tiistai 1. huhtikuuta 2014

Luin: Apina pulpetissa

Tommi Hoikkala ja Petri Paju: Apina pulpetissa - Ysiluokan yhteisöllisyys

Gaudeamus, 2013

Luokitus: Kuinka saada rämäpäät, pissikset ja lintsarit peruskoulun läpi?


Olipa kerran parivaljakko Hoikkala ja Paju, jotka halusivat tutkia, mitä on olla suomalainen nuori suomalaisessa koulussa. Heitä ei kiinnostanut haastattelut eivätkä kyselyt; he ajattelivat niiden olevan liian pintapuolisia tutkimusmenetelmiä. He pistivät itsensä likoon ja soluttautuivat suomalaisen ysiluokan arkeen lähes yhdeksi lukuvuodeksi. Sitä he aikuismaisesti kutsuivat "kenttätyöksi", vaikka tiedämmehän me kaikki mitä se oli: se oli vakoilua. Tiesiväthän miehet nyt jotain, mitä edes opettajat eivät tietäneet:

Sen, mitä on olla nuori.

Lukuvuoden jälkeen miehillä oli kasassa paljon muistoja, onnistumisia ja pettymyksiä, ja he halusivat koota siitä kirjan. Niin syntyi, monien mutkien kautta, Apina pulpetissa, jonka nimi ei kuulemma viittaa koululaisiin.

Vaikka kyllähän me kaikki sen tiedämme, että viittaa. Ysiluokka kun on yksi pahimmista apinavuosista mitä toivoa saattaa.

Angst B ja Lintsari


Kirjan ytimenä toimii siis lukuvuonna 2009-2010 suoritettu tutkimus, jonka Hoikkala ja Paju yhdessä toteuttivat. Kirjan alussa miehet kertovat siitä, kuinka kauhistuivat koulun rytmitettyä, tiukkaa aikataulua, joka oli jotain ihan muuta mihin miehet olivat tottuneet. Vähitellen parivaljakko pääsi rytmiin mukaan, ja kirjassa käsitelläänkin antoisasti kaikki, mikä liittyy koulumaailmaan.

Tilat ja ihmiset.

Paikallisyhteisö ja koulu.

Luokat. Käytävät.

Totta kai miehet pureutuvat myös kysymykseen siitä, onko opettajan tehtävä kasvatuksellinen vai kokonaan opetuksellinen

Kaikista mielenkiintoisimmat hetket lukija kokee kuitenkin silloin, kun itse opiskelijat pääsevät avaamaan suutaan, niin hyvässä kuin pahassa. Parivaljakko Hoikkala-Paju ei jätä mainitsematta koulukiusaamista, häiriköintiä, opettajan tehtävän rankkuutta kasvavassa auktoriteettipulassa eikä muitakaan kouluelämän nurjia puolia. Miehet kuvailevat hienosti ja mielenkiintoisesti luokan ryhmäkuria, ihmisryhmiä ja sitä, ketkä ovat pomoja ja ketkä pelkkiä pelinappuloita raa´assa koulupelissä.

Esimerkkejä ihmisryhmistä:

Mopopojat, pahikset, rämäpäät, tupakkaporukka.

Wowittajat, nörtit, kikattajat.



Koulua, ei elämää varten


Kirja on ehdotonta luettavaa niille, jotka työskentelevät nuorten kanssa. Vaikka ensin olin epäleväinen ("pystyvätkö noin vanhat miehet muka soluttautumaan nuorten mukaan?"), se osaa olla rehellinen ja aito kuvaus koulumaailmasta pahimmillaan, ja onneksi myös parhaimmillaan.

Tosin, minulle koskettavimpia olivat kylläkin ne kohtaukset, joissa puhuttiin stereotypioista ja kiusaamisesta.

Pituuttahan kirjalla ei sivumäärällisesti ole paljon (n. 250 sivua), mutta koin sen aika uuvuttavana luettavana, ehkä juuri aiheen takia. Loppupeleissä lukeminen kuitenkin kannatti, ja löysin monia yhtymäkohtia omaan elämääni.

Kirjan takaa löytyy myös nuorisosanasto, jonka avulla vanhemmatkin pääsevät sisälle nuorten maailmaan. Joskin osa niistä on hieman vanhentuneita, onhan kielikin muuttunut aika tavalla sitten vuoden 2009.

Kyminkartanon koulu, hm, missä lie sijainnee.


Mitä jäi käteen ysiluokasta?


Omista ysiluokan ajoistani on sen verran vähän aikaa, vajaa vuosi, että kaikki se on minulla hyvin muistissa. Ja pakko myöntää, että olihan se maagista aikaa, on ehkä vieläkin. Oma yläkouluaikainen luokkani oli minulle läheinen ja tärkeä, olihan suurin osa siitä porukasta kulkenut mukanani koko peruskouluajan. Ysiluokalla se kaikki melkein kuin kultaantui, ainakin se on nyt näin jälkikäteen koristeluna kultaisin reunuksin.

Ruotsin tunnit, jolloin kukaan ei oikeasti tehnyt mitään.

Luokanvalvojan tunnit, jolloin tunsimme kaikki kuuluvamme yhteen, hitsautuneemme yhdeksi porukaksi.

Puhumattakaan siitä luokkaretkestä Ruotsin laivalle ja Tukholmaan, jolloin melkein jokaikinen oli kännissä kuin käki. Mennen tullen, sanonnan mukaan.

Mutta meillä oli kyllä ihan pirun hauskaa yhdessä, oli, oli. Moni opettaja kehui luokkamme yhteistyötä, ja nyt, kun on jutellut muiden oppilaiden kanssa jutellut, nyt vasta huomaa, että olihan meidän luokkamme jopa vielä erityisempi kuin moni muu: Me toimimme hyvin yhteen. Nauroimme yhdessä. Saimme paljon hyvää aikaan.

Ja pahaakin, toki. Totta kai jokaisella luokalla on se raukka, jota kiusataan huutelemalla "homo" jne. ja se raukka, joka ei uskalla olla oma itsensä pelätessään muita. Ihmismielellä on vain tapana "unohtaa" sellaiset asiat, joita ei tahdo muistaa. Ehkä minullekin käy niin, kunhan vanhenen vielä pari vuotta. Ehkä sen jälkeen muistan vain sen, kuinka onnellista aikaa ysiluokka olikaan.

Ja olihan se. Loppuen lopuksi se oli todella rentoa ja taianomaista aikaa, tai oli ainakin niille, jotka eivät paljon eronneet massasta tai olivat tarpeeksi hyvässä asemassa, suosittuja, jotta kukaan ei viitsinyt tulla sanomaan mitään pahaa. Itse satuin kuulumaan jälkimmäiseen ryhmään; olin sen verran arvostettu oppilas muiden silmissä, ettei kukaan kehdannut minulle mitään päin naamaa sanoa. Selän takanani puhuttiin vaikka mitä, kyllä vain, mutta onneksi korviini ei vuosien aikana kantautunut kuin pari kertaa sellaista puhetta.

Olin ehkä liian sokea ja hyväuskoinen. Tai sitten en vain jaksanut välittää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti