perjantai 14. helmikuuta 2014

Luin: Varpu Vilkuna (osa 2)

Varpu Vilkuna: Tumma nauha

Tammi, 1996


Kaverukset Sanna, Antti, Janne ja Juho ovat aloittamassa syyslomaansa, ja aikovat tehdä sen tyylillä: he aikovat olla yhdessä, nauraa ja bilettää. Sanna, juuri ajokortin saanut nuori nainen, käynnistää autonsa, ja kaveruksien matka kohti illanviettopaikkoja voi alkaa. Porukka on ottanut jo muutaman oluen ja on sen verran nousuhumalassa, että kaikki tuntuu mahtavalta ja hienolta. On hienoa olla itsenäinen nuori aikuinen, on hienoa päästä kapakkaan ihan aikuisten oikeesti. Tästä innostuneena he päättävätkin mennä paikalliseen pubiin jatkamaan iloitteluun.

Kaikista humalaisin porukasta on Juho, poika, joka ei yleensä ota mitään muuta kuin yhden, korkeintaan kaksi. Kaikkien hämmästykseksi juuri Juho ei kuitenkaan pääse sisälle baariin liiallisen humalansa takia ja jää odottelemaan muita ulos. "Me tullaan kohta", muut hokevat. "Juodaan vaan pari bissee." Eipä tässä mitään, Juho ajattelee, kyllähän hän pärjää yksinkin vähän aikaa. Poika kävelee läheiseen puistoon, istahtaa penkille - ja huomaa, ettei olekaan ihan yksin. Yhtäkkiä hänen vierellään seisoo riidanhaluinen, iso jengi, joka ei ole ihan mikä tahansa pikku poikien leikkijengi. He tahtovat hänelle pahaa.

Samaan aikaan baarista ulos tulleet kaverit ovat huomanneet Juhon kadonneen. Ensiksi he kiroavat pojan maasta taivaaseen, kun "minne se toope nyt on mennyt". Mutta pian kaverukset huoestuvat. Mitä pojalle on käynyt? Missä poika on?

Elämme kovia aikoja, ystäväiseni 


En voi kuin ihailla sitä tapaa, millä Varpu Vilkuna kirjoittaa nuorille nuorten elämästä. Kirjan teema, selviytyminen rankoista tapahtumista, ei ole helppo aihe; siitä voi joko tehdä todella huonon ja kliseisen tai todella hyvän kirjan. Arvaatte varmaan, kumman Vilkuna on tehnyt.

Kirjasta olisi voinut tehdä liian angstisen, painostavan ja teennäisen, kuin vanhan teatteriesityksen, jossa näyttelijät ilmehtivät nykykatsojan mielestä "överisti". Vilkuna ei tehnyt niin. Hän laittoi mukaan uskottavan juonikuvauksen, inhimilliset hahmot ja ripauksen normaalia teini-ihastumista, jotta sopasta tuli hyvä kokonaisuus.

Raja sen välillä, mikä on riittävästi tunteilua ja mikä on jo liikaa, on vaikea ja varmasti jokaisen kirjailijan pitää itse se raja ylittää jossain vaiheessa. Vilkunan kohdalla olisin toivonut ehkä jopa vähän enemmän tunteita, jännityksen kiristymistä ja traagisuutta, mutta niin kuin olen jo sanonut, on parempi ottaa varman päälle kuin vetää yli. Ja ehkä Vilkunan tyylille sopi paremmin tällainen, noh... tällainen, että lukija itse saa miettiä asiat loppuun. Juuri se tekee naisen tyylistä omaperäisen ja hienon.

Kolmas Vilkunan kirja, joka vaatisi oikeastaan erillisen postauksen, on Tuhkasiivet (Tammi, 1993), joka kertoo raskaan tarinan ihmisen oman koskemattomuuden tärkeydestä ja siitä, missä menee seksuaalisen häirinnän raja. Se on kaunis kirja, muttamutta... Ehkä teen siitä joskus ihan oman postauksen. Se vaatii kokonaan oman käsittelynsä.

Varpu Vilkunan muistoa kunnioittaen ja hänen hienoa kirjoitustyyliään ihaillen. Kiitos.
"Tämän tien
joka kulkee kauttasi
aion katsoa loppuun.
En pakene, en karkaa,
rauhallisesti tulen
niin pitkälle kuin tietä riittää."
Kirjasta Rulla (Tammi, 1992)

2 kommenttia:

  1. Kirjoitat taas ihanasti Vilkunan kirjasta. Tämän kirjan taustalla on oikea tragedia, joka järkytti koko paikkakuntaa. Vilkuna on tietysti luonut nuoren pojan kohtalon ympärille fiktion. Muistan kuitenkin, kuinka ahdistavaa oli seurata tapahtumia oikeassa elämässä, enkä ole pystynyt lukemaan tätä kirjaa, vaikka se voisi oikeasti jopa auttaa asian käsittelyssä. Ilmeisesti Vilkuna on osannut kertoa tarinan hyvin. Ehkä nyt olisi aika lukea kirja.

    Rullasta poimimasi runo on kaunis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei... Enpä tiennyt tätä faktaa... Mutta tämän valossa ei sitten olekaan mikään ihme, että kirjan nuoret ovat niin todentuntuisia.

      Suosittelen ehdottomasti lukemista!

      Poista