lauantai 8. maaliskuuta 2014

Luin: Kaksi kirjaa kaukopartiosta

Kaukopartiot olivat jatkosodan (ja Lapin sodan, silloin tosin saksalaisia vastaan) tiedusteluryhmiä, jotka liikkuivat syvälle vihollisen selustaan ja tiedustelivat siellä Neuvostoliiton strategioita. Usein tähän vaaralliseen työhön liittyi myös tuhoamista; olihan kyseessä "tapa tai tule tapetuksi" -meininki. 

Kaukopartiotoiminta oli usein hermoja raastavaa, eivätkä partiossa ryhmänä toimineet miehet useinkaan saaneet esimerkiksi nukutuksi matkan aikana. Juuri kaukopartioiden toiminnan myötä Suomi sai tärkeitä tietoja vihollisen tulevista liikkeistä, jos siis ryhmän toiminta onnistui, sehän ei ollut mitenkään itsestäänselvää.


Kaukopartio, erikoisryhmä
07.08.1941 Lähde: SA-kuva

Esa Anttala: Kaukopartiosotaa Kannaksella ja Äänisellä

Yhteisnide teoksista Kiskosotaa Kannaksella (alk.per. 1973) ja Hiihtopartio Äänisellä (alk. per. 1974)

Karisto, 2013


Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan tuntevat kaikki suomalaiset. Se on muokannut hyvin vahvasti kuvaamme suomalaisuudesta ja Suomen sodista sekä siitä, millainen oli suomalainen sotilas. Tuntemattoman sotilaan tuntomerkkejä ovat vahva murteiden käyttö, usein itseironinen huumorintaju sekä sodan tarkoitusperiä kritisoiva puhe, jotka kaikki elementit voidaan tunnistaa heti yhdestä kappaleesta, kas näin: 
"Ne jyrää meitin. Pojaat! Ne jyrää meitin..."
"Paikoillanne! Ei ne mitään jyrää. Siellä on miinoitus."
Linna ei kuitenkaan ollut tuottoisin sotakirjailijamme, vaikka usein sotakirjallisuudesta puhuttaessa ihmisille tulee ko. herra mieleen. Ehkä yksi tuotteliaimmista sodan kuvaajista oli Esa Anttala (oik. Urpo Lempiäinen, myöhemmin myös Arhosuo), joka kuvasi suomalaisten sotamiesten taivalta jatkosodassa. Siinä missä Linna kuvaili tavallisen jalkaväkikomppanian toimintaa, Anttala kirjoitti pitkälti kaukopartiostosta, ja sen tärkeästä tehtävästä rintamalla. 

Näillä kahdella herralla ja heidän teoksillaan on kuitenkin paljon samaa: heidän kummankin kirjoitustyylinsä on perin samanlainen. Niin kuin tuohon aikaan (sodan jälkeisinä vuosikymmeninä) oli tapana, sotakirjallisuus oli samalla myös oivaa historian opiskelua. Linnan romaanissa tämä on jäänyt hieman taka-alalle, sillä murteet ja äsken mainittu itseironia leimaavat kirjan auttamatta kaunokirjalliseksi teokseksi, mutta Anttalan puhekielisissä kirjoissa se on selvästi näkyvissä.

Vielä 70-luvulla sodat olivat suomalaisille hyvin pyhä asia, jopa pyhempi asia kuin Neuvostoliitto tai Kekkonen, joten sotakirjailijoita ilmaantui kuin sieniä sateella. Osa onnistui suorituksessaan, osa ei. Kaikissa (tai ainakin suurimmassa osassa) kirjoista on kuitenkin näkyvillä sama kaava, mikä Anttalan ja Linnankin teoksista näkyy; kaava, jota voisi kutsua nimellä "sotakirjallisuuden pyhä kirjoitustyyli". Sodasta kirjoitettiin ihan eri tavalla kuin muista aiheista; ne olivat usein pikkutarkkoja kuvauksia jonkin tietyn komppanian toiminnasta.

Mutta niin kuin olen jossain jo aiemminkin sanonut, sotakirjallisuus ei ole tylsää, vaikka moni niin kuvitteleekin, ainakaan, jos kyseessä ovat niinkin hyvät kirjailijat kuin Anttala tai Linna. He osaavat tasapainotella toiminnan ja rauhallisten kohtausten kanssa siten, että tasaisin väliajoin kuvataan miesten leppoisaa yhdessäoloa ja rentoutumista, ja hetken kuluttua käydään kiivasta tulitaistelua elämästä ja kuolemasta.

Esa Anttalan yhteisniteeksi kootut kirjat Kiskosotaa Kannaksella ja Hiihtopartio Äänisellä ovat hyviä esimerkkejä hyvästä sotakirjallisuudesta. Näistä kahdesta kirjasta on koottu selkeä, hyvin yhteen naksahtava kokonaisuus, jonka lukeminen maistuu hyvältä.

Kauko Röyhkä: Kesä Kannaksella

Like, 2009


Harva enää nykypäivänä uskaltaa "uhmata" sotavuosien jälkeisiä kirjailijoita. Moni pelkää sitä, että ei ole riittävän hyvä kertoja tai ei omaa riittävän tarkkoja tietoja sota-ajasta. Jatko- ja talvisota kun ovat edelleen suomalaisille tärkeitä, hyvin tunnettuja aiheita.

Ehkä siksi edes Kauko Röyhkä ei ole tahtonut kirjoittaa kirjaansa tavalliseen, siihen vanhoilliseen sotakirjallisuuden muotoon (josta äsken puhuin), vaan on ottanut astetta kaunokirjallisemman otteen.

Röyhkän Kesä Kannaksella ei kerrokaan tavallisen sotaromaanin tapaan pelkästään rintaman tapahtumista, vaan se menee syvälle henkilöiden mieliin ihan lapsuuteen ja siviiliin asti. 


Kuvausta kirjasta


On eräs ryhmänjohtaja Kaskisuo, joka on rempseä, rehvakas ja röyhkeä mies, jolle naiset ovat pelkkä pelinappula tyydytykseen. Helsingissä häntä odottaa eräs Elli, joka ei arvaakaan, millaisen miehen kanssa on ryhtynyt seurustelemaan. Tyttö haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta sodan loputtua, ja sitä odotellessa hän suostuu yhä uudelleen Kaskisuon räsynukeksi.

On homoksi paljastuva sotamies, joka on palavasti rakastunut Kaskisuohon, mutta ei kehtaa myöntää tätä. 

On perhetragedioita ja kiivasta seksiä.

On venäläinen sotavanki, nuori tyttö, jota Kaskisuo ei kehtaa surmata, vaikka kaikki muut sitä häneltä vaativat. Mitä Kaskisuo tytön kanssa aikoo tehdä? Miksi sitä ei vain tapeta?

Kukaan Röyhkän kirjan henkilöistä ei ole yksiuloitteinen, ei edes/varsinkaan Kaskisuo: miehen menneisyys on kaikkea muuta kuin helppo, ja hän kärsii mielenterveysongelmista ja tuskastuttavista painajaisista. Elli suo hänelle hetken rauhaa, hetken onnea. Myöhemmin Ellistä tulee lukijalle tutumpi kuin lukija aluksi edes osaa arvatakaan. 

Röyhkän romaani on hyvä esimerkki mielenkiintoiseksi kootusta kirjasta. Takakannen selostus "jännityskertomukseksi tihentyvä kuvaus" osuu aivan oikeaan. Kirja on intensiivinen ja intiimin oloinen. Se paljastaa kaiken, ihan kirjaimellisestikin. Lukijalle päällimäisenä jää varmasti mieleen panokohtaukset, joita Röyhkä tapansa mukaan viljelee sinne sun tänne. Röyhkä näyttää suomalaiset sotamiehet naisenhimoisina panosankareina, jotka lomillaan halusivat ennen kaikkea naisen syliin. Ruoasta tai makuupaikasta viis, mutta kunhan on naisia!

Voi olla puoliksi tottakin, en sitä kiellä.

Röyhkän teos on kaikessa hienoudessaan ja kiinnostavuudessaan liian pitkitetty, ainakin loppu. Minun mielestäni  viimeiset kaksikymmentä sivua eivät kerro enää mitään uutta eivätkä mitään niin mielenkiintoista, että sitä jaksaisi seurata muuten kuin sivusilmällä. Se on ihan liian irrallinen osio, ihan kuin Röyhkä olisi vain lisännyt sen siihen mitään sen enempää ajattelematta, huolimattomasti. Se on mielestäni tylsä lopetus, pakko myöntää. On harmi, että muuten näin mielenkiintoa herättävässä kirjassa on sellainen loppu.

2 kommenttia:

  1. Röyhkän kirja oli minulle yllätys. Ensinnäkin se oli yllättävän hyvä ja toiseksi se sisälsi yllätyksen. Sitä voi todellakin suositella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, totta! Osasin kyllä odottaa jotain tämän suuntaista Röyhkältä, mutta en nyt näin hyvänä!

      Poista