tiistai 4. maaliskuuta 2014

Luin: Että tuntisin eläväni, Tuula-Liina Varis

Hei taas! Helmikuu on kääntynyt maaliskuun puolelle, ja hiihtoloma auringon alla on vietetty! Onneksi voin sanoa levänneeni ja saaneeni uutta virtaa niin kirjoittamiseen kuin koulunkäyntiinkin. 

Ehdottomasti yksi loman kohokohdista oli Tuula-Liina Variksen uusimman novellikokoelman, Että tuntisin eläväni (WSOY, 2013), lukeminen! Kokoelman teema, kaikkitietävä, kaikkivoipa rakkaus, ei ehkä iskenyt minuun aluksi, mutta totta kai tällaisen novellifriikin oli luettava se. Ja se kannatti.


Rakkauden lähettiläs


Että tuntisin eläväni -novellikokoelman kaikissa novelleissa kulkee sama kaava: Aluksi puhutaan nykyhetkestä, kuvaillaan tilannetta tässä ja nyt, ja vasta sitten tulee ns. "itse tarina", takaumamuodossa kuljetettu kertomus siitä, miten nykyhetkeen on päädytty. Novellit ovat nopealukuisia ja helppoja luettavia, vaikka osa tarinoista saakin sinut kyynelehtimään. Niissä kuvataan traagisia ihmiskohtaloita ja rakkauden ainaista kipuilua. 

Kirjassahan kuvataan yhden suvun rakkautta sukupolvelta toiselle, aina vuodesta 1926 lähtien. Jokainen henkilä linkittyy jotenkin tähän "alkusukuun", ja juuri siksi samana jatkuva kaava ei puuduta eikä tylsistytä, vaikka niin voisi luulla.

Päinvastoin, kuunnelkaa vaikka tätä:

"Rakkaus ja kuolema ovat ainoita asioita, joista kannattaa kirjoittaa."


Siteeraus Timo K. Mukan puheista on juuri oikea tähän kirjaan; jo Mukka tiesi, kuinka voimakas rakkaus on, ja kuinka helposti se päättyy kuolemaan. Mukan Maa on syntinen laulu -esikoisessa ja Variksen uusimmassa teoksessa on hyvin samoja aineksia. Kummassakin kirjassa puhutaan kuoleman ja rakkauden liitosta, kauniista ja rumasta, pahasta ja hyvästä.

Yksi tärkeimmistä eroavaisuuksista on kirjan kieli. Mukan käyttämä kieli oli karheaa, rivoa ja usein varsin kovasointuista. Tuula-Liina Varis kirjoittaa kauniisti, kuin linnun sulalla. 

Yksi hyvä esimerkki tästä on seksi, oih, tuo ikiaikainen, liekehtivä himo ja halu. Variksen novellikokoelmassa seksistä puhutaan ajan tapaan: 20-luvulla punastellaan ja ryitään kurkkua, puhutaan "siitä yhdestä" ja kuiskitaan, ettei "sitä" saa tehdä ennen papin aamenta. Mutta osa tekee silti. Salaa, vanhemmilta piilossa. Hikisiä vartaloita, yöllisiä kuiskailuja. Varis kirjoittaa "siitä" hyvin kauniisti, kauniina asiana, joka toimii suhteen lujittajana. Variksen tekstiä lukiessa ei tule mieleenkään bordellit ja niiden hämyiset nurkat, vaan rakastelu kuvataan kauniilla kielellä, ymmärtäen ja taidolla. Taidolla, jota harva osaa.

60-luvun vapaampi meno ja naisten vapausliikkeiden olemassaolo näkyy myös kirjassa. Naiset tahtovat itse, olevat itse, tekevät itse päätöksiä. Tulee e-pillerit, seksivalistusta ja hippiaate. Rakkaus ei kuitenkaan muuta muotoaan, se on edelleen samaa palavaa rakkautta.

Kaiken se kärsii


Kirja teki sen, mitä aluksi pelkäsinkin: se sai vihaamaan poikamiehisyyttäni. Voi että, ollapa nyt oman kullan kainalossa, lähellä toista ihmistä, lähellä, lähemmin. 

Mutta ei vain sitä, vaan se sai minut tajuamaan, kuinka pirun mielenkiintoista historia ja ihan tällainen "tavallisten" ihmisten historia onkaan. Jos jostain haluaa valittaa, niin siitä, että jokaisen novellin alussa olisi voinut mainita, mihin vuoteen novelli sijoittuu. Sillä tavalla on tehty ensimmäisessä novellissa Ester 1926, mutta siitä eteenpäin tämä hyvä tapa on lopetettu. Eihän tämä mikään varsinainen virhe ole, ei tietenkään, mutta se olisi personoinut novelleja vielä asteen verran enemmän.

Ja jos nyt haluaa oikein pilkusta valittaa, niin voi tokaista, että kirjan heikoksi kohdaksi muodostui sekavuus: ihmisten nimiä vilisee ympäriinsä, ja kun samasta suvusta puhutaan, niitä samoja nimiä vilahtelee lähes jokaisessa novellissa. Minun pieni (loma)pääni ei kestänyt sitä laisinkaan, vaan loppuajasra lopetin nimien miettimisen ja keskityin vain kirjan kieleen ja siihen yhteen novelliin. Mutta olen varma, että jos joku lukee kerralla koko kirjan, siten, että osaa yhdistellä sukulaissuhteita toisiinsa, se henkilö saa varmasti vielä enemmän kirjasta irti.

Mutta sainhan minäkin jotain irti. Jos kysytään "Tunnetko nyt eläväsi?", voin vastata tuntevani. Kyllä tunnen. Rakkaus, tuo kaikkivoipa, kaiken pelastava tunne, on olemassa siksi että tuntisin eläväni. Ja tämä kirja auttaa palauttamaan sen totuuden mieleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti