sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Luin: Säbätalvi, Kalle Veirto

Kalle Veirto: Säbätalvi

Karisto, 2014

Luokitus: Raikasta, uutta, tuijalehtismäistä nuorisorealismia

"Älkäähän nyt. Jos sanonkin että sinä talvena muutuin paremmaksi ihmiseksi, se ei tarkoita että olisin kilahtanut uskoon tai liittynyt Amnestyyn. –  Perimmiltään kyse oli vain siitä, että minusta tuli ammattilaispelaaja salibandyssa."
Kalle Veirron Säbätalvi vaatii pidempää ja järjestelmällisempää analyysia. Jo lukiessani kirjaa listasin mielessäni (ja paperilla) seikkoja, joita haluan tässä postauksessani käsitellä. Kirjassa on monia asioita, joita kiitän ja kumarran, mutta se sisältää myös sellaisia hämmennyksen ja ihmetyksen aiheita, jotka haluan tuoda julki. 

Mutta ensin asiaa Veirrosta itsestään, se kun on tärkeää tulevaa silmällä pitäen. Kalle Veirto on viisikymppinen toimittaja-kirjailija, jonka kirjalliseen uraan kuuluu paljon (siis paljon!) urheiluaiheista kirjallisuutta. Tämä näkyy myös Säbätalvessa, totta kai, pelifaktat ovat kohdallaan. Urheilukirjallisuuden lisäksi Veirto on uurtanut uraa suomalaisella varhaisnuorten etsiväsarjalla Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka. 

Tätä vasten on hyvä ryhtyä lukemaan itse Säbätalvesta kertovaa analyysia, sillä monetkin silmään pistäneet seikat ovat myötävaikutusta Veirron itsensä urasta.

Juonikaari


Säbätalvi on aitoa nuorisorealismia kasvutarinoineen kaikkineen. Se jatkaa Tuija Lehtisen ja Varpu Vilkunan jalanjäljissä realismin rehevöitymään päässeitä polkuja.

19-vuotiaan Einarin elämä on sananmukaisesti suistunut suin päin ojaan. He tyttöystävänsä Jennan kanssa olivat eräänä bileiltana kännissä kuin käet. Ajoivat skootteria ja päätyivät ojaan. Yhtäkkiä Einarin niskoilla leijuu oikeusjuttu ja tyttöystävän perheen viha. Pelastava naenkelinä toimii kuitenkin aukeneva salibandyammattilaisen ura, jonka vuoksi pitäisi muuttaa kotoa pois, Heinolaan saakka. 

Einari ei aikaile, vaan päättää lähteä. Syksyn ja talven koittaessa Einari huomaa muuttuneensa paremmaksi ihmiseksi ja saaneensa uusia ystäviä. Uuden tyttöystävän. Omasta homoudestaan avoimen salibandykaverin. Mutta voiko menneisyys vielä tavoittaa hänet? Voiko se saada hänet vielä pahaan pinteeseen?

Kiitän


1. Aihe

Säbätalven aihe  salibandy, kasvava nuori mies ja uusi paikkakunta  on juuri sitä, mitä suomalaisen nuorisorealismin pitääkin olla. Jotain uutta, jotain lainattua. Jotain kliseistä (melkein pakotetulta kuulostava romanssi päähenkilöiden välillä) ja jotain, mikä rikkoo rajoja (salibandykuvaus, mopo-onnettomuus, kehitysvammaisuus). Olisittepa kuulleet, kuinka huokaisin ihastuksesta luettuani kirjan takakannen! Tiesin, että oli tulossa värikästä menoa.

Varsinkin monien tabujen käsittely, homouden ja kehitysvammaisuuden luonnollisuus, tuovat kaivattua hymyä meikämannen huulille. Homous näytetään luonnollisena, elämään kuuluvana asiana, joka on kerran sanottu ja sen jälkeen menty eteenpäin. Kiitän siitä syvästi herra Veirtoa.

2. Huumori ja keveys

Kirjan ehdottomasti parhaimpia puolia on huumori, joka on selvästi saanut vaikutteita Tuija Lehtiseltä ja muilta suomalaisen nuorisorealismin kuvaajilta. Se keventää yhdessä kepeän, pintapuolisen kerronnan avulla tunnelmaa ja murtaa siitä jään.

3. Yllättävä koukuttavuus

Alussa kirja laahaa kuin pahainenkin reppu peruskoululaisen kädessä. Sitten lukija huomaa joutuneensa keskellä myrskyn keskusta, ja sitten se onkin jo menoa. Tarinaa keritään auki pala kerrallaan, jolloin lukija pakostikin koukuttuu. 

Hämmennystä aiheutti


1. Kieli

Ja tässä tullaan nyt siihen Veirtoon itseensä. Viisikymppinen herrasmies alkaa, anteeksi nyt vain, olla sen verran ikääntynyt (Veirron tapauksessa totta kai arvokkaasti ikääntynyt), ettei kieli kuulosta enää kauhean... noh... luonnolliselta nuoren suuhun. Veirto ei saa samaa nostetta ja kekseliäisyyttä kieleen kuin esimerkiksi Tuija Lehtinen saa, eikä se tavoita samaa keveyttä kuin muussa kerronnassa.

Harmi.

Veirron tauoton "ok, ok, ok" -hokema ei kuulosta suuhun sopivalta ("ookoo" tai "jees" olisi ollut parempi), eikä kukaan nykynuori käytä sanaa "gay" noin yleisessä merkityksessä.

2. Kerronnan pintapuolisuus

Tämä kohta jakaa varmasti mielipiteitä monessakin mielessä. Joitakin kerronnan pintapuolisuus, suorainainen pinnallisuus, ei saata haitata, mutta se syö totta kai jonkin verran kirjan tehoa ja syvyyttä.  Henkilöitä kuvataan hyvin pintapuolisesti, jopa itse päähenkilöä, eikä mihinkään päästetä syventymään. Mutta minun on vain turha tästä puhua, sillä taidanpa itsekin kirjoittaa samalla tavalla...

3. Funktio?

Kirjalla ei ole varsinaista tarkoitusperää, en minä ainakaan sitä löytänyt. Sen lukee, sen kokee, mutta mitä siitä jää käteen? Hieman hämmentynyt olo, että "tässäkö tämä nyt oli?". Eihän kaikella tarvitsekaan aina olla funktiota, tarkoitusta, mutta ehkä minä olisin sellaista nyt tähän kaivannut. Vai olinko se vain minä, joka ei tätä kässännyt?


Tuomio kuuluukin seuraavanlaisesti:


Säbätalvi on hienoa jatkoa suomalaiselle nuorisorealismille. Se kumartaa menneitä ja katsoo kohti tulevaa. Siitäkin huolimatta se jätti hieman toivomisen varaa ja hämmennystä. Jatkoa; onko sitä luvassa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti