sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Tämä jäbä lentelee etelän lämpöön!



Todellakin, todellakin, niin kuin otsikko jo antaa ilmi, tämä jäbä sai äskettäin ihan huikeen idiksen, että voisi lennellä viettämään lomaansa vähän lämpimämmille leveyspiireille! Pakkaan mukaan hiusgeelini (pakollinen!), uimalasini, aurinkovoiteeni ja tietenkin kirjani ja suuntaan mitä parhaimmille uimarannoille. Valvon myöhään, nukun puoleenpäivään ja biletän päivästä toiseen kuumien latinomimmien ja -miesten kanssa! 

No okei... Olihan tuossa jo pikkaisen liioittelun makua, myönnän sen.

Tällä kertaa matkaseurani ovatkin sieltä parhaimmasta päästä: Kauko Röyhkä, Tuula-Liina Varis ja Antti Tuomainen! Innolla odottaen, mitä tapahtuu! Olen varma, että kaikista kolmesta tulette vielä kuulemaan lisää, jahka pääsen siihen asti.

Joten se on sitten viikoksi että moro! Pärjäilkää rakkaat ystäväni ilman minua! Olkaa kiltisti, niin saatan tuoda teillekin jotain hyvää tuliaiseksi.

ps. Mie en oo kisastudiossa ensi lauantaina, kun The Putous saa arvoisensa päätöksen, joten en oo kahtomassa, et kui toi meijän imatralainen kaunotar pärjää. Mie hitokseen romahan, jos se ei voita koko showta. Joten mie toivotan Jussi Vataselle (tai siis Antskulle) mielettömän paljon onnea! 

torstai 20. helmikuuta 2014

Me Tahdomme! #tahdon2013

Olen pitänyt periaatteenani olla puuttumatta politiikkaan tai ylipäätään sellaisiin asioihin, joista liian moni saattaisi olla minun kanssani eri mieltä (toisin sanoen: joista minulla olisi vaara saada turpaan perjantai-iltana torilla). Nyt olen tehnyt päätökseni ja Tahdon huomauttaa, että tasa-arvoisessa avioliittolaissa on kyse ihmisoikeudesta, ihmisoikeudesta, ei poliitiikasta eikä varsinkaan puolueiden välisistä suhteista. 

Tahdon 2013 oli mitä parhain kampanja mitä parhaimmalla päämäärällä. Se sai aikaan sen, että yli 160 000 kansalaisaloitteen kirjoittajaa sanoi "Tahdon", ja sen avulla olemme entistä lähempänä suvaitsevaa, tasa-arvoista yhteiskuntaa.

Eduskunnan täysistunnossa tänään 20.2. käytettiin monia hienoja puheenvuoroja, joista yhdet parhaimmista olivat Jani Toivolan sekä Oras Tynkkysen puheenvuorot. Olen siitä aivan varma, että jokainen meistä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvista on tästä ikuisesti kiitollinen näille herroille. Ja vaikka lakiovalikuntaan lähetys ei ollutkaan ehkä se kaikista täydellisin vaihtoehto, se on kuitenkin edes jotain. Tärkeintä on, että nyt tuli todistetuksi se, että Suomen tasavallasssa voidaan puhua asiallisesti myös asioista, joista on monia eriäviä mielipiteitä.

Tärkeintä on, että edistystä tapahtuu.

Minä Tahdon! Me Tahdomme!

tiistai 18. helmikuuta 2014

Luin: Murha (Tarinoita todellisuudesta)

Hans Ludwig-Kröber: Murha (Tarinoita todellisuudesta)

Suom.: Anne Mäkelä

Atena, 2013


Mikä saa ihmisen niin hurjaan vihaan, villiin olotilaan, että kaikista maailman vaihtoehdoista juuri tappaminen, toisen ihmisen hengen vienti, tuntuu sillä hetkellä sopivimmalta? Mikä saa ihmiset tappamaan toisiaan? Tätä ikuisuuskysymystä ovat miettineet monetkin psykologit vuosien saatossa, eikä kunnon vastausta ole tullut.

Hans Ludwig-Kröber, eräs Saksan tunnetuimmista oikeuspsykiatreista, on tarttunut tähän kysymykseen. Hän kertoo meille: "Yhdeksän murhaajaa, yhdeksän kertomusta. Yhdeksän yritystä ymmärtää, miksi kaikki päättyi kuolemaan."

Suomalainen tappajaprofiili on vuosikymmeniä pysynyt samana; Suomessa tappajina toimivat usein keski-ikäiset, humalaiset miehet. Alkoholi on varmasti myös yksi Saksan suurimmista "tappajista", mutta tässä kirjassaan Kröber tutkii hieman muunlaisia, erikoisempia tappoja (ja murhia). Hän käsittelee tasapuolisesti mustasukkaisuukysymyksiä, palkkamurhaajia ja jo psykopatiaa lähestyviä ihmisiä. 

Osa tarinoista pitäisi merkata "ei herkille" -merkillä, sillä usein varsinkin tunnekylmien ihmisten toimet ovat näin kauniisti sanottuna järkyttäviä. Ludwig-Kröber kirjoittaa sen verran yksityiskohtaisesti jopa kaikkein rankimmista tarinoista, että joskus tekisi mieli sulkea silmänsä ihan niin kuin pienenä tein katsellessani liian raakoja dekkareita.

Viimeinen tarina on ehkä kaikista rankin. Siinä eräs tunnekylmyyttä hohkava nuori mies hyväksikäyttää ja lopulta tappaa kymmenvuotiaan pojan. Kaikkea sitä katsellaan tappajan äidin näkökulmasta, joka vuoroin ei usko poikansa tekoa, vuoroin haluaisi vain hakata päätään seinään. 

Miksi ihmiset tappavat?


Siihen ei tästä(kään) kirjasta saada täydellistä vastausta. Kirjan hyytävyydestä ja yksityiskohtaisuudesta huolimatta se ei anna kaikkea, mitä lupaa. Kirjassa käsitellään paljon yhteiskunnallisia ongelmia ja epäkohtia, mutta jätetään mielestäni liian vähän tilaa murhien (tai tappojen) analysoimiselle. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, miksi Kröber yhdessä muiden psykiatrien kanssa vapautti osan tappajista ja osan ei. Mitkä seikat vaikuttivat vapauttamiseen? Ensimmäisessä tarinassa se vielä toteutuu: vapautus oli psykiatrien mielestä oikein, sillä tappaja toimi sellaisessa mielentilassa, että häntä voidaan kutsua syyntakeettomaksi.

Toinen, ehkä jopa vielä mielenkiintoisempi, kysymys olisi mielestäni vaatinut hieman avaamista kirjassa: Murhaamisen ja tappamisen ero on usein kuin veteen piirretty viiva. Kuinka tämän kirjan tapot luokiteltiin ja mistä syistä? Olisi ollut mielenkiintoista tietää, millä perusteilla Saksassa tätä rajaa käsitellään.

Toinen kirjan heikko kohta löytyy yllättäen suomennoksesta: Siinä on anteeksiantamattoman paljon selviä kirjoitus- ja pilkkuvirheitä, jopa kokonaisia lainausmerkkejä saattaa puuttua! Yleensä jokaiseen suomennokseen jää joitakin virheitä, ei kukaan ole täydellinen, eikä siihen tarvitsekaan aina pyrkiä, mutta näin paljon alkaa jo pikkaisen ottaa päähän. Huolellisuutta!

Lopuksi


Kirjan paras anti on juuri itse idea: lukija pääsee himpun verran lähemmäksi kaikkea sitä, mikä pelottaa. Ludwig-Kröber on ammattitaitoinen, kirjailijana kohtalaisen hyvä mies, jonka ajatuksenjuoksua seuraa mielellään. Kaiken kaikkiaan kirja on mielestäni oivallinen sellaiselle ihmiselle, joka haluaa tietää lisää siitä, miksi ihmiset tappavat. Se on hyytävän hieno, näin sanoakseni, mutta tekojen yksityiskohtaisuus tekee sen, ettei sitä voi suositella herkille ihmisille. Mutta brittdekkareista pitävälle se tuo loistavan mahdollisuuden tirkistellä rikollisten pään sisälle...

perjantai 14. helmikuuta 2014

Luin: Varpu Vilkuna (osa 2)

Varpu Vilkuna: Tumma nauha

Tammi, 1996


Kaverukset Sanna, Antti, Janne ja Juho ovat aloittamassa syyslomaansa, ja aikovat tehdä sen tyylillä: he aikovat olla yhdessä, nauraa ja bilettää. Sanna, juuri ajokortin saanut nuori nainen, käynnistää autonsa, ja kaveruksien matka kohti illanviettopaikkoja voi alkaa. Porukka on ottanut jo muutaman oluen ja on sen verran nousuhumalassa, että kaikki tuntuu mahtavalta ja hienolta. On hienoa olla itsenäinen nuori aikuinen, on hienoa päästä kapakkaan ihan aikuisten oikeesti. Tästä innostuneena he päättävätkin mennä paikalliseen pubiin jatkamaan iloitteluun.

Kaikista humalaisin porukasta on Juho, poika, joka ei yleensä ota mitään muuta kuin yhden, korkeintaan kaksi. Kaikkien hämmästykseksi juuri Juho ei kuitenkaan pääse sisälle baariin liiallisen humalansa takia ja jää odottelemaan muita ulos. "Me tullaan kohta", muut hokevat. "Juodaan vaan pari bissee." Eipä tässä mitään, Juho ajattelee, kyllähän hän pärjää yksinkin vähän aikaa. Poika kävelee läheiseen puistoon, istahtaa penkille - ja huomaa, ettei olekaan ihan yksin. Yhtäkkiä hänen vierellään seisoo riidanhaluinen, iso jengi, joka ei ole ihan mikä tahansa pikku poikien leikkijengi. He tahtovat hänelle pahaa.

Samaan aikaan baarista ulos tulleet kaverit ovat huomanneet Juhon kadonneen. Ensiksi he kiroavat pojan maasta taivaaseen, kun "minne se toope nyt on mennyt". Mutta pian kaverukset huoestuvat. Mitä pojalle on käynyt? Missä poika on?

Elämme kovia aikoja, ystäväiseni 


En voi kuin ihailla sitä tapaa, millä Varpu Vilkuna kirjoittaa nuorille nuorten elämästä. Kirjan teema, selviytyminen rankoista tapahtumista, ei ole helppo aihe; siitä voi joko tehdä todella huonon ja kliseisen tai todella hyvän kirjan. Arvaatte varmaan, kumman Vilkuna on tehnyt.

Kirjasta olisi voinut tehdä liian angstisen, painostavan ja teennäisen, kuin vanhan teatteriesityksen, jossa näyttelijät ilmehtivät nykykatsojan mielestä "överisti". Vilkuna ei tehnyt niin. Hän laittoi mukaan uskottavan juonikuvauksen, inhimilliset hahmot ja ripauksen normaalia teini-ihastumista, jotta sopasta tuli hyvä kokonaisuus.

Raja sen välillä, mikä on riittävästi tunteilua ja mikä on jo liikaa, on vaikea ja varmasti jokaisen kirjailijan pitää itse se raja ylittää jossain vaiheessa. Vilkunan kohdalla olisin toivonut ehkä jopa vähän enemmän tunteita, jännityksen kiristymistä ja traagisuutta, mutta niin kuin olen jo sanonut, on parempi ottaa varman päälle kuin vetää yli. Ja ehkä Vilkunan tyylille sopi paremmin tällainen, noh... tällainen, että lukija itse saa miettiä asiat loppuun. Juuri se tekee naisen tyylistä omaperäisen ja hienon.

Kolmas Vilkunan kirja, joka vaatisi oikeastaan erillisen postauksen, on Tuhkasiivet (Tammi, 1993), joka kertoo raskaan tarinan ihmisen oman koskemattomuuden tärkeydestä ja siitä, missä menee seksuaalisen häirinnän raja. Se on kaunis kirja, muttamutta... Ehkä teen siitä joskus ihan oman postauksen. Se vaatii kokonaan oman käsittelynsä.

Varpu Vilkunan muistoa kunnioittaen ja hänen hienoa kirjoitustyyliään ihaillen. Kiitos.
"Tämän tien
joka kulkee kauttasi
aion katsoa loppuun.
En pakene, en karkaa,
rauhallisesti tulen
niin pitkälle kuin tietä riittää."
Kirjasta Rulla (Tammi, 1992)

maanantai 10. helmikuuta 2014

Juhlistakaamme nuortenkirjallisuutta!

Kustannusyhtiö Otava täyttää 125 vuotta vuonna 2015, ja kutsuu sen kunniaksi kaikki suomalaiset kirjoittajat kirjoittamaan nuorille nuorista. Pitkästä aikaa suomalaisessa kirjallisuudessa on käynnissä nuortenromaanikilpailu!
 
Aijai! Näppejäni syyhyttää! Ei pelkästään sen takia, että laatu on taattu (tuomareina toimii muun muassa Terhi Rannela!), vaan jo oman itseni takia. Ehkä voisin osallistua... 
 
En minä voittaisi, en varmasti. Kyllähän se jo järkikin sanoo (toki haaveilla saa).
 
Mutta aina on hauskaa kokeilla jotain uutta, innostavaa. Jotain, jota on kiva sitten odotella.
 
Olen jo pitkään ollut huolissani nuortenkirjallisuuden kuihtumisesta pelkkään fantasia- ja scifikirjallisuuteen. Se on toki huono juttu myös omasta näkökulmastani: Yhä useammat kustantajat ottavat spefiä sen sijaan, että kustantaisivat aitoa nuorten realismia eli sitä, mitä minä kirjoitan. On hienoa huomata, että Otavan kilpailu on nimenomaan tarkoitettu tällaisille realisteille, ei niinkään fantasianikkareille.
 
Mielestäni tätä pitää jo melkein juhlia! Ehkä realismi ei olekaan niin katoava luonnonvara kuin olen kuvitellut!
 
Harmillista tässä on vain se, että voittaja julkistetaan vasta alkuvuodesta 2015... Olen suunnitellut omaa kirjoittamistani sillä tavalla, että lähettäisin tuossa kesällä/alkusyksystä kustantamoille käsikirjoitusta. Olisiko mitenkään paha asia, jos osallistuisin tähän Otavan kisaan, vaikka samaan aikaan havittelisin myös muita kustantamoita?

ps. Lisätietoja kisasta saa Otavan nettisivuilta.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Luin: Varpu Vilkuna (osa 1)

Varpu Vilkuna, toimittaja-kirjailija

1951-2014


Kuulin pari viikkoa sitten todella surullisen uutisen: Nuortenkirjailijana tunnettu Varpu Vilkuna oli kuollut kuudenkymmenkolmen vuoden iässä. Hän on heti Tuija Lehtisen jälkeen vaikuttanut minuun eniten, joten otin tämän uutisen varsin raskaasti. Nyt tässä helmikuun alussa tulikin hyvä hetki hieman muistella sitä, mikä Vilkunan kirjoittamistavassa koukutti ja miksi hänen kirjansa antoivat/antavat minulle niin paljon. Esittelen seuraavissa postauksissani muutaman hänen kirjoistaan, joiden vaikutus minuun on ollut suuri.
 

Rulla

Tammi, 1992


Rulla eli oikealta nimeltään Seppo on saanut lempinimensä pyörätuolista, jota ilman hän ei pystyisi liikkumaan. Jo varhaislapsuudesta saakka "jalattomana" olleena hän kyllä tietää, miten sen kanssa liikutaan, mutta siitäkään huolimatta hän ei pysty poistamaan ajoittaisia vähemmyydentunteitaan. Rullan isä, urheiluhullu machomies, ei edes halua piilotella pettymystään siitä, ettei perheen ainut poika pysty käymään kisoissa isänsä kanssa. Se on sekä Rullalle itselleen että isälle kova pala purtavaksi, poika kun tahtoisi tulla hyväksytyksi ihan omana itsenään eikä minään "sen urheilijamiehen poikana".
 
Rulla opiskelee erityiskoulussa, jossa hän oikeastaan jo asuu lukuun ottamatta loma-aikoja; silloin hän käväisee kotona haistelemassa ilmaa. Mutta harvoin hän kotona pitkään viihtyy: Koulussa on paljon hauskempaa, varsinkin, kun Rulla saa jakaa huoneensa omaperäisen Maran eli Maraboun kanssa. Puhumattakaan runoudesta, sitä Rulla rakastaa ja harrastaa mielellään, joskin lähes salaa. Kunnes poika kohtaa koulussa ujon ja kauniisti hymyilevän Sarin, jonka kanssa hän oppii rakkauden ensiaskeleet...
 

Runoileva rullatuoliruhtinas

 
Varpu Vilkunan esikoiskirja Rulla ilmestyi muutamaa vuotta aiemmin kuin minä synnyin, ja ehkä siitä syystä se on aina ollut minulle jonkinlainen "ysärikirja", kirja, josta haetaan kontakteja siihen aikaan, kun kaikki oli ysäriä ja nuortenkirjat olivat parhaimmillaan (ihan totta, olivat ne!). Kyseinen kirja liittyy myös vahvasti mökkeilyyn ja kesälomiin, sillä se koristaa kirjahyllyä monien muiden kirjojen kanssa mökillämme. 

Puolueettomuuteni kirjaan karisee viimeistään siinä vaiheessa, kun sanon, että Rulla on aina ollut yksi parhaimmista kirjoista, mitä olen lukenut. Viime kesäisessä postauksessani Kirjojen top 10 + yksi lisäkirja olin listannut Rullan heti kärkeen.
 
Rulla on minulle ennen kaikkea matka 90-luvun nuorten maailmaan ja Lapin murteeseen. Päähenkilöt puhuvat vahvaa murretta, joskaan ei niin vahvaa kuin esimerkiksi Rosa Liksomin henkilöt. Vilkuna on ottanut sen huomioon, että kirjaa lukevat nuoret, ja täten kirjan kieli ei saa olla liian kaukana heidän omasta maailmastaan. Kirjan maailma on muutenkin hyvin lappimainen: kirjassa liikutaan paljon aihepiirissä "kaupunki vs. maaseutu", ja maaseutu näyttäytyy yhtä aikaa sekä hyvin rujona että kauniina. Rullalle itselleen se näyttäytyy ahdistavana, vanhoillisena paikkana, mutta lukija saa kokea myös paljon kauniita kohtauksia, joissa pääosaan nousee maaseudun luonto.

Kirjan teema on tuttu kaikille nuortenkirjoja lukeville; se on kasvutarina monellakin tapaa. Ensi kertaa Rullalla on tahtoa ja voimaa laittaa isälleen hanttiin, vaikka se tekeekin kipeää. Ensi kertaa poika kokee rakkauden ja kohtaa kuoleman. Ensi kertaa hän uskaltaa ottaa askeleita kohti itsenäisyyttä.

Tiivistettynä ajatukseni mahtuisivat yhteen virkkeeseen: Rulla on kirja, joka minun on pakko lukea joka kesä uudelleen ja uudelleen. Ei enää vain siksi, että se on hyvä kirja, vaan ihan jo nostalgiasyistä. Rulla palauttaa minut siihen hetkeen, kun nelosluokalla ensimmäistä kertaa löysin kirjan hyllystämme. Minulle avautui aivan uusi maailma.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Ulkoasu muuttui!

Tässä illalla sattui olemaan sopivasti vapaa-aikaa, jotta saatoin selailla Bloggerin ihmeellistä maailmaa vähän tarkemmin, ja mitäs sieltä löytyi:

Ihana taustakuva ja -väri!

Pikkasen on nyt totuttelemista tähän uuteen lookkiin, mutta katotaankatotaan... Saa sanoa vapaasti mielipiteensä; miltä tuntuu lukea, mitä pidät yms. Itse vähän karsastan tuota jyrkkää mustaa ja valkoista postauksissa, joten joten...

Homot ja kirkko - yhteinen menneisyys, yhteinen tulevaisuus?

Katolinen kirkko on ollut viime vuosina pahempi skandaalien aiheuttaja kuin Johanna Tukiainen konsanaan: Peräti viisi '"homoskandaalia" ja yksi laaja pedofiliapaljastus. Vanhoissa brittidekkareissa juuri kirkonmiehet ja -naiset ovatkin olleet aina kaiken pahan alku ja juuri; munkit ja nunnat tappavat toisiaan häikäilemättä mitä on uskominen dekkareihin. 

Raamatun homovastainen tulkinta on aina jakanut ihmisiä kahtia: toisten mielestä Raamattu kertoo varsin selvästi homojen olevan syntiä, toiset eivät näe asiaa sillä tavalla. Myös siitä on kiistelty, miksi Mooseksen kirjan 20. luvussa kerrotaan, että "jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon". 

Tästä on kahdenlaista tulkintaa. Toinen tulkintapa uskoo Mooseksen kirjan kirjoittajan tarkoittaneen miesprostituoituja eikä niinkään itse oikeita homoja, ja prostituoitu jo kristinuskon alkuaikoina pidettiin syntinä. Toisten mielestä "kauhistuttava teko" on tulkintavirhe; siihen kun alun perin viitattiin heprean sanalla "toevah", joka viittaa sianlihan syöntiä vastaavaan kieltoon, ja näin ollen se ei koskisi kristittyjä, vain juutalaisia.

Oli miten oli, totuus on se, että katolisella kirkolla ja homoilla on enemmän yhteistä kuin ensiksi mainittu haluaa myöntääkään: heillä on yhteinen menneisyys, josta kertovat historian kirjat.

Luostarit vetivät homomiehiä


Vielä Rooman valtakaudella homous ei ollut mitään sen pahempaa kuin tavallinenkaan parisuhde. Rooman viidestätoista ensimmäisestä keisarista neljätoista oli historian kirjojen mukaan vähintäänkin biseksuaaleja, osa täysin homoja. Miehet saivat jopa avioitua keskenään, mutta tämä "etu" poistettiin nopeasti vuonna 342. 

Rooman valtakunnan hajottua ei homoutta suinkaan ruvettu pitämään kauheana asiana, joskin tunnelma kiristyi ja taustalta alkoi kuulua myös hajaääniä, jotka kritisoivat tätä "haureutta, jumalanpilkkaa". Kirkko pysyi homoystävällisenä varsin pitkään, ja juurikin maaseutuväestö, keskiaikaiset talonpojat, olivat paljon kirkkoa ankarampia. 

Tästä nimenomaisesta syystä ahdistuneet homomiehet päättivät vetäytyä luostareihin, sillä siellä heidän ei tarvinnut huolehtia perheen perustamisesta tai avioitumisesta. Juuri katolisissa luostareissa luettiin, kirjoitettiin ja kerrottiin eroottisia runoja ja miesten välisestä seksistä kertovia kirjoja, joskin munkkien selibaatti-käsky koski myös homoja. Katsoa sai muttei koskea. Historian kirjojen lehdille onkin tallentunut mitä eroottisimpia munkkien kirjoittamia runoja, jotka nykypäivän ihmisestä tuntuvat varsin oudoilta. 

Selibaatista tulikin kirkolle melkoinen haaste: He eivät kieltäneet itse homoutta, mutta selibaatti-käskyä oli varsin vaikea valvoa, sillä miehet elivät isoissa luostareissa ja jokaista koloa ja nurkkaa olisi ollut miltei mahdoton valvoa. Siksi rangaistuksetkin olivat aika löysiä. Kiinnijääneet miehet saivat usein vain varoituksen, tokko sitäkään.

Vuosi 1179


Vasta vuonna 1179 silloinen paavi julisti homot helvettiin ja erotti homopapit. Sitä ennen oli kuulunut varsin monia kriittisiä ääniä, jopa kuninkaita, jotka olivat homokielteisiä, mutta useimmille kritisoijille oli vain kohautettu olkia ja naurettu päälle. Ajatukset jäivät kuitenkin kytemään, ne saivat kannattajia ja uusia kritisoijia, ja 1100-luvun alkupuolella homovastaisuus alkoi olla jo arkipäivää.

Tästä alkoivat homojen vainot, joiden historiaan on kuulunut keskitysleirejä ja rovioita, puhdistuksia ja eheytyksiä. Välillä on menty eteenpäin, välillä taaksepäin. Joskus en itsekään tiedä, minne päin ollaan nyt menossa.

Katolinen kirkko ei kuitenkaan jousta; uusi paavi puhui virkaanastujaisissaan varsin neutraalista, mutta ei aikone poistattaa homokieltoa vielä toviin. Onneksi, onneksi, paaveilla ei ole enää nykypäivänä niin paljon sananvaltaa kuin 1000-luvulla.

Niin kuin lähteenäni toimineessa TK-historian vuosikirjassa vuodelta 2013 mainitaan, on pedofiliapaljastukset paljon, paljon vakavampia skandaaleja kuin homoskandaalit, joita minä en edes mielelläni skandaaleiksi kutsuisi. Katoliset papit ovat aina olleet pelkkiä ihmisiä; ihmisiä tunteineen ja haluineen. Sen paljastaa kirkon menneisyys, jota harva uskaltaa ääneen sanoa. 

Lähde: TK-historian vuosikirja 2013