perjantai 28. maaliskuuta 2014

Luin: Suojattomat, Kati Hiekkapelto

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Otava, 2014


 Katso, Katri kuiskasi ja osoitti maata noin kahden metrin päässä puukosta. Höyrypilvi pölähti pakkasilmaan hänen suustaan.
Lumi oli kauttaaltaan veren värjäämä. Se näytti lähes mustalta pimenevässä illassa.
– Onko täällä tapettu joku?   
  Pitääkö meidän soittaa poliisit?
– Vittu, mä saan arestia, jos äiti saa tietää että oltiin tupakalla täällä.
 Mitä me nyt tehdään?
– En mä tiedä. Mennään sinne ostarille ja mietitään.
 Voi helvetti. Mua pelottaa. Entä jos se murhaaja on vielä täällä." 
En voinut olla naurahtamatta tälle kohtauksella, vaikka se kertoikin ruumiin löytymisestä ja sitä kautta raskaan rikoskierteen alkamisesta. Kati Hiekkapellon ihmiskuvaus osui tässä enemmän kuin nappiin: nuoret likat polttamassa isäpuolelta varastettuja tupakkeja. Niin tuttu näkymä minkä tahansa korttelinpahaisen takapihalla. Ylipäätään en voi kuin kiitellä Hiekkapellon ihmisvalintoja, vaikka ne osittain olivatkin hieman stereotyyppisesti käyttäytyviä. Hiekkapelto osaa kuvata ihmisiä aidoimmillaan, osaa hän.

Kaikista eniten kiitosta saa Hiekkapellon aiemmasta dekkarista, Kolibrista, tutut Esko ja Anna, tuo ikuinen parivaljakko, jonka yhteistyö toisinaan luistaa  ja toisinaan ei. Eskon terveysongelmia kuvataan sen verran paljon, että tulevissa Anna Fekete -sarjan kirjoissa niille annetaan varmasti vieläkin enemmän tilaa. 

Ei elämästä selviä hengissä


Anna Fekete on jälleen uuden edessä: Jostain huitsin nevadasta, vaikeakulkuisesta metsästä, löytyy verinen puukko ja jäljet, jotka viittaavat vähintäänkin teurastukseen. Verta niin paljon, että Anna on oksentaa. Samaan aikaan toisaalla eräs vanha mies jää auton alle. Mutta mistä mies on tullut ja mihin oli menossa? Pelkässä pyjamassa?

Esko  voih, tämä meidän oma rasistimme, joka ei peittele edelleenkään halujaan tintata jokaista mutakuonoa turpaan  sen sijaan käy omaa kamppailuaan huumejengi Black Cobria vastaan. Hän haluaa pysäyttää jengin toiminnat, vaikka se veisi häneltä terveyden ja koko elämän.

Kaikki tämä, vanha mies, verinen puukko ja väkivaltainen huumejengi, vaikuttavat tulevan yhdestä ja samasta kerrostalosta. Ja tämäkös pistää poliisien päät sekaisin. Kuka on sotkeutunut ja mihin? Mitä tuossa karmivassa kerrostalossa oikein tapahtuukaan?

Hyvät ja huonot uu... puolet


Onko äiti löytynyt? hän kysyi.
– On, Anna vastasi. Kurkussa tuntui pala, joka ei lähtenyt nielemällä.
– Mistä?
–Mustikkamäen kaatopaikalta.
– Hän on siis kuollut.
–Niin."

Sanana Suojaton on kirjassa monimielisessä merkityksessä, toisin kuin edellisen kirjan Kolibri. Toisaalta suojaton tarkoittaa pakolaisraukkoja, jotka eivät saa suojapaikkaa, mutta toisaalta, niin kuin kirjan kuluessa tulemme huomaamaan, ihminen on suojaton vaikka hänellä olisi katto pään päällä ja oma, turvallinen asuinpaikka. 

Itse en tuota kyseistä Kolibria ole lukenut, joten lähdin lukemaan Suojattomia ilman ennakko-odotuksia. Itseni onneksi (ja ehkä joidenkin harmiksi, niiden, jotka haluaisivat lukea yhtymäkohtia edelliseen kirjaan) Hiekkapelto ei kerrannut edellisen kirjan tapahtumia eikä palannut kyseisen kirjan henkilöihin enää sen kummemmin. Se auttoi minut nopeasti kirjan tempoon mukaan.

Mielestäni kirjan parasta antia olivat, yllättävää kyllä, juonenkäänteet. Ja tämä yllätykseni siksi, että usein juuri dekkareiden kohdalla olen moittinut epäonnistuineita juonenkuljetuksia. Hyvin pitkään, yli puoleen väliin kirjassa, lukija tuntee olevansa pomo; hän luulee tietävänsä kuka on syyllinen. Mutta sitten tapahtuu äkkiarvaamaton juonenkäänne, ja kaikki kääntyy päälaellleen. 

"Hah, siitäs sait", voin vain kuulla Hiekkapellon naurahtavan. "Oletit olevasi minua fiksumpi."

Mutta se kirjan loppu! Siitä en pitänyt, pakko myöntää. Osin ehkä itse juonen takia, se kun ei päättynyt ihan parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta lopussa oli jotain, mistä en vain pitänyt. 

Toinen, ei tosin minua vaivannut ongelma, saattaisi tulla vastaan niille, jotka ovat aiemmin lukeneet jo Kolibrin. Hiekkapelto kun jälleen kerran tarttuu kirjassa maahanmuuttoasioihin ja maahanmuuttajien ongelmiin. Minulle se oli enemmänkin kuin ok, se oli toivottu asia, mutta joidenkin mielestä se saattaisi olla jankkaavaa tai toistoa edellisestä.


Kuollutta unelmaa


Onkin mielestäni ilmiselvästi näkyvillä, ettei Kati Hiekkapelto ole pelkkä ohimenevä tähdenlento. Hänellä on kaikki edellytykset jopa maailmanvalloitukseen. Suojattomat oli taas vaihteeksi sellainen kirja, joka oli pakko lukea lähes yhdeltä istumalta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti