perjantai 28. maaliskuuta 2014

Luin: Suojattomat, Kati Hiekkapelto

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Otava, 2014


 Katso, Katri kuiskasi ja osoitti maata noin kahden metrin päässä puukosta. Höyrypilvi pölähti pakkasilmaan hänen suustaan.
Lumi oli kauttaaltaan veren värjäämä. Se näytti lähes mustalta pimenevässä illassa.
– Onko täällä tapettu joku?   
  Pitääkö meidän soittaa poliisit?
– Vittu, mä saan arestia, jos äiti saa tietää että oltiin tupakalla täällä.
 Mitä me nyt tehdään?
– En mä tiedä. Mennään sinne ostarille ja mietitään.
 Voi helvetti. Mua pelottaa. Entä jos se murhaaja on vielä täällä." 
En voinut olla naurahtamatta tälle kohtauksella, vaikka se kertoikin ruumiin löytymisestä ja sitä kautta raskaan rikoskierteen alkamisesta. Kati Hiekkapellon ihmiskuvaus osui tässä enemmän kuin nappiin: nuoret likat polttamassa isäpuolelta varastettuja tupakkeja. Niin tuttu näkymä minkä tahansa korttelinpahaisen takapihalla. Ylipäätään en voi kuin kiitellä Hiekkapellon ihmisvalintoja, vaikka ne osittain olivatkin hieman stereotyyppisesti käyttäytyviä. Hiekkapelto osaa kuvata ihmisiä aidoimmillaan, osaa hän.

Kaikista eniten kiitosta saa Hiekkapellon aiemmasta dekkarista, Kolibrista, tutut Esko ja Anna, tuo ikuinen parivaljakko, jonka yhteistyö toisinaan luistaa  ja toisinaan ei. Eskon terveysongelmia kuvataan sen verran paljon, että tulevissa Anna Fekete -sarjan kirjoissa niille annetaan varmasti vieläkin enemmän tilaa. 

Ei elämästä selviä hengissä


Anna Fekete on jälleen uuden edessä: Jostain huitsin nevadasta, vaikeakulkuisesta metsästä, löytyy verinen puukko ja jäljet, jotka viittaavat vähintäänkin teurastukseen. Verta niin paljon, että Anna on oksentaa. Samaan aikaan toisaalla eräs vanha mies jää auton alle. Mutta mistä mies on tullut ja mihin oli menossa? Pelkässä pyjamassa?

Esko  voih, tämä meidän oma rasistimme, joka ei peittele edelleenkään halujaan tintata jokaista mutakuonoa turpaan  sen sijaan käy omaa kamppailuaan huumejengi Black Cobria vastaan. Hän haluaa pysäyttää jengin toiminnat, vaikka se veisi häneltä terveyden ja koko elämän.

Kaikki tämä, vanha mies, verinen puukko ja väkivaltainen huumejengi, vaikuttavat tulevan yhdestä ja samasta kerrostalosta. Ja tämäkös pistää poliisien päät sekaisin. Kuka on sotkeutunut ja mihin? Mitä tuossa karmivassa kerrostalossa oikein tapahtuukaan?

Hyvät ja huonot uu... puolet


Onko äiti löytynyt? hän kysyi.
– On, Anna vastasi. Kurkussa tuntui pala, joka ei lähtenyt nielemällä.
– Mistä?
–Mustikkamäen kaatopaikalta.
– Hän on siis kuollut.
–Niin."

Sanana Suojaton on kirjassa monimielisessä merkityksessä, toisin kuin edellisen kirjan Kolibri. Toisaalta suojaton tarkoittaa pakolaisraukkoja, jotka eivät saa suojapaikkaa, mutta toisaalta, niin kuin kirjan kuluessa tulemme huomaamaan, ihminen on suojaton vaikka hänellä olisi katto pään päällä ja oma, turvallinen asuinpaikka. 

Itse en tuota kyseistä Kolibria ole lukenut, joten lähdin lukemaan Suojattomia ilman ennakko-odotuksia. Itseni onneksi (ja ehkä joidenkin harmiksi, niiden, jotka haluaisivat lukea yhtymäkohtia edelliseen kirjaan) Hiekkapelto ei kerrannut edellisen kirjan tapahtumia eikä palannut kyseisen kirjan henkilöihin enää sen kummemmin. Se auttoi minut nopeasti kirjan tempoon mukaan.

Mielestäni kirjan parasta antia olivat, yllättävää kyllä, juonenkäänteet. Ja tämä yllätykseni siksi, että usein juuri dekkareiden kohdalla olen moittinut epäonnistuineita juonenkuljetuksia. Hyvin pitkään, yli puoleen väliin kirjassa, lukija tuntee olevansa pomo; hän luulee tietävänsä kuka on syyllinen. Mutta sitten tapahtuu äkkiarvaamaton juonenkäänne, ja kaikki kääntyy päälaellleen. 

"Hah, siitäs sait", voin vain kuulla Hiekkapellon naurahtavan. "Oletit olevasi minua fiksumpi."

Mutta se kirjan loppu! Siitä en pitänyt, pakko myöntää. Osin ehkä itse juonen takia, se kun ei päättynyt ihan parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta lopussa oli jotain, mistä en vain pitänyt. 

Toinen, ei tosin minua vaivannut ongelma, saattaisi tulla vastaan niille, jotka ovat aiemmin lukeneet jo Kolibrin. Hiekkapelto kun jälleen kerran tarttuu kirjassa maahanmuuttoasioihin ja maahanmuuttajien ongelmiin. Minulle se oli enemmänkin kuin ok, se oli toivottu asia, mutta joidenkin mielestä se saattaisi olla jankkaavaa tai toistoa edellisestä.


Kuollutta unelmaa


Onkin mielestäni ilmiselvästi näkyvillä, ettei Kati Hiekkapelto ole pelkkä ohimenevä tähdenlento. Hänellä on kaikki edellytykset jopa maailmanvalloitukseen. Suojattomat oli taas vaihteeksi sellainen kirja, joka oli pakko lukea lähes yhdeltä istumalta. 

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Kirjoittajan outoja raapusteluja

Kevät tuoksuu mansikalle, omenalle, pullonkorkeille, 
vastuulle, pikkulasten hielle, kaljakoreille, Alkon kännikaloille,

se tuoksuu

viinille, etikalle, shampoolle,
elintarvikehyllyn kylmyydelle,

kahdeksalletuhannelle ihmiselle, jotka hyppivät,

silakalle, muikulle, ahvenelle, lohelle, 
särjelle, siialle, hauelle, mateelle,

kevät tuoksuu ihmisille ja kaikelle sille, 
mitä ihmiset tekevät ja tuottavat, nostavat ja kaivavat, maustavat ja maistelevat,
keitä suutelevat,

mitä sanovat, kun entinen pomo soittaa kännissä ja huutelee rivouksia,

mitä tekevät, kun kassajonossa ohitellaan viattomia uhreja,

kevät tuoksuu sinulle ja minulle, hänelle ja meille, teille ja heille.


Kevät tuoksuu maailmalle.


Pari edellistä päivää on ollut kirjoittamisen kannalta outoja: Lähetettyäni puolivalmiin käsikirjoitukseni parille koelukijalle olen voinut pitkästä, pitkästä aikaa keskittyä johonkin aivan muuhun kuin

siihen, että käsikirjoitukseni neljännen novellin nimi pitäisi vaihtaa

siihen, miltä kokonaisuuden pitäisi vaikuttaa

siihen, että tekstini ovat edelleen liian lapsellisia, naiiveja ja persoonattomia.

On perin merkillistä olla ilman käsikirjoitusta, jotain, mitä on kirjoittanut vuoden verran. Johon on vuoden verran käyttänyt energiaansa, aikaansa ja tietotaitoaan välittämättä mistään.

Ei ihme, että heti ensimmäisenä päivänä, kun olin päässyt irti käsikirjoituksestani, syntyi edellä kuultu proosaruno. Se on jotain ihan muuta, jotain, mitä en ennen ole kirjoittanut.

Tällaistakin voi siis käydä.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Luin: Vallan ihanaa Antti Tuomaista

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni

Myllylahti, 2006


Voi että, kun minä niin tykkään Tuomaisen Antista. Tummahiuksinen, komea ja pitkä. Osaa kantaa itsensä ja vaatteensa ryhdikkäästi ja tyylillä. Ja ne kiharat hiukset! Kuka voisi olla pitämättä niistä?

Kaiken tämän lisäksi Tuomainen on mitä parhain suomalaisdekkaristi. Dekkarigenre on viime vuosina noussut uuteen suosioon, ja tämän takia myös ns. pyrkijöitä dekkarimaailmaan on yhä enemmissä määrin. "Pyrkijä" sanana kuulostaa melko jyrkältä ja negatiiviselta, mutta kyllähän se on pakko myöntää, että dekkarimaailmalle on käynyt osittain samalla tavalla kuin fantasia- ja scifimaailmallekin: Ero hyvän dekkarin ja huonon dekkarin välillä on hämmästyttävän suuri. Kustantamot päästävät joskus liiankin heppoisin perusteluin kirjan painoon.

Noh, mutta se siitä saarnaamisesta. Tosiasia on, että pidän joka kirjan jälkeen Antti Tuomaisesta yhä vain enemmän. Kirja, jonka nyt luin, Tappaja, toivoakseni, oli Tuomaisen esikoisromaani, ja sen totta kai myös huomaa. 

Välikommentti: Kirjahan ei kulje siis tavanomaisia dekkaripolkuja pitkin, vaan se onkin enemmän jännityskirjallisuutta kuin dekkari. 


"Et ole tappaja, toivoakseni"


Pete Nikkari on katkera, vihainen mies. Vielä viisi vuotta aiemmin hänen elämäänsä kuului eräs nainen, Sara-vaimo, joka surmattiin keskellä kirkasta päivää Helsingin metrossa. Tekijöinä olivat narkkarit, jotka eivät jälkeenpäin pystyneet kunnolla sanomaan, miksi olivat tehneet tekonsa. Huumepäissään, ihan sekaisin. Ei sellaista pysty selittämään.

Viiden vuoden päästä tappajat pääsevät vapaaksi vankilasta. He ovat istuneet rangaistuksensa, ja toinen tekijöistä, eräs Kesanto, on jopa hurahtanut oikeaan elämään ja hankkinut ammatin ja perheen. Pete janoaa kuitenkin kostoa. Hän ottaa yhteyttä vanhaan ystäväänsä, Antoon, ja käskee tämän tappaa vaimonsa surmaajat. Porkkanana toimii puoli miljoonaa euroa, rahamäärä, jota Anto ei olisi vielä entisessä elämässä, juovana alkoholistina, kyennyt vastustamaan. Mutta entä nyt, velkaisena mutta sentään raittiina miehenä, pystyykö hän vastustamaan kiusausta ja olla lähtemättä entiseen leikkiin mukaan?

Kirjasta


Tuomaisen romaanin nimi kuulostaa ihan pähkähullulta, kun sen ensimmäistä kertaa lukee. Mikä ihmeen tappaja, toivoakseni? Häh? Kirjaa lukiessa tuohon samaan fraasiin törmää useita kertoja, yhä uusien ihmisten sanomana. Ensin Anto itse vakuuttelee itselleen, että "olen tappaja, toivoakseni", ja sitten myöhemmin Kesanto että "et ole tappaja, toivoakseni". Kirjaan tulee mukavaa rytmiä, soundia suroaan sanoen, kun siihen lisätään tuollaisia pikku jippoja.

Muitakin hauskoja jippoja kirjasta löytyy: Anto työskentelee tv-sarjojen käsikirjoittajana, ja hänen työnantajansa saa mitä omituisimpia ja mielikuvituksellisimpia ideoita. Niitä ideoita lukiessa on pakko nauraa; ne ovat ihan hulluja. 

Romaanihan on siis esikoiskirja, joten annan anteeksi jotkut sen vioista. Varsinkin alussa kappaleiden ylimenot, siis kappaleesta toiseen, ovat töksähtäviä ja silmiinpistävän tökeröitä. Sitä korostaa myös se, että kirjan tapahtumat kypsyvät hitaasti, joten vasta puolen välin jälkeen päästään "itse asiaan".

Mielestäni tällainen kypsyttely kuului tähän kirjaan kuin riisi porkkanalaatikkoon; eihän nyt kukaan (raitis ja selväjärkinen) rupea toisia ihmisiä tappamaan ilman pientä kypsyttelyä. Sehän olisi vienyt kirjalta kokonaan realistisuuden, jos Anto olisi heti sanonut "kyllä" ja tarttunut aseeseen Peten käskystä.

Kirjassa on toki sellaisia juonenkäänteitä, joita ei kyllä saa realistiseksi ei sitten millään, mutta ei se nyt niin nuukaa ole. Miksi olisi? Dekkarin tarkoituksena on viedä ihmiset omasta arjesta pois, eikä sen ana välttämättä tarvitse olla realistisinta kamaa.

Lopuksi 


Antti Tuomaisen esikoisromaani on kansikuvaa myöten selvästi esikoiseksi tehty. Siinä on vielä sellaista kypsymättömyyttä ja naiiviutta, jota esikoiskirjailijoilla on, mutta se on aikanaan antanut jo viitettä siitä, että Tuomaisesta on tulossa yksi Suomen parhaimmista jännityskirjailijoista. Kirja on taattua Tuomaista, ja sen lukeminen palkitsee. Aijai, tykkäsin kovasti!

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Kirjanystävän öööh... kevätkuvia?


No onkos tullut talvi jo kevään keskelle?


Tällaisiksi minun ennen niin ruskeat Lacosteeni tulivat kiitos sankan lymipyryn...




Niin kuin voitte varmaan huomata, pidän lumesta ja lumisista maisemista paljon. Totta kai oli varsin mielenkiintoista kulkea vielä viikko sitten tennarir jalassa ja kevättakki päällä, mutta tämänpäiväinen lumimyrsky ei kuitenkaan ollut mitään hirveää. Tänään 19.3. tapahtui muitakin hienoja asioita: vietettiin tasa-arvon päivää! Sattumaa tai ei, mutta tälle viikolle osui myös toinen merkittävä ajanjakso, nimittäin rasisminvastainen viikko! 

Joten hyvää ja toivottavasti turvallista viikkoa ilman pelkoa rasismista tai syjinnästä! Luodaan yhdessä tuleville sukupolville hyvää tulevaisuutta! 

ps. Tällaisen kaulakorun laitoin kaulaani tänään:


tiistai 18. maaliskuuta 2014

Luin: "Perseellä tienaa ja rahalla saa."

Elina Tiilikka: Punainen mekko

Gummerus, 2010


Elämässään ja ihmissuhteissaan eksyksissä oleva Noora ei tiedä, mitä tekisi: työ ei maistu, koulupenkillä istuminen on tuskaa eikä elämä tunnu rullaavan minnekään. Laskuja tulee ovista ja ikkunoista, eikä Kela suostu auttamaan. Suhde äitiin on repeillyt ja lähes tulkoon olematon, eikä Hanna-kämppiksen kanssa asuminen ole hirveän miellyttävää. Hanna kun loistaa kaikessa mitä tekee, jopa miehissä ja miesten iskemisessä, joka Nooralle itselleen on hirmuisen vaikeaa.

Mutta sitten Noora sen keksii. Mikä voisi olla sen rennompaa duunia kuin prostituutio, suoranainen huoraaminen? Aluksi nuori nainen on innoissaan. Rahaa tipahtelee niin paljon, ettei tiedä mihin sen kaiken käyttäisi, eikä hänen itsensä tarvitse kuin maata paikoillaan ja miettiä itsensä aivan muualle. Mutta sitten raadollisuus iskeytyy Nooran tajuntaan. Hän eristäytyy. Tulee harhaluuloiseksi. 

Kaikkihan sen kadulla tietävät, että hän on huora, eikö vain?

Lopulta Noora ei halua käydä ulkona, ei kaupassa, ei mukavan Matin luona eikä varsinkaan lapsuudenkodissa. Yhtäkkiä koko elämä pyörii pelkän huoraamisen ympärillä, ja Noora tuntee kadottavansa neitsyytensä lisäksi myös itsensä. Ja itsetuntonsa.

"Turmioon vie ranttalitytön tie"


Sitä hätkähtää ihan ensi alkuun. Luulee, että kirjailija on piittamaton tai ihannoi jotenkin prostituution maailmaa, vaikka niin ei ole. Kirjan suorasukaisuutta ja intensiivisyyttä säikähtää, pelästyy suoraan sanoen, varsinkin, kun huomaa, kuinka luontevasti kirjan minä-kertoja puhuu itsestään, työstään sekä tuntemuksistaan. 

Eikä ihme, jos katsotaan kirjan takakantta, jossa lukee, että kirja "perustuu omakohtaisiin kokemuksiin".

Punaisen mekon alku on jopa perin tragikoominen, joskaan en tiedä, oliko kirjailija sen sellaiseksi tarkoittanut. Viimeistään siinä vaiheessa lukija purskahtaa myötätuntoiseen nauruun, kun kaupan kassalla eräs mummeli sanoo Nooralle:
"Mutta onneksi on aina toisenlaisia nuoria, niin kuin sinä siinä! Maailma ei pärjäisi ilman sinunkaltaisia." 
Mummo-parka ei tainnut aavistaakaan, minkäkaltainen ihminen Noora oikeastaan olikaan. 

Kirjan kerronta rullaa sulavasti ja mukavan nopeasti, mutta itse päähenkilöstä ei saa kauhean tiukkaa otetta. Päähenkilö-Nooraan ei synny sellaista suhdetta, että naisen olotiloja sympatisoisi tai tekisi mieli auttaa. Ehkä siksi kirja jääkin auttamatta hyvin etäiseksi, vaikka intensiivisyys ja suora kerrontapa tätä toki paikkaavatkin. 


Tuomio


Lopullinen tuomio kuuluu neutraalisti: Punainen mekko on kirja, jonka lukeminen on miellyttävää ja kitkatonta, mutta se ei jätä arasta aiheestaan huolimatta suurempia tunteita. Kirjan loputtua aihetta toki katsoo aina eri tavalla, se avaa silmiä, mutta romaani ei liiemmin aiheuttanut minulle kummoisempia pohdintoja.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Uusi Lukufiilis uusilla toimittajilla! Jännää!

Nuorten kirjallisuuslehden Lukufiiliksen toimituskunta on nyt vaihtunut, ja sinne tupsahti sellaisia nimiä kuin Terhi Rannela (iiik, miten ihanaa!) ja Saara Oranen. Voi että, elämme siis jännittäviä aikoja, ystäväiseni!

Oli siis aika katsastaa tämä jännittävä asia ja tehdä siitä nyt isompikin juttu. Suoranainen uudistuminenhan kyseessä siis ei ole, lehti on "vain" saanut Salla Simukan ja Vilja-Tuulia Huotarisen tilalle kaksi uutta kasvoa. Edellämainitut, entiset lukufiilisläiset valitsivat hieman eri tien, vedoten kiireisiin ja muihin tavallisiin ongelmiin.

Varsinkin Simukan tapauksessa sen ymmärtää: Naista viedään nyt kuin koiraa narusta, sillä Simukan trilogia on saavuttanut niin järeät myyntiluvut sekä Suomessa että muualla, ettei voi kuin ihailla. Harva suomalaiskirjailija, puhumattakaan nuortenkirjailijasta, pystyy samaan. Huotarinen sen sijaan keskittyy runouslehti Janon päätoimittamiseen. 

Ylipäätään koko lehden sisältö tuntuu nyt kaikin tavoin täydemmältä, jollakin tapaa paksummalta, täyttävämmältä, vaikka sivumäärä onkin tietääkseni pysynyt suunnilleen samana. Lehteen on tullut muutamia uusia palstoja, joista ehkä herkullisimmalta kuulostaa Kirjoittajakoulu, jossa kirjoitusoppaiden kirjoittajanakin kunnostautunut... (huh, mikä sanahirviö; otetaanpa alusta) Siis useita kirjoitusoppaita kirjoittanut Rannela opastaa nyt uudella palstallaan aloittelevia kirjoittajia.

Ja vähän pitemmälläkin olevia. 

Ja niitä, jotka ovat jo julkaisseet kirjoja.

Oikeastaan hän opastaa loppupeleissä kaikkia meitä, jotka kirjoitamme.

Lehden sisältöhän on siis pysynyt kutakuinkin samana, vaikka nämä äsken mainitut uudet palstat tuovatkin uutuudenviehätystä. Mitä Lukufiilis olisi ilman kirja-arvioita? Tai Sysäystä, jossa kirjailijat kertovat siitä, miksi kirjoittavat? Voi että, jännitys kurkussa pamppaillen tartun mielelläni tähän lehteen ja luen sen. Ja toisenkin kerran. Ja kolmannen.

Lukufiilis on nuorten kirjallisuuslehti, jota kustantaa Lukukeskus. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa, ja seuraavassa lehdessä (15.5) aiheena on koulukiusaaminen.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Apua kaivataan! eli kirjoittamisestani

Hei hulinaa! (parhaan pitkän matikan opettajan ainainen aamutervehdys jää päähän, olen pahoillani) Oma kirjoittamiseni on nyt siinä hienossa vaiheessa, että kolmas (kyllä, kolmas!) muokkauskerta alkaa olla aikaslailla valmis! Huh! Vielä pari novellia on muokkaamatta, mutta sitten olisin siinä vaiheessa, että tarvitsisin koelukijoita

Joten: sinä, joka olet kiinnostunut nuortenkirjallisuuden lukemisesta ja olet valmis kuluttamaan kallista vapaa-aikaasi juuri minun käsikirjoitukseni lukemiseen, olet enemmän kuin tervetullut vielä pienen pieneen koelukijaporukkaan. 

Lukijoiltani en vaadi mitään muuta kuin avointa mieltä ja halua paneutua orastavan kirjailijanalun tuherruksiin. Minulle riittää se, että luet käsikirjoitukseni ja arvioit sitä kirjallisesti minulle. Lukemisen ei tarvitse tapahtua yhdessä viikossa, eikä sitä tarvitse ahmia kerralla (jos ei välttämättä halua). Tahdon mahdollisimman luonnollista; lue samalla tavalla kuin lukisit ns. oikeaa kirjaa.


Lyhyesti käsikirjoituksestani:

1. Se on novellikokoelma, jonka novellit kertovat nuorten elämän pienemmistä ja vähän suuremmistakin asioista.

2. "Rakkaus ja kuolema ovat ainoita asioita, joista kannattaa kirjoittaa." Kirjoitan toki muistakin, mutta nämä kaksi ehkä tärkeimmät. Muita aihepiirejä ovat erilaisuus, historia sekä ihmisoikeudet.

3. Se sisältää noin 100 liuskaa (A4), fontilla 12, rivivälillä 1,5

Jos siis mielestäsi sinulla olisi aikaa tehdä tällainen palvelus minulle, voit ottaa minuun yhteyttä sähköpostiosoitteeseeni karhumiska@gmail.com

Välihuomautus: On tosi outoa ruveta mainostamaan omaa käsikirjoitusta... Tuntuu melkein oikealta kirjailijalta.


Kirjoituskilpailut


Tähän samaan hengenvetoon voin todeta osallistuneeni jälleen kerran uuteen kirjoituskilpailuun! Se on kaupunkimme järjestämä kilpailu toisen asteen opiskelijoille, joten minä sovin kategoriaan vallan mainiosti! Aihe oli vapaa, pituus oli vapaa, kunhan pysyi kohtuudessa; muistaakseni ohjeissa luki jotain siitä, että "novelli ei ole romaani". Noh, minun novellini käsittelee jatkosotaa ja on niinkin pitkä/lyhyt kuin kahdeksisen liuskaa! Hei hulinaa!

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Luin: Kaksi kirjaa kaukopartiosta

Kaukopartiot olivat jatkosodan (ja Lapin sodan, silloin tosin saksalaisia vastaan) tiedusteluryhmiä, jotka liikkuivat syvälle vihollisen selustaan ja tiedustelivat siellä Neuvostoliiton strategioita. Usein tähän vaaralliseen työhön liittyi myös tuhoamista; olihan kyseessä "tapa tai tule tapetuksi" -meininki. 

Kaukopartiotoiminta oli usein hermoja raastavaa, eivätkä partiossa ryhmänä toimineet miehet useinkaan saaneet esimerkiksi nukutuksi matkan aikana. Juuri kaukopartioiden toiminnan myötä Suomi sai tärkeitä tietoja vihollisen tulevista liikkeistä, jos siis ryhmän toiminta onnistui, sehän ei ollut mitenkään itsestäänselvää.


Kaukopartio, erikoisryhmä
07.08.1941 Lähde: SA-kuva

Esa Anttala: Kaukopartiosotaa Kannaksella ja Äänisellä

Yhteisnide teoksista Kiskosotaa Kannaksella (alk.per. 1973) ja Hiihtopartio Äänisellä (alk. per. 1974)

Karisto, 2013


Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan tuntevat kaikki suomalaiset. Se on muokannut hyvin vahvasti kuvaamme suomalaisuudesta ja Suomen sodista sekä siitä, millainen oli suomalainen sotilas. Tuntemattoman sotilaan tuntomerkkejä ovat vahva murteiden käyttö, usein itseironinen huumorintaju sekä sodan tarkoitusperiä kritisoiva puhe, jotka kaikki elementit voidaan tunnistaa heti yhdestä kappaleesta, kas näin: 
"Ne jyrää meitin. Pojaat! Ne jyrää meitin..."
"Paikoillanne! Ei ne mitään jyrää. Siellä on miinoitus."
Linna ei kuitenkaan ollut tuottoisin sotakirjailijamme, vaikka usein sotakirjallisuudesta puhuttaessa ihmisille tulee ko. herra mieleen. Ehkä yksi tuotteliaimmista sodan kuvaajista oli Esa Anttala (oik. Urpo Lempiäinen, myöhemmin myös Arhosuo), joka kuvasi suomalaisten sotamiesten taivalta jatkosodassa. Siinä missä Linna kuvaili tavallisen jalkaväkikomppanian toimintaa, Anttala kirjoitti pitkälti kaukopartiostosta, ja sen tärkeästä tehtävästä rintamalla. 

Näillä kahdella herralla ja heidän teoksillaan on kuitenkin paljon samaa: heidän kummankin kirjoitustyylinsä on perin samanlainen. Niin kuin tuohon aikaan (sodan jälkeisinä vuosikymmeninä) oli tapana, sotakirjallisuus oli samalla myös oivaa historian opiskelua. Linnan romaanissa tämä on jäänyt hieman taka-alalle, sillä murteet ja äsken mainittu itseironia leimaavat kirjan auttamatta kaunokirjalliseksi teokseksi, mutta Anttalan puhekielisissä kirjoissa se on selvästi näkyvissä.

Vielä 70-luvulla sodat olivat suomalaisille hyvin pyhä asia, jopa pyhempi asia kuin Neuvostoliitto tai Kekkonen, joten sotakirjailijoita ilmaantui kuin sieniä sateella. Osa onnistui suorituksessaan, osa ei. Kaikissa (tai ainakin suurimmassa osassa) kirjoista on kuitenkin näkyvillä sama kaava, mikä Anttalan ja Linnankin teoksista näkyy; kaava, jota voisi kutsua nimellä "sotakirjallisuuden pyhä kirjoitustyyli". Sodasta kirjoitettiin ihan eri tavalla kuin muista aiheista; ne olivat usein pikkutarkkoja kuvauksia jonkin tietyn komppanian toiminnasta.

Mutta niin kuin olen jossain jo aiemminkin sanonut, sotakirjallisuus ei ole tylsää, vaikka moni niin kuvitteleekin, ainakaan, jos kyseessä ovat niinkin hyvät kirjailijat kuin Anttala tai Linna. He osaavat tasapainotella toiminnan ja rauhallisten kohtausten kanssa siten, että tasaisin väliajoin kuvataan miesten leppoisaa yhdessäoloa ja rentoutumista, ja hetken kuluttua käydään kiivasta tulitaistelua elämästä ja kuolemasta.

Esa Anttalan yhteisniteeksi kootut kirjat Kiskosotaa Kannaksella ja Hiihtopartio Äänisellä ovat hyviä esimerkkejä hyvästä sotakirjallisuudesta. Näistä kahdesta kirjasta on koottu selkeä, hyvin yhteen naksahtava kokonaisuus, jonka lukeminen maistuu hyvältä.

Kauko Röyhkä: Kesä Kannaksella

Like, 2009


Harva enää nykypäivänä uskaltaa "uhmata" sotavuosien jälkeisiä kirjailijoita. Moni pelkää sitä, että ei ole riittävän hyvä kertoja tai ei omaa riittävän tarkkoja tietoja sota-ajasta. Jatko- ja talvisota kun ovat edelleen suomalaisille tärkeitä, hyvin tunnettuja aiheita.

Ehkä siksi edes Kauko Röyhkä ei ole tahtonut kirjoittaa kirjaansa tavalliseen, siihen vanhoilliseen sotakirjallisuuden muotoon (josta äsken puhuin), vaan on ottanut astetta kaunokirjallisemman otteen.

Röyhkän Kesä Kannaksella ei kerrokaan tavallisen sotaromaanin tapaan pelkästään rintaman tapahtumista, vaan se menee syvälle henkilöiden mieliin ihan lapsuuteen ja siviiliin asti. 


Kuvausta kirjasta


On eräs ryhmänjohtaja Kaskisuo, joka on rempseä, rehvakas ja röyhkeä mies, jolle naiset ovat pelkkä pelinappula tyydytykseen. Helsingissä häntä odottaa eräs Elli, joka ei arvaakaan, millaisen miehen kanssa on ryhtynyt seurustelemaan. Tyttö haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta sodan loputtua, ja sitä odotellessa hän suostuu yhä uudelleen Kaskisuon räsynukeksi.

On homoksi paljastuva sotamies, joka on palavasti rakastunut Kaskisuohon, mutta ei kehtaa myöntää tätä. 

On perhetragedioita ja kiivasta seksiä.

On venäläinen sotavanki, nuori tyttö, jota Kaskisuo ei kehtaa surmata, vaikka kaikki muut sitä häneltä vaativat. Mitä Kaskisuo tytön kanssa aikoo tehdä? Miksi sitä ei vain tapeta?

Kukaan Röyhkän kirjan henkilöistä ei ole yksiuloitteinen, ei edes/varsinkaan Kaskisuo: miehen menneisyys on kaikkea muuta kuin helppo, ja hän kärsii mielenterveysongelmista ja tuskastuttavista painajaisista. Elli suo hänelle hetken rauhaa, hetken onnea. Myöhemmin Ellistä tulee lukijalle tutumpi kuin lukija aluksi edes osaa arvatakaan. 

Röyhkän romaani on hyvä esimerkki mielenkiintoiseksi kootusta kirjasta. Takakannen selostus "jännityskertomukseksi tihentyvä kuvaus" osuu aivan oikeaan. Kirja on intensiivinen ja intiimin oloinen. Se paljastaa kaiken, ihan kirjaimellisestikin. Lukijalle päällimäisenä jää varmasti mieleen panokohtaukset, joita Röyhkä tapansa mukaan viljelee sinne sun tänne. Röyhkä näyttää suomalaiset sotamiehet naisenhimoisina panosankareina, jotka lomillaan halusivat ennen kaikkea naisen syliin. Ruoasta tai makuupaikasta viis, mutta kunhan on naisia!

Voi olla puoliksi tottakin, en sitä kiellä.

Röyhkän teos on kaikessa hienoudessaan ja kiinnostavuudessaan liian pitkitetty, ainakin loppu. Minun mielestäni  viimeiset kaksikymmentä sivua eivät kerro enää mitään uutta eivätkä mitään niin mielenkiintoista, että sitä jaksaisi seurata muuten kuin sivusilmällä. Se on ihan liian irrallinen osio, ihan kuin Röyhkä olisi vain lisännyt sen siihen mitään sen enempää ajattelematta, huolimattomasti. Se on mielestäni tylsä lopetus, pakko myöntää. On harmi, että muuten näin mielenkiintoa herättävässä kirjassa on sellainen loppu.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Luin: Että tuntisin eläväni, Tuula-Liina Varis

Hei taas! Helmikuu on kääntynyt maaliskuun puolelle, ja hiihtoloma auringon alla on vietetty! Onneksi voin sanoa levänneeni ja saaneeni uutta virtaa niin kirjoittamiseen kuin koulunkäyntiinkin. 

Ehdottomasti yksi loman kohokohdista oli Tuula-Liina Variksen uusimman novellikokoelman, Että tuntisin eläväni (WSOY, 2013), lukeminen! Kokoelman teema, kaikkitietävä, kaikkivoipa rakkaus, ei ehkä iskenyt minuun aluksi, mutta totta kai tällaisen novellifriikin oli luettava se. Ja se kannatti.


Rakkauden lähettiläs


Että tuntisin eläväni -novellikokoelman kaikissa novelleissa kulkee sama kaava: Aluksi puhutaan nykyhetkestä, kuvaillaan tilannetta tässä ja nyt, ja vasta sitten tulee ns. "itse tarina", takaumamuodossa kuljetettu kertomus siitä, miten nykyhetkeen on päädytty. Novellit ovat nopealukuisia ja helppoja luettavia, vaikka osa tarinoista saakin sinut kyynelehtimään. Niissä kuvataan traagisia ihmiskohtaloita ja rakkauden ainaista kipuilua. 

Kirjassahan kuvataan yhden suvun rakkautta sukupolvelta toiselle, aina vuodesta 1926 lähtien. Jokainen henkilä linkittyy jotenkin tähän "alkusukuun", ja juuri siksi samana jatkuva kaava ei puuduta eikä tylsistytä, vaikka niin voisi luulla.

Päinvastoin, kuunnelkaa vaikka tätä:

"Rakkaus ja kuolema ovat ainoita asioita, joista kannattaa kirjoittaa."


Siteeraus Timo K. Mukan puheista on juuri oikea tähän kirjaan; jo Mukka tiesi, kuinka voimakas rakkaus on, ja kuinka helposti se päättyy kuolemaan. Mukan Maa on syntinen laulu -esikoisessa ja Variksen uusimmassa teoksessa on hyvin samoja aineksia. Kummassakin kirjassa puhutaan kuoleman ja rakkauden liitosta, kauniista ja rumasta, pahasta ja hyvästä.

Yksi tärkeimmistä eroavaisuuksista on kirjan kieli. Mukan käyttämä kieli oli karheaa, rivoa ja usein varsin kovasointuista. Tuula-Liina Varis kirjoittaa kauniisti, kuin linnun sulalla. 

Yksi hyvä esimerkki tästä on seksi, oih, tuo ikiaikainen, liekehtivä himo ja halu. Variksen novellikokoelmassa seksistä puhutaan ajan tapaan: 20-luvulla punastellaan ja ryitään kurkkua, puhutaan "siitä yhdestä" ja kuiskitaan, ettei "sitä" saa tehdä ennen papin aamenta. Mutta osa tekee silti. Salaa, vanhemmilta piilossa. Hikisiä vartaloita, yöllisiä kuiskailuja. Varis kirjoittaa "siitä" hyvin kauniisti, kauniina asiana, joka toimii suhteen lujittajana. Variksen tekstiä lukiessa ei tule mieleenkään bordellit ja niiden hämyiset nurkat, vaan rakastelu kuvataan kauniilla kielellä, ymmärtäen ja taidolla. Taidolla, jota harva osaa.

60-luvun vapaampi meno ja naisten vapausliikkeiden olemassaolo näkyy myös kirjassa. Naiset tahtovat itse, olevat itse, tekevät itse päätöksiä. Tulee e-pillerit, seksivalistusta ja hippiaate. Rakkaus ei kuitenkaan muuta muotoaan, se on edelleen samaa palavaa rakkautta.

Kaiken se kärsii


Kirja teki sen, mitä aluksi pelkäsinkin: se sai vihaamaan poikamiehisyyttäni. Voi että, ollapa nyt oman kullan kainalossa, lähellä toista ihmistä, lähellä, lähemmin. 

Mutta ei vain sitä, vaan se sai minut tajuamaan, kuinka pirun mielenkiintoista historia ja ihan tällainen "tavallisten" ihmisten historia onkaan. Jos jostain haluaa valittaa, niin siitä, että jokaisen novellin alussa olisi voinut mainita, mihin vuoteen novelli sijoittuu. Sillä tavalla on tehty ensimmäisessä novellissa Ester 1926, mutta siitä eteenpäin tämä hyvä tapa on lopetettu. Eihän tämä mikään varsinainen virhe ole, ei tietenkään, mutta se olisi personoinut novelleja vielä asteen verran enemmän.

Ja jos nyt haluaa oikein pilkusta valittaa, niin voi tokaista, että kirjan heikoksi kohdaksi muodostui sekavuus: ihmisten nimiä vilisee ympäriinsä, ja kun samasta suvusta puhutaan, niitä samoja nimiä vilahtelee lähes jokaisessa novellissa. Minun pieni (loma)pääni ei kestänyt sitä laisinkaan, vaan loppuajasra lopetin nimien miettimisen ja keskityin vain kirjan kieleen ja siihen yhteen novelliin. Mutta olen varma, että jos joku lukee kerralla koko kirjan, siten, että osaa yhdistellä sukulaissuhteita toisiinsa, se henkilö saa varmasti vielä enemmän kirjasta irti.

Mutta sainhan minäkin jotain irti. Jos kysytään "Tunnetko nyt eläväsi?", voin vastata tuntevani. Kyllä tunnen. Rakkaus, tuo kaikkivoipa, kaiken pelastava tunne, on olemassa siksi että tuntisin eläväni. Ja tämä kirja auttaa palauttamaan sen totuuden mieleen.