torstai 24. huhtikuuta 2014

Luin: Afrikan lämpöä Nura Farahin kanssa

Pari kuukautta sitten aloin kuulla ihastuneita huokauksia kirjablogikavereideni suista. Voi kuinka kaunista Afrikka-kuvausta! Voi kuinka kauniita lauseita! Nura Farahin Aavikon tyttäret on aiheuttanut monelle kirjabloggaajalle pakottavaa halua matkata eksoottiseen Afrikkaan.

Kirja itsessään on matka 50-60—lukujen Somaliaan, jonka itsenäisyyden historia on jälleen yksi karmiva esimerkki siitä, kuinka vallanhimo ja ahneus aiheuttavat  epätoivoa, sortoa ja viattomia uhreja. Aavikon tyttäret saarnaa lempeällä otteella, ei liian ilmiselvästi, lähimmäisenrakkaudesta ja vapauden ja vastuun suhteesta.

Kirja alkaa nuoren Khadija-neidon lapsuudesta, jossa helteiset päivät jatkuvat ja jatkuvat täyttyen leikistä, äidin auttamisesta ja aikuisten toimien tarkkailusta. Khadijan isä, klaanin suuri sankari, Ali Geesi, on kuollut ja osittain tämän takia äidistä on tullut entistä ankarampi ja vakavampi suhteessa lapsiinsa. Khadija, tyttö, joka haluaisi tehdä kaikkea sitä, mikä ei ole tytölle sallittavaa, kasvaa yhtenäisessä, tiiviissä klaanissa ja unelmoi ikuisesta vapaudesta. Vapaudenkaipuu kasvaa sitä mukaa, mitä vanhemmaksi Khadija tulee, ja myöhemmin — kun nuori Khadija joutuu erään toisen klaanipäällikön vaimoksi — hänellä on vaikeaa hyväksyä se tosiasia, ettei ole enää vapaa. Mutta voiko elämä silti antaa vielä jotain mukavaa?


Lämpöä, kuumuutta, hiekkaa


Kirja on, niin kuin moni bloggaaja onkin jo todennut, hyvin pirstalemainen ja saattaa siksi jäädä joillekin lukijoille hieman aukkoiseksi. Kirjaa ei ole vaikeaa hahmottaa, ei toki, eikä se sisällä mitään kafkamaista symboliikkaa tai epäloogisuuksia. Kirjassa käsitellään niin monia naissukupolvia ja eri aikatasoja, että huolimaton lukija (jota tällä kertaa valitettavasti olin) saattaa olla hieman eksyksissä. 

Valitettavaa vain on, että lukunautintoni pilasi liiallinen uteliaisuuteni; en voinut vastustaa kiusausta kurkkia Nura Farahin haastatteluita ja poimia sieltä kirjan juonikulun. Äh, miksi minä en koskaan opi? Noh, sain itse kärsiä seurauksista, kun kirjan puolessa välissä olin melkein jo lopettaa koko touhun kesken. Siinä onkin ehkä kirjan yksi suurimmista heikkouksista: Vetävän, kauniin alun jälkeen kirja pirstoloituu entisestään ja jää, ei nyt junnaamaan paikallaan mutta melkein. Ainakin, jos tietää jo, kuinka kirjassa lopulta käy. Onneksi kirja taas loppua kohden vertyy ja saa uutta tuulta allensa.

Parhaimman jätin kuitenkin viimeiseksi: Aavikon tyttärien kuvaus on täynnä lämpöä, kuumuutta, hiekkaa ja Afrikkaa. Siitä voi suoraan lukea, kuinka tärkeä Nura Farahille kotimaa loppuen lopuksi onkaan, vaikka nainen muutti Suomeen jo varsin nuorena. Khadijan klaanin arkea kuvataan mitä ihanammalla tavalla, tavalla, joka vie lukijan suoraan Afrikan sydämeen. Ja ne viholliset, valkoihoiset sotilaat, niitä kuvataan raakalaisiksi, barbaarimaisiksi, silmittömiksi tappajiksi, jotka surmaavat miettimättä kamelit, lapset ja aikuiset. Kuunnelkaa: 
"Valkoinen goh oli kiedottu miehen pään ympärille. Gohin reunat hulmusivat, kun musta ori laukkasi varmoin ja pitkin askelin kohti leiriä. Khadija kuuli maahan iskeytyvien kavioiden uhkaavan äänen. Valkoinen, hento tomupilvi nousi ilmasn ja khadija kuvitteli, että valkoinen paholainen saapuisi leiriin. — — Rosvot ampuivat mielivaltaisesti ja haalea savu ja väkevä ruudon haju valtasivat leirin. Naiset ja lapset kirkuivat."

Lopuksi

On enemmän kuin harmillista, etten erinäisistä syistä johtuen (kiire, kirjaston jonot) ehtinyt lukea Aavikon tyttäriä sellaisella antaumuksella kuin olisin tahtonut. Kirjan lauseisiin ja sanoihin kannattaisi tutustua tarkemmin, maistella niitä kunnolla, jotta koko afrikkalainen maailma avautuisi. Kirjan tapahtumat eivät jättäneet minuun suurta ahaa-elämystä, vaikka toki teema onkin mielenkiintoinen, eikä kirjan henkilöistä jäänyt itselleni muistijälkiä sen kummemmin. Sen sijaan koko miljöö ja sen kuvaus, niin kuin edellä mainitsin, olivat mielestäni kirjan huippukohtia.

Eniten kiitän kuitenkin teeman valintaa: Monet kuvittelevat, ettei maahanmuuttajakirjailija osaa kirjoittaa kuin maahanmuuton ongelmista. Hah! Tässä on hyvä esimerkki siitä, että osaavathan he!

Nura Farahista tuli esikoiskirjan julkaisun jälkeen ensimmäinen somalinainen, joka on kirjoittanut kirjan suomeksi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti