ole mielestäni mitään olennaista vialla, mutta jokin pieni siitä puuttui, jotta voisin sanoa rakastuneeni siihen. Ei, en rakastunut siihen. Toisaalta se osaa olla kaunis ja koukuttava mutta vain harvoin omaperäinen ja sellainen, että se jäisi mieleen. Pari päivää jaksan muistella ja maistella kirjan jälkimakua, mutta jo pian se haihtuu mielestäni ja sekoittuu muiden lukemieni scifien joukkoon. Se ei sykähdyttänyt minua niin kuin olin toivonut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti