torstai 24. huhtikuuta 2014

Luin: Afrikan lämpöä Nura Farahin kanssa

Pari kuukautta sitten aloin kuulla ihastuneita huokauksia kirjablogikavereideni suista. Voi kuinka kaunista Afrikka-kuvausta! Voi kuinka kauniita lauseita! Nura Farahin Aavikon tyttäret on aiheuttanut monelle kirjabloggaajalle pakottavaa halua matkata eksoottiseen Afrikkaan.

Kirja itsessään on matka 50-60—lukujen Somaliaan, jonka itsenäisyyden historia on jälleen yksi karmiva esimerkki siitä, kuinka vallanhimo ja ahneus aiheuttavat  epätoivoa, sortoa ja viattomia uhreja. Aavikon tyttäret saarnaa lempeällä otteella, ei liian ilmiselvästi, lähimmäisenrakkaudesta ja vapauden ja vastuun suhteesta.

Kirja alkaa nuoren Khadija-neidon lapsuudesta, jossa helteiset päivät jatkuvat ja jatkuvat täyttyen leikistä, äidin auttamisesta ja aikuisten toimien tarkkailusta. Khadijan isä, klaanin suuri sankari, Ali Geesi, on kuollut ja osittain tämän takia äidistä on tullut entistä ankarampi ja vakavampi suhteessa lapsiinsa. Khadija, tyttö, joka haluaisi tehdä kaikkea sitä, mikä ei ole tytölle sallittavaa, kasvaa yhtenäisessä, tiiviissä klaanissa ja unelmoi ikuisesta vapaudesta. Vapaudenkaipuu kasvaa sitä mukaa, mitä vanhemmaksi Khadija tulee, ja myöhemmin — kun nuori Khadija joutuu erään toisen klaanipäällikön vaimoksi — hänellä on vaikeaa hyväksyä se tosiasia, ettei ole enää vapaa. Mutta voiko elämä silti antaa vielä jotain mukavaa?


Lämpöä, kuumuutta, hiekkaa


Kirja on, niin kuin moni bloggaaja onkin jo todennut, hyvin pirstalemainen ja saattaa siksi jäädä joillekin lukijoille hieman aukkoiseksi. Kirjaa ei ole vaikeaa hahmottaa, ei toki, eikä se sisällä mitään kafkamaista symboliikkaa tai epäloogisuuksia. Kirjassa käsitellään niin monia naissukupolvia ja eri aikatasoja, että huolimaton lukija (jota tällä kertaa valitettavasti olin) saattaa olla hieman eksyksissä. 

Valitettavaa vain on, että lukunautintoni pilasi liiallinen uteliaisuuteni; en voinut vastustaa kiusausta kurkkia Nura Farahin haastatteluita ja poimia sieltä kirjan juonikulun. Äh, miksi minä en koskaan opi? Noh, sain itse kärsiä seurauksista, kun kirjan puolessa välissä olin melkein jo lopettaa koko touhun kesken. Siinä onkin ehkä kirjan yksi suurimmista heikkouksista: Vetävän, kauniin alun jälkeen kirja pirstoloituu entisestään ja jää, ei nyt junnaamaan paikallaan mutta melkein. Ainakin, jos tietää jo, kuinka kirjassa lopulta käy. Onneksi kirja taas loppua kohden vertyy ja saa uutta tuulta allensa.

Parhaimman jätin kuitenkin viimeiseksi: Aavikon tyttärien kuvaus on täynnä lämpöä, kuumuutta, hiekkaa ja Afrikkaa. Siitä voi suoraan lukea, kuinka tärkeä Nura Farahille kotimaa loppuen lopuksi onkaan, vaikka nainen muutti Suomeen jo varsin nuorena. Khadijan klaanin arkea kuvataan mitä ihanammalla tavalla, tavalla, joka vie lukijan suoraan Afrikan sydämeen. Ja ne viholliset, valkoihoiset sotilaat, niitä kuvataan raakalaisiksi, barbaarimaisiksi, silmittömiksi tappajiksi, jotka surmaavat miettimättä kamelit, lapset ja aikuiset. Kuunnelkaa: 
"Valkoinen goh oli kiedottu miehen pään ympärille. Gohin reunat hulmusivat, kun musta ori laukkasi varmoin ja pitkin askelin kohti leiriä. Khadija kuuli maahan iskeytyvien kavioiden uhkaavan äänen. Valkoinen, hento tomupilvi nousi ilmasn ja khadija kuvitteli, että valkoinen paholainen saapuisi leiriin. — — Rosvot ampuivat mielivaltaisesti ja haalea savu ja väkevä ruudon haju valtasivat leirin. Naiset ja lapset kirkuivat."

Lopuksi

On enemmän kuin harmillista, etten erinäisistä syistä johtuen (kiire, kirjaston jonot) ehtinyt lukea Aavikon tyttäriä sellaisella antaumuksella kuin olisin tahtonut. Kirjan lauseisiin ja sanoihin kannattaisi tutustua tarkemmin, maistella niitä kunnolla, jotta koko afrikkalainen maailma avautuisi. Kirjan tapahtumat eivät jättäneet minuun suurta ahaa-elämystä, vaikka toki teema onkin mielenkiintoinen, eikä kirjan henkilöistä jäänyt itselleni muistijälkiä sen kummemmin. Sen sijaan koko miljöö ja sen kuvaus, niin kuin edellä mainitsin, olivat mielestäni kirjan huippukohtia.

Eniten kiitän kuitenkin teeman valintaa: Monet kuvittelevat, ettei maahanmuuttajakirjailija osaa kirjoittaa kuin maahanmuuton ongelmista. Hah! Tässä on hyvä esimerkki siitä, että osaavathan he!

Nura Farahista tuli esikoiskirjan julkaisun jälkeen ensimmäinen somalinainen, joka on kirjoittanut kirjan suomeksi. 

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Kuuntelin: Juha Tapiota livenä!

Lapislatsulia-konserttisalikiertue

Juha Tapio ft. hänen hieno bändinsä


Juha Tapion keikkatyyli on muuttunut hurjasti. Ensimmäisillä kerroilla, kun olin Juhan keikalla joskus viisi vuotta sitten, Tapion tyyli oli paljon pidättyväisempi ja hillitympi. Hän lauloi paljon enemmän silmät kiinni ja täytti äänellään koko salin. Keikkatunnelma oli silloin täysin erilainen; katsoja/kuuntelija ajatteli Juhan laulavan juuri hänelle, Tapio sai kaikki tuntemaan itsensä erityislaatuisiksi.

En tiedä, onko nykyinen keikkatyyli, sellainen reipas, räväkkä ja osittain myös katsojia nuoleva, yhtään huonompi tai parempi. En tunne, että on minun työni sitä arvostella. Sen toki voin mainita, ettei Juhan keikoilla missään vaiheessa tule tylsää. Se on sitten eri asia, onko keikkatyyli oikeasti Juhaa, ainakin se tuntuu hieman tekopirteältä, mutta se voi toki johtua miehen tottumattomuudesta kansan suosioon. Onhan Juha ollut suosittu jo useamman vuoden, niin kauan kuin minä olen häntä kuunnellut, mutta vasta Vain elämää ponnautti hänet koko kansan Juha Tapioksi. 

On totta, että myös minulla itselläni oli vaikeuksia tottua Juhan uuteen, reippaaseen lavaesiintymiseen. Jo toisen laulun kohdalla (joka sattui olemaan Anna pois itkuista puolet) Juha lähti yleisön sekaan ja kierteli antamassa haleja ja taputuksia olkapäille. 

Tädit tykkäsivät varmasti, sen verran paljon Juhalle kappaleen jälkeen hurrattiin.

Olin vain itse niin hämmentynyt: Tämäkö on se sama mies, joka vielä pari vuotta sitten täytti koko salin pelkällä äänellään, käyttämättä jalkojaan tai käsiään? En voinut olla ajattelematta myös hieman kriittisen sävyyn. Milloin iloinen fanien kohtaaminen muuttuu katsojien nuoleskeluksi? Missä se raja on? Paikallislehdessä huomautettiin ystävälliseen sävyyn, ettei Juha nuoleskellut, mutta tuskin kukaan välttyi siltä ajatukselta. Oli se sen verran erilaista Juhaa.


Aito rakkaus yllättää sut vielä kerran


Keikkasettiin oli otettu yllättävän paljon biisejä Juhan uudelta Lapislatsulia-levyltä, mutta se ei ollut sinäänsä mikään yllätys, onhan levy myynyt ihan huimia määriä ja paukutellut Tapion henkilökohtaisia ennätyksiä. Kaikista suurimmat aplodit saivat levyltä nostetut sinkkubiisit, Tsneh (Tykkään susta niin että halkeen) ja Aito rakkaus, jotka tanssittivat väkeä ihan hurjaan tahtiin.

Ja taisinpa jossain vaiheessa huomata, että eräs portsarikin tanssi villin näköisesti Tapsan musaan. Mahtavaa!

Tosiasia on, etten tainnut huomata enää konsertin puolivälin jälkeen mitään muuta kuin Juha Tapion biisit. Ensimmäinen osa, siihen väliaikaan asti, meni vielä vähän niin kuin hakiessa omaa paikkaa täpötäydessä salissa, mutta jo toisella puoliskolla olin täysillä mukana. Hypin, pompin, lauloin, itkin ja nauroin. 

Mietin puoliääneen, että: "Kyllä tuo mies saa minut aina itkemään." Kyynelet tulivat viimeistään Meillä on aikaa -kappaleen aikana, eivätkä ne loppuneet ennen ihan vipoviimeistä biisiä Tsneh. Loppupeleissä en tiennyt, itkenkö ilosta vai kaipauksesta vai mistä ihmeestä. Lauloin ja itkin. Mukavaa.


Euforiaa


Olihan se aikamoista euforiaa koko keikka. Yleisö oli hienosti mukana, ja alkukankeuksien jälkeen äänipuolikin pelasi oikein hyvin. Tahdon syvästi kiittää Juha Tapion bändiä, jossa soittaa todella taidokkaita muusikoita! Olin syvästi liikuttunut, sen voin myöntää.

Tosin, niin olen aina, kun kuuntelen Tapsaa.

Monet Juha Tapion biiseistä ovat itselleni muistorikkaita, varsinkin levyn Ohikiitävää (2005) kauniit kipaleet, joita kuuntelin erotessani tyttöystävästäni rapiat kolmisen vuotta sitten. Eikä siis liene ihme, että keikalla, Tapion aloittaessa Ohikiitävää-biisiä, olin heti jossain muualla.

Kaikista kauneinta ja ihaninta oli kuitenkin nähdä ne kaikki pariskunnat, jotka nojailivat toisiinsa ja suukottelivat salin pimeydessä toisiaan. Se oli jotain todella kaunista. Mielestäni on hienoa, jos ihmiset Juha Tapion musiikkia kuunnellen pääsevät lähemmäksi jotakin itsessään, puolisossaan tai vaikka ystävässään. Niin on minulle itselleni ainakin käynyt.


Tästä keikkamatkailuni jatkuukin sitten kesäkuun puolella Popedan keikoilla! Kesän ja alkusyksyn aikana olisi tarkoitus käydä ainakin kahdesti, jopa kolmesti katsomassa Ukkometson ja bändin toimia erilaisilla festareilla. Nähdään siellä ystävät rakkaat! 

perjantai 18. huhtikuuta 2014

NYT Teemalla Jerusalem 24h!

Vielä ehtii katsella muutaman tunnin Ylen hienoa dokkarisarjaa Jerusalem 24h. Nimensä mukaisesti se kuvaa jokapäiväistä elämää Jerusalemissa, kaupungissa, jossa eri uskontokuntien väliset kireydet ovat äärimmillään.

Itse katselin sitä tuossa iltapäivällä, ja hienolta näytti! Mielestäni juuri tällaisia dokkareita pitäisi ehdottomasti tulla lisää!

Ohjelmasta sanottua:

"Jos tällaista ohjelmaa tulisi enemmän, ehkä oppisimme viimeinkin ymmärtämään toisiamme paremmin. Odotan jo seuraavaa."

"Niin kiinnostava kuin ohjelma onkin, se myös ahdistaa minua. Uskonto ja suvaitsemattomuus. Miksi ihminen ei opi?"

"Maailman suuret johtajat pitäisi istuttaa vuorokaudeksi katsomaan tätä ohjelmaa. Rauha voisi olla aavistuksen lähempänä."

torstai 17. huhtikuuta 2014

Luin: Minusta tulee kirjailija, Taija Tuominen

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija

Kansanvalistusseura, 2013


Taija Tuominen on ehkä tunnetuin hänen kohuteoksestaan Tiikerihai (WSOY, 2002), jonka hän myöhemmin on myöntänyt kertoneen omista kokemuksista. Hän työskentelee paljon myös luovan kirjoittamisen opettajana ja on julkaissut tutkimuksen esikoiskirjailijoiden asemasta. Hm...  Olikin siis enemmän kuin mielenkiintoista tarttua tähän kirjoittamisoppaaseen, ja minä hotkaisin sen oikeastaan yhdellä kertaa. Harmi, sillä olisin halunnut maistella sitä vähän kauemmin.


Kansikuva on tärkeä!


Minusta tulee kirjailija ei ole vain pelkkä kirjoittamisopas. Se ei vain anna abstrakteja, valmiiksi pureskeltuja tehtäviä, vaan se käy läpi konkreettisia asioita kirjoittamisesta. Jo kansikuva kertoo, mihin tähtäämme: kuvassa vuorikiipeilijä kiipeää kohti sanaa esikoinen, joka tässä tapauksessa tarkoittaa tietysti esikoiskirjaa. Muuten kansikuva on aika mitäänsanomaton, ihan kuin kolmevuotias pikkulapsi olisi päässyt kaatamaan maalipurkin kannen päälle. Pidän kyllä modernista, abstraktista taiteesta, mutta kirjan kannen mitkälie kukkaväritykset eivät kyllä saa aikaan ihastuksen huokaisuja. 

Päinvastoin. Olin jo lähellä sitä, etten olisi ottanutkaan kirjaa kirjaston hyllyltä.


Hitaasti hyvä tulee yms


Itselleni tärkeimmäksi opiksi osoittautui maltillisuuden oppi. Kirjalla ei ole kiire, kustantamoihin lähettämisellä ei ole kiire, kirjoittamisella ei ole kiire. Kiire ja kärsimättömyys tappavat luovuuden.

Poikkeustapauksiakin on, jos otetaan huomioon ne kirjailijat, jotka vasta deadlinen häämöttäessä saavat itsestään irti ne viimeisetkin mehut. Mutta tätä ei voi suositella kokemattomille esikoiskirjailijoille.



Tuomisen kirjoittamisopas ei anna liioitellun kaunista kuvaa kirjailijan arjesta, ei tietenkään. Se rohkaisee suurella sydämellä, mutta muistuttaa ankarasti, että kirjailija on julkimo, jokin, jota media saattaa riepotella sinne sun tänne. Siksi Tuominen onkin antanut monia vinkkejä siihen, kuinka käyttäytyä median ristitulessa. Oli myös hyvä, että hän tahtoi rikkoa kirjailijasta luotua, yksinäisen suden mainetta. Hän kertoi kirjallisista yhteisöistä luontevasti ja painotti niiden olevan hienoja porukoita.

Oli myös kiva huomata, kuinka paljon kirjassa painotettiin ihan ns. oikeita asioita: yhteyden ottamista kustantamoihin, kustannussopimuksen kirjoittamista, tukien hakemista yms. Varsinkin kaksi jälkimmäistä aihetta saavat varmasti monilla esikoiskirjailijoilla hymyn huulille; ihan yksinään tehtynä nämä ovat nimittäin vaikeita asioita. Esikoiskirjailijan pitäisikin ihan yllättäen hakea kaikenlaisia tukia ja kirjoittaa sopimuksia. Tuominen antaa tarkat, konkreettiset neuvot siihen, mitä tehdä, jotta saa parhaimman mahdollisen tuloksen.

Erityiskiitoksen saa kirjan lopussa oleva nettiosoitelista, josta kirjailijan kannattaa bongata ainakin Kirjailijaliiton ja Sanaston osoitteet.

Asenne on A ja O


Kaikista parhainta kirjassa on ehdottomasti posiitivinen, rohkaiseva asenne; siitä tulee itsellekin hyvä fiilis:

Minusta tulee kirjailija. Minä pystyn siihen. Minä osaan. 

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Luin: Säbätalvi, Kalle Veirto

Kalle Veirto: Säbätalvi

Karisto, 2014

Luokitus: Raikasta, uutta, tuijalehtismäistä nuorisorealismia

"Älkäähän nyt. Jos sanonkin että sinä talvena muutuin paremmaksi ihmiseksi, se ei tarkoita että olisin kilahtanut uskoon tai liittynyt Amnestyyn. –  Perimmiltään kyse oli vain siitä, että minusta tuli ammattilaispelaaja salibandyssa."
Kalle Veirron Säbätalvi vaatii pidempää ja järjestelmällisempää analyysia. Jo lukiessani kirjaa listasin mielessäni (ja paperilla) seikkoja, joita haluan tässä postauksessani käsitellä. Kirjassa on monia asioita, joita kiitän ja kumarran, mutta se sisältää myös sellaisia hämmennyksen ja ihmetyksen aiheita, jotka haluan tuoda julki. 

Mutta ensin asiaa Veirrosta itsestään, se kun on tärkeää tulevaa silmällä pitäen. Kalle Veirto on viisikymppinen toimittaja-kirjailija, jonka kirjalliseen uraan kuuluu paljon (siis paljon!) urheiluaiheista kirjallisuutta. Tämä näkyy myös Säbätalvessa, totta kai, pelifaktat ovat kohdallaan. Urheilukirjallisuuden lisäksi Veirto on uurtanut uraa suomalaisella varhaisnuorten etsiväsarjalla Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka. 

Tätä vasten on hyvä ryhtyä lukemaan itse Säbätalvesta kertovaa analyysia, sillä monetkin silmään pistäneet seikat ovat myötävaikutusta Veirron itsensä urasta.

Juonikaari


Säbätalvi on aitoa nuorisorealismia kasvutarinoineen kaikkineen. Se jatkaa Tuija Lehtisen ja Varpu Vilkunan jalanjäljissä realismin rehevöitymään päässeitä polkuja.

19-vuotiaan Einarin elämä on sananmukaisesti suistunut suin päin ojaan. He tyttöystävänsä Jennan kanssa olivat eräänä bileiltana kännissä kuin käet. Ajoivat skootteria ja päätyivät ojaan. Yhtäkkiä Einarin niskoilla leijuu oikeusjuttu ja tyttöystävän perheen viha. Pelastava naenkelinä toimii kuitenkin aukeneva salibandyammattilaisen ura, jonka vuoksi pitäisi muuttaa kotoa pois, Heinolaan saakka. 

Einari ei aikaile, vaan päättää lähteä. Syksyn ja talven koittaessa Einari huomaa muuttuneensa paremmaksi ihmiseksi ja saaneensa uusia ystäviä. Uuden tyttöystävän. Omasta homoudestaan avoimen salibandykaverin. Mutta voiko menneisyys vielä tavoittaa hänet? Voiko se saada hänet vielä pahaan pinteeseen?

Kiitän


1. Aihe

Säbätalven aihe  salibandy, kasvava nuori mies ja uusi paikkakunta  on juuri sitä, mitä suomalaisen nuorisorealismin pitääkin olla. Jotain uutta, jotain lainattua. Jotain kliseistä (melkein pakotetulta kuulostava romanssi päähenkilöiden välillä) ja jotain, mikä rikkoo rajoja (salibandykuvaus, mopo-onnettomuus, kehitysvammaisuus). Olisittepa kuulleet, kuinka huokaisin ihastuksesta luettuani kirjan takakannen! Tiesin, että oli tulossa värikästä menoa.

Varsinkin monien tabujen käsittely, homouden ja kehitysvammaisuuden luonnollisuus, tuovat kaivattua hymyä meikämannen huulille. Homous näytetään luonnollisena, elämään kuuluvana asiana, joka on kerran sanottu ja sen jälkeen menty eteenpäin. Kiitän siitä syvästi herra Veirtoa.

2. Huumori ja keveys

Kirjan ehdottomasti parhaimpia puolia on huumori, joka on selvästi saanut vaikutteita Tuija Lehtiseltä ja muilta suomalaisen nuorisorealismin kuvaajilta. Se keventää yhdessä kepeän, pintapuolisen kerronnan avulla tunnelmaa ja murtaa siitä jään.

3. Yllättävä koukuttavuus

Alussa kirja laahaa kuin pahainenkin reppu peruskoululaisen kädessä. Sitten lukija huomaa joutuneensa keskellä myrskyn keskusta, ja sitten se onkin jo menoa. Tarinaa keritään auki pala kerrallaan, jolloin lukija pakostikin koukuttuu. 

Hämmennystä aiheutti


1. Kieli

Ja tässä tullaan nyt siihen Veirtoon itseensä. Viisikymppinen herrasmies alkaa, anteeksi nyt vain, olla sen verran ikääntynyt (Veirron tapauksessa totta kai arvokkaasti ikääntynyt), ettei kieli kuulosta enää kauhean... noh... luonnolliselta nuoren suuhun. Veirto ei saa samaa nostetta ja kekseliäisyyttä kieleen kuin esimerkiksi Tuija Lehtinen saa, eikä se tavoita samaa keveyttä kuin muussa kerronnassa.

Harmi.

Veirron tauoton "ok, ok, ok" -hokema ei kuulosta suuhun sopivalta ("ookoo" tai "jees" olisi ollut parempi), eikä kukaan nykynuori käytä sanaa "gay" noin yleisessä merkityksessä.

2. Kerronnan pintapuolisuus

Tämä kohta jakaa varmasti mielipiteitä monessakin mielessä. Joitakin kerronnan pintapuolisuus, suorainainen pinnallisuus, ei saata haitata, mutta se syö totta kai jonkin verran kirjan tehoa ja syvyyttä.  Henkilöitä kuvataan hyvin pintapuolisesti, jopa itse päähenkilöä, eikä mihinkään päästetä syventymään. Mutta minun on vain turha tästä puhua, sillä taidanpa itsekin kirjoittaa samalla tavalla...

3. Funktio?

Kirjalla ei ole varsinaista tarkoitusperää, en minä ainakaan sitä löytänyt. Sen lukee, sen kokee, mutta mitä siitä jää käteen? Hieman hämmentynyt olo, että "tässäkö tämä nyt oli?". Eihän kaikella tarvitsekaan aina olla funktiota, tarkoitusta, mutta ehkä minä olisin sellaista nyt tähän kaivannut. Vai olinko se vain minä, joka ei tätä kässännyt?


Tuomio kuuluukin seuraavanlaisesti:


Säbätalvi on hienoa jatkoa suomalaiselle nuorisorealismille. Se kumartaa menneitä ja katsoo kohti tulevaa. Siitäkin huolimatta se jätti hieman toivomisen varaa ja hämmennystä. Jatkoa; onko sitä luvassa?

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Luin: Asevelisurmat, Atso Haapanen

Atso Haapanen: Asevelisurmat  rintamalla murhista ja tapoista vuosina 1939-1944 tuomitut

Minerva, 2013


Yleensä sotatilanteissa on varsin selvää, kuka on kenenkin vihollinen; ketä ammutaan ja kuka ampuu. Valitettavasti sodan kuluessa sattuu myös tilanteita, jolloin olosuhteet ja asenteet vaikuttavat siten, että kiväärin piipun kohteeksi joutuukin oma sotilas; ystävä tai toveri. Usein Suomen kaltaisessa maassa tällaiset kuolemantapaukset ovat olleet pelkkiä vahinkoja, mutta valitettavaa on, ettei viina, ase ja hermostuneet miehet sovi yhteen. Silloin yksikin pieni vihan kipinä voi aiheuttaa todella pahaa jälkeä.
"Vartiossa sattui kuolemaan johtaneita ampumisia myös vuonna 1942. Edellisen vuoden tapaan suurimpana syynä ampumisiin oli sotilaiden hermostuneisuus. Se johti usein siihen, etteivät vartiomiehet malttaneet kysyä tunnussanaa tai muuten ottaa selvää, oliko tähtäimessä oleva sotilas oma vai vihollinen."
Atso Haapanen on tarttunut tiettävästi ensimmäisenä suomalaisena kirjailijana tähän arkaan aiheeseen. Todellakin, niin kuin äskeisestä siteerauksesta huomataan, suurimmat syyt tahallisiin tai tahattomiin ampumisiin olivat sotilaiden hermostuneisuus, kärsimättömyys, huolimattomuus  ja alkoholi. Nykyään teräaselaki kieltää puukon kantamisen julkisella paikalla, mutta vielä tuohon aikaan, Suomen sotien kiihkeimpinä hetkinä, suomalaismiesten perusvarustukseen kuului puukko roikkumassa vyöllä. Oli vaikka millaista käyttöä:

 riistan nylkemistä

 veistelemistä

 veitsen korvikkeena ruokapöydässä

Mutta valitettavan usein juuri puukko oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleen toverilleen suuttuneelle miehelle.
"Elokuun 13. päivänä (vuonna 1941) junamatkalla Varkauden ja Kangaslammin välillä humalassa ollut Kalle Viljam T. pisti jostain syystä puukolla Juho R:ää rintaan. Kenttäoikeudessa kukaan todistaja ei tiennyt syytä puukotukseen. Kalle tuomittiin kuoleman aiheuttaneesta pahoinpitelystä seitsemäksi vuodeksi kuritushuoneeseen." 

Voi (sota)veljet


Asevelisurmat-kirjaa voisi verrata äskettäin Tieto-Finlandia -palkittuun Ville Kivimäen Murtuneisiin mieliin (postauksen siitä voit lukea täältä). Oikeastaan näitä kahta kirjaa kannattaisi jopa lukea rinnakkain: ensin Kivimäen kirjasta lukea syyt ja Haapasen kirjasta sen jälkeen seuraukset. Mitä seurasi siitä, kun miehet olivat järkyttyneitä, hermostuneita ja väsyneitä? Ohilaukauksia, väärinymmärryksiä, tappeluita ja yleistä levottomuutta. 

Asevelisurmista voi selvästi nähdä, milloin miesten hermot olivat kireimmillään. Kirja on siinä mielessä ihanan selkeä ja havainnollinen; vuodet (39-44) on merkattu selvästi ja erilaiset tekotavat (puukotukset, tahalliset ampumiset yms.) näkyvät hyvin. Jos on lukenut hiukankaan historiaa, voi varmasti arvata, miksi juuri vuodelle 1944 on merkattu todella paljon hermostuneisuudesta johtuneita vahinkoja. Ja taitaahan Haapanenkin sen jossain vaiheessa mainita: Venäjän suurhyökkäys.

Suurimmassa osassa tapauksista Haapanen ei kommentoi sotaoikeuden päätöksiä, vain kirjaa ne ylös ja jättää mielipiteet kirjan ulkopuolelle. Joissakin yksittäisissä tapauksissa, useimmiten tahattomissa ampumisissa, mies on kuitenkin kokenut tarvetta miettiä, oliko oikeuden antama tuomio oikeudenmukainen. Useimmat näistä tapauksista liittyvät siihen, oliko tappaminen itsepuolustusta vai hätävarjelun liioittelua. Jotkut tappona (jopa murhana) tuomitut tapaukset ovat näin jälkikäteen katsottuina liian ankarasti tuomittuja. 


Lopuksi


Aseveljet on valaiseva, uusia näkökulmia antava kirja, jonka itseään toistava kaava voi toisaalta puuduttaa henkilön, joka ei aiheesta niin välitä. Kirja ei ole mikään maailman mediaseksikkäin teos juurikin aiheensa ja kaavamaisuutensa takia, mutta aiheesta innostunut (esimerkiksi minä) kokee sen todella hyvänä löytönä.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Älä oleta! - normit yhteisössä

Kohtaamme päivittäin kymmeniä, melkein satoja ihmisiä. Tarkkailemme heidän eleitään, ilmeitään, pukeutumistaan ja puheitaan varsin tarkkaan joko tiedostaen tai tiedostamatta. Luokittelemme ihmisiä iän, varallisuuden ja sukupuolen mukaan. Vasta kohdatessamme ihmisen, josta ei selvästi näy, mihin ryhmään hän kuuluu, pysähdymme tutkimaan häntä tarkemmin.

Nyky-yhteiskunnassa on ollut jo pitkään vallalla hysteerinen ajatus, jonka mukaan meillä olisi jokin ihmeellinen pakko luokitella ihmisiä. Joillekin nämä tarkat säädökset, normit mitä olla ja miten toimia, tuovat turvallisuuden tunteen; tunteen, että kuulumme johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Psykologian opettajamme muotoili sen varsin hyvin: "Normit yhdenmukaistavat käyttäytymistä ja sitovat ryhmää."
                     
Tämä lieneekin joissain tapauksissa totta. Jos miettii tarkkaan, koko kulttuurimme on rakentunut normien ja käyttäytymismallien mukaan. Suomalaiset ovat ylpeitä siitä, että heitä ajatellaan juroina, sisukkaina ihmisinä, jotka ovat rehellisiä ja työlleen omistautuneita. Kulttuurinormit sitovat meidät yhdeksi yhtenäiseksi kansakunnaksi, joka jääkiekon MM-kisojen tullen näyttää yhdessä keskisormea ruotsalaisille.
                    
Toisille näistä "ryhmän sidosaineista" kehittyy suoranainen helvetti.

Oletko sinä syyllinen?

                    
Nyky-Suomessa varsinkin sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvistä normeista on tullut melkein pakkomielle. Niitä vahditaan usein haukankatseella. Tätä ahdasmielistä vahtimista kutsutaan heteronormatiivisuudeksi. Stereotyyppisesti ajatellaan, että juuri sellaiset "kukkahattutädit" toteuttavat heteronormatiivisuutta kaikkein eniten, mutta totuus taitaa olla toinen. Koko Suomen kansa on syyllistynyt tähän rikkeeseen.
                    
Ihmisten olisi hyvä huomata, ettei maailma ole millään tavalla mustavalkoinen, eikä se noudata mitään tiettyä kaavaa tai mallia. On olemassa muitakin kuin naisia ja miehiä, heteroja ja homoja. On androgyynejä, panseksuaaleja, polyromanttisia ja ihmisiä, joita ei kiinnosta pätkääkään se, mitä he ovat. 

Hyvin harvat ihmiset lokeroituvat täydellisesti mihinkään kategoriaan, vaikka he eivät tiedostaisi sitä. Ihmisillä, joilla on suurempi ristiriita sen kanssa, mitä he tuntevat ja mikä on vallalla oleva ihanne, on vaikeampaa. Feministi ja eläinoikeusaktivisti Atlas Saarikoski lienee Suomen ainoa julkisesti sukupuolineutraali henkilö, mikä kertoo siitä, kuinka ylisukupuolitettu maailmamme on. Missään ei näytä olevan enää paikkaa, missä ihmiset eivät kokisi sukupuolituksen jyrkkää asetelmaa. Kaikkialla joutuu olemaan joko mies tai nainen.
                 
Oletteko esimerkiksi huomanneet, kuinka harkitusti mainonta tätä heteronormatiivisuutta käyttää? Suomessa tämä ilmiö on varsin lievää verrattuna Yhdysvaltoihin, jossa leluhyllytkin on jaettu tyttöjen ja poikien leluihin.  

Suomessa ongelmat ovat hieman erilaisia: Nykyisin jokainen vessa ja pukuhuone on sukupuolitettu, eikä edes yhteishakulomaketta voi täyttää ilman, että sinun täytyy määritellä, oletko nainen vai mies.  ”Muu, mikä?” -vaihtoehtoa ei ole.

Väljemmät, siis toisin sanoen laajemmat, sukupuoliroolit olisivat merkittävä muutos eritoten meille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöisille. Jos saisimme puhua avoimesti asioista, voisimme "tulla kaapista ulos" paljon aikaisemmin ja täten parantaa elämänlaatuamme. Väljemmät sukupuoliroolit eivät kuitenkaan olisi tärkeää vain vähemmistöihmisille, vaan niistä hyötyisivät koko Suomen kansa, mukaan lukien ”valtaväestö”. Ihmisillä olisi enemmän liikkumatilaa sekä mahdollisuuksia toteuttaa itseään. He saisivat vaihtoehtoja.

"Enkä tiennyt, oonko Roomeo vai Juulia"

               
Setan järjestämässä selvityksessä vuodelta 2012 (luettavissa Setan nettisivuilla) tutkittiin koulujen suhtautumista heteronormatiivisuuteen ja sen vähentämiseen. Huomattiin, että yksi yleisimmistä poikien käyttämistä haukkumasanoista on ”homo”, ja koulujen ahtaat ilmapiirit antavat jalansijaa kiusaamiselle ja syrjimiselle. Monien opettajien mielipiteistä kuulsi suoranainen jos ei nyt välinpitämättömyys, niin kokemuksen puute. 

Mielestäni onkin niin, että opettajakunta ei osaa toimia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kanssa luontevasti. He puhuvat varsin heteronormatiivisesti olettaen, että jokainen oppilas on tietyn kaavan mukainen. He luulevat, että kaikki oppilaat tuntevat olonsa kotoisaksi, jos puhutaan ”tytöt vastaan pojat” tai ”naiset ensin”.

Olen jo pitkään hokenut, että valistaminen ja sivistäminen ovat tärkeimpiä opetustapoja. Koulujen pitäisi rohkeasti kutsua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöisiä puhujia tai kouluttajia, ja juuri koulujen vastuulla on kiusaamisen lopettaminen ja avoimen ilmapiirin luominen.
                  
Tällä hetkellä tämä ihannetilanne, koulu ilman heteronormatiivisuutta, ei toteudu. Koulujen terveystiedon kirjat eivät anna ajantasaista tietoa, ja joissain tapauksissa ne jopa pitävät homoutta jonakin erikoisuutena tai outoutena. Eräässäkin yläkoulun terveystiedon kirjassa käsiteltiin pedofiliaa ja homoutta samalla aukeamalla!

Kouluun tulisikin luoda sellainen ilmapiiri valistuksen ja hyvän yhteishengen avulla, että oppilaan olisi helppo kertoa omista tuntemuksistaan ja toiveistaan ilman pelkoa syrjinnästä. Mielestäni kouluun pitäisi tehdä mahdollisimman sukupuolineutraalit tilat, jotta jokainen tuntisi olonsa hyväksi ja turvalliseksi.

Oma kouluni on jopa pelottavan helppo esimerkki tällaisesta heteronormatiivisesta koulusta. Liikuntasaliin pääsee vain joko miesten tai naisten puolelta, eikä ole mahdollisuutta vaihtaa vaatteitaan vessassa ja mennä saliin kulkematta ensin jommankumman kautta. Se rajaa heti mahdollisuuksia olla androgyyni tai sukupuoleton.

Setan tutkimuksessa ehdotettiinkin liikuntasalien yhteyteen omaa, erillistä tilaa sukupuolivähemmistöisille ihmisille, jossa he voisivat rauhassa vaihtaa vaatteitaan. Tämä ehdotus on mahdollinen, jos koulun ilmapiiri sen sallii. Valitettavaa kuitenkin on, että useimmiten kouluissa on perin juurin heteronormatiivinen ilmapiiri, ja erillisten tilojen luominen aiheuttaisi varmasti selän takana puhumista ja jopa syrjintää. Siksi minua jopa nauratti Setan tekemä ehdotus, joka tuntuu aika utooppiselta. 

Apua, apua!


Kouluille on saatavilla myös apua. Jo pitkään Seta on yrittänyt edistää koulujen hyvinvointia pienillä, täsmäiskuja muistuttavilla teoilla, mutta viime vuonna rinnalle tuli toinen, laajempi kokonaisuus. Setan Normit nurin on Suomen Lukiolaisten Liiton, Sakki ry:n ja monen muun vaikuttajan kanssa järjestetty kampanja, joka yrittää kaataa koulujen normeja. Juuri julkaistu Älä oleta! -opas on suunnattu toisen asteen opettajille ja oppilaille tasavertaisuuden parantamiseksi (luettavissa pdf-tiedostona täältä). 

Tärkeintä tässä koko heteronormatiivisuuspuheessa olisi muistaa ihmisen omat tunteet. Miksi hän itse kokee itsensä, millaisen elämän haluaa rakentaa itselleen? Tekee oikein pahaa katsella, kuinka niin monet nuoret rypevät itsetunto-ongelmissa sen takia, että yhteiskunta odottaa heiltä jotain sellaista, mitä he eivät halua tai pysty toteuttamaan. 

Olisiko suomalainen yhteiskunta jo siinä vaiheessa, että tällainen ahdasmielinen normativiisuus voitaisiin hylätä? Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät pysty yksin sitä tekemään, joten me tarvitsemme joukkoihimme ihmisiä, jotka pitävät vallan valtikkaa. Me tarvitsemme päättäjien tuen. Ovatko he valmiita auttamaan meitä?

Olen julkaissut tämän aiemmin äidinkielen kakkoskurssin esseetehtävänä. Sain siitä muuten kymppi miinuksen (jee!), kuulemma oli pientä häikkää pronomineissa.

Lisäys tekstiin 6.3.2014 klo. 12.40: Lukekaapa Hesarin liikuntatunneista ja sukupuolistereotypioista kertova, todella hienosti toteutettu juttu täältä.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Luin: Apina pulpetissa

Tommi Hoikkala ja Petri Paju: Apina pulpetissa - Ysiluokan yhteisöllisyys

Gaudeamus, 2013

Luokitus: Kuinka saada rämäpäät, pissikset ja lintsarit peruskoulun läpi?


Olipa kerran parivaljakko Hoikkala ja Paju, jotka halusivat tutkia, mitä on olla suomalainen nuori suomalaisessa koulussa. Heitä ei kiinnostanut haastattelut eivätkä kyselyt; he ajattelivat niiden olevan liian pintapuolisia tutkimusmenetelmiä. He pistivät itsensä likoon ja soluttautuivat suomalaisen ysiluokan arkeen lähes yhdeksi lukuvuodeksi. Sitä he aikuismaisesti kutsuivat "kenttätyöksi", vaikka tiedämmehän me kaikki mitä se oli: se oli vakoilua. Tiesiväthän miehet nyt jotain, mitä edes opettajat eivät tietäneet:

Sen, mitä on olla nuori.

Lukuvuoden jälkeen miehillä oli kasassa paljon muistoja, onnistumisia ja pettymyksiä, ja he halusivat koota siitä kirjan. Niin syntyi, monien mutkien kautta, Apina pulpetissa, jonka nimi ei kuulemma viittaa koululaisiin.

Vaikka kyllähän me kaikki sen tiedämme, että viittaa. Ysiluokka kun on yksi pahimmista apinavuosista mitä toivoa saattaa.

Angst B ja Lintsari


Kirjan ytimenä toimii siis lukuvuonna 2009-2010 suoritettu tutkimus, jonka Hoikkala ja Paju yhdessä toteuttivat. Kirjan alussa miehet kertovat siitä, kuinka kauhistuivat koulun rytmitettyä, tiukkaa aikataulua, joka oli jotain ihan muuta mihin miehet olivat tottuneet. Vähitellen parivaljakko pääsi rytmiin mukaan, ja kirjassa käsitelläänkin antoisasti kaikki, mikä liittyy koulumaailmaan.

Tilat ja ihmiset.

Paikallisyhteisö ja koulu.

Luokat. Käytävät.

Totta kai miehet pureutuvat myös kysymykseen siitä, onko opettajan tehtävä kasvatuksellinen vai kokonaan opetuksellinen

Kaikista mielenkiintoisimmat hetket lukija kokee kuitenkin silloin, kun itse opiskelijat pääsevät avaamaan suutaan, niin hyvässä kuin pahassa. Parivaljakko Hoikkala-Paju ei jätä mainitsematta koulukiusaamista, häiriköintiä, opettajan tehtävän rankkuutta kasvavassa auktoriteettipulassa eikä muitakaan kouluelämän nurjia puolia. Miehet kuvailevat hienosti ja mielenkiintoisesti luokan ryhmäkuria, ihmisryhmiä ja sitä, ketkä ovat pomoja ja ketkä pelkkiä pelinappuloita raa´assa koulupelissä.

Esimerkkejä ihmisryhmistä:

Mopopojat, pahikset, rämäpäät, tupakkaporukka.

Wowittajat, nörtit, kikattajat.



Koulua, ei elämää varten


Kirja on ehdotonta luettavaa niille, jotka työskentelevät nuorten kanssa. Vaikka ensin olin epäleväinen ("pystyvätkö noin vanhat miehet muka soluttautumaan nuorten mukaan?"), se osaa olla rehellinen ja aito kuvaus koulumaailmasta pahimmillaan, ja onneksi myös parhaimmillaan.

Tosin, minulle koskettavimpia olivat kylläkin ne kohtaukset, joissa puhuttiin stereotypioista ja kiusaamisesta.

Pituuttahan kirjalla ei sivumäärällisesti ole paljon (n. 250 sivua), mutta koin sen aika uuvuttavana luettavana, ehkä juuri aiheen takia. Loppupeleissä lukeminen kuitenkin kannatti, ja löysin monia yhtymäkohtia omaan elämääni.

Kirjan takaa löytyy myös nuorisosanasto, jonka avulla vanhemmatkin pääsevät sisälle nuorten maailmaan. Joskin osa niistä on hieman vanhentuneita, onhan kielikin muuttunut aika tavalla sitten vuoden 2009.

Kyminkartanon koulu, hm, missä lie sijainnee.


Mitä jäi käteen ysiluokasta?


Omista ysiluokan ajoistani on sen verran vähän aikaa, vajaa vuosi, että kaikki se on minulla hyvin muistissa. Ja pakko myöntää, että olihan se maagista aikaa, on ehkä vieläkin. Oma yläkouluaikainen luokkani oli minulle läheinen ja tärkeä, olihan suurin osa siitä porukasta kulkenut mukanani koko peruskouluajan. Ysiluokalla se kaikki melkein kuin kultaantui, ainakin se on nyt näin jälkikäteen koristeluna kultaisin reunuksin.

Ruotsin tunnit, jolloin kukaan ei oikeasti tehnyt mitään.

Luokanvalvojan tunnit, jolloin tunsimme kaikki kuuluvamme yhteen, hitsautuneemme yhdeksi porukaksi.

Puhumattakaan siitä luokkaretkestä Ruotsin laivalle ja Tukholmaan, jolloin melkein jokaikinen oli kännissä kuin käki. Mennen tullen, sanonnan mukaan.

Mutta meillä oli kyllä ihan pirun hauskaa yhdessä, oli, oli. Moni opettaja kehui luokkamme yhteistyötä, ja nyt, kun on jutellut muiden oppilaiden kanssa jutellut, nyt vasta huomaa, että olihan meidän luokkamme jopa vielä erityisempi kuin moni muu: Me toimimme hyvin yhteen. Nauroimme yhdessä. Saimme paljon hyvää aikaan.

Ja pahaakin, toki. Totta kai jokaisella luokalla on se raukka, jota kiusataan huutelemalla "homo" jne. ja se raukka, joka ei uskalla olla oma itsensä pelätessään muita. Ihmismielellä on vain tapana "unohtaa" sellaiset asiat, joita ei tahdo muistaa. Ehkä minullekin käy niin, kunhan vanhenen vielä pari vuotta. Ehkä sen jälkeen muistan vain sen, kuinka onnellista aikaa ysiluokka olikaan.

Ja olihan se. Loppuen lopuksi se oli todella rentoa ja taianomaista aikaa, tai oli ainakin niille, jotka eivät paljon eronneet massasta tai olivat tarpeeksi hyvässä asemassa, suosittuja, jotta kukaan ei viitsinyt tulla sanomaan mitään pahaa. Itse satuin kuulumaan jälkimmäiseen ryhmään; olin sen verran arvostettu oppilas muiden silmissä, ettei kukaan kehdannut minulle mitään päin naamaa sanoa. Selän takanani puhuttiin vaikka mitä, kyllä vain, mutta onneksi korviini ei vuosien aikana kantautunut kuin pari kertaa sellaista puhetta.

Olin ehkä liian sokea ja hyväuskoinen. Tai sitten en vain jaksanut välittää.