sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Luin: Vallan ihanaa Antti Tuomaista

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni

Myllylahti, 2006


Voi että, kun minä niin tykkään Tuomaisen Antista. Tummahiuksinen, komea ja pitkä. Osaa kantaa itsensä ja vaatteensa ryhdikkäästi ja tyylillä. Ja ne kiharat hiukset! Kuka voisi olla pitämättä niistä?

Kaiken tämän lisäksi Tuomainen on mitä parhain suomalaisdekkaristi. Dekkarigenre on viime vuosina noussut uuteen suosioon, ja tämän takia myös ns. pyrkijöitä dekkarimaailmaan on yhä enemmissä määrin. "Pyrkijä" sanana kuulostaa melko jyrkältä ja negatiiviselta, mutta kyllähän se on pakko myöntää, että dekkarimaailmalle on käynyt osittain samalla tavalla kuin fantasia- ja scifimaailmallekin: Ero hyvän dekkarin ja huonon dekkarin välillä on hämmästyttävän suuri. Kustantamot päästävät joskus liiankin heppoisin perusteluin kirjan painoon.

Noh, mutta se siitä saarnaamisesta. Tosiasia on, että pidän joka kirjan jälkeen Antti Tuomaisesta yhä vain enemmän. Kirja, jonka nyt luin, Tappaja, toivoakseni, oli Tuomaisen esikoisromaani, ja sen totta kai myös huomaa. 

Välikommentti: Kirjahan ei kulje siis tavanomaisia dekkaripolkuja pitkin, vaan se onkin enemmän jännityskirjallisuutta kuin dekkari. 


"Et ole tappaja, toivoakseni"


Pete Nikkari on katkera, vihainen mies. Vielä viisi vuotta aiemmin hänen elämäänsä kuului eräs nainen, Sara-vaimo, joka surmattiin keskellä kirkasta päivää Helsingin metrossa. Tekijöinä olivat narkkarit, jotka eivät jälkeenpäin pystyneet kunnolla sanomaan, miksi olivat tehneet tekonsa. Huumepäissään, ihan sekaisin. Ei sellaista pysty selittämään.

Viiden vuoden päästä tappajat pääsevät vapaaksi vankilasta. He ovat istuneet rangaistuksensa, ja toinen tekijöistä, eräs Kesanto, on jopa hurahtanut oikeaan elämään ja hankkinut ammatin ja perheen. Pete janoaa kuitenkin kostoa. Hän ottaa yhteyttä vanhaan ystäväänsä, Antoon, ja käskee tämän tappaa vaimonsa surmaajat. Porkkanana toimii puoli miljoonaa euroa, rahamäärä, jota Anto ei olisi vielä entisessä elämässä, juovana alkoholistina, kyennyt vastustamaan. Mutta entä nyt, velkaisena mutta sentään raittiina miehenä, pystyykö hän vastustamaan kiusausta ja olla lähtemättä entiseen leikkiin mukaan?

Kirjasta


Tuomaisen romaanin nimi kuulostaa ihan pähkähullulta, kun sen ensimmäistä kertaa lukee. Mikä ihmeen tappaja, toivoakseni? Häh? Kirjaa lukiessa tuohon samaan fraasiin törmää useita kertoja, yhä uusien ihmisten sanomana. Ensin Anto itse vakuuttelee itselleen, että "olen tappaja, toivoakseni", ja sitten myöhemmin Kesanto että "et ole tappaja, toivoakseni". Kirjaan tulee mukavaa rytmiä, soundia suroaan sanoen, kun siihen lisätään tuollaisia pikku jippoja.

Muitakin hauskoja jippoja kirjasta löytyy: Anto työskentelee tv-sarjojen käsikirjoittajana, ja hänen työnantajansa saa mitä omituisimpia ja mielikuvituksellisimpia ideoita. Niitä ideoita lukiessa on pakko nauraa; ne ovat ihan hulluja. 

Romaanihan on siis esikoiskirja, joten annan anteeksi jotkut sen vioista. Varsinkin alussa kappaleiden ylimenot, siis kappaleesta toiseen, ovat töksähtäviä ja silmiinpistävän tökeröitä. Sitä korostaa myös se, että kirjan tapahtumat kypsyvät hitaasti, joten vasta puolen välin jälkeen päästään "itse asiaan".

Mielestäni tällainen kypsyttely kuului tähän kirjaan kuin riisi porkkanalaatikkoon; eihän nyt kukaan (raitis ja selväjärkinen) rupea toisia ihmisiä tappamaan ilman pientä kypsyttelyä. Sehän olisi vienyt kirjalta kokonaan realistisuuden, jos Anto olisi heti sanonut "kyllä" ja tarttunut aseeseen Peten käskystä.

Kirjassa on toki sellaisia juonenkäänteitä, joita ei kyllä saa realistiseksi ei sitten millään, mutta ei se nyt niin nuukaa ole. Miksi olisi? Dekkarin tarkoituksena on viedä ihmiset omasta arjesta pois, eikä sen ana välttämättä tarvitse olla realistisinta kamaa.

Lopuksi 


Antti Tuomaisen esikoisromaani on kansikuvaa myöten selvästi esikoiseksi tehty. Siinä on vielä sellaista kypsymättömyyttä ja naiiviutta, jota esikoiskirjailijoilla on, mutta se on aikanaan antanut jo viitettä siitä, että Tuomaisesta on tulossa yksi Suomen parhaimmista jännityskirjailijoista. Kirja on taattua Tuomaista, ja sen lukeminen palkitsee. Aijai, tykkäsin kovasti!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti