keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Syksyn parhaimmat kirjauutuudet 2014! (aikainen lintu madon nappaa)


Tällaiset tarttuivat viime kerralla kirjastosta mukaan.


Jos olisin juuri nyt twitterissä kirjoittamassa laittaisin hashtagin #mieromahan tai #enkestä. Koska syksyn 2014 kirjauutuudet eivät vain ole mielenkiintoisia vaan ennen kaikkea sydämen tykytyksiä aiheuttavia.

Mahtavuutta. Voiko tämä olla edes totta?

Tähän postaukseen olen listannut itselleni kaikkein tärkemmät uutuudet (ja niitä riittää):

Gummerus


1. Ihmepoika, Elias Koskimies (syyskuu)

Elias Koskimies on kovan luokan mies: hän on käsikirjoittanut ja ohjannut monia, varsinkin HLBTI-aiheisia elokuvia ja musiikkivideoita, jotka ovat saaneet paljon kannatusta myös kansainvälisesti (yhdessä niistä Aku Hirviniemi esiintyy homona drag queenina hihih). Meikäläinen tuntee hänet parhaiten musavideosta I've Only Just Begun, joka kritisoi Venäjän ihmisoikeustilannetta.

Ihmepoika on Koskimiehen ensimmäinen romaani, ja odotan sitä henkilökohtaisesti kaikista eniten. Kirja perustuu Koskimiehen omakohtaisiin kokemuksiin, lapsuuteen ja nuoruuteen "kylän ainoana homona".

2. Kannaksen kostajat, Esa Sirén (elokuu)

Esa Siren jatkaa menestyksekästä sotakirjailijan uraansa uusimmalla, vuoteen 1943 sijoittuvalla romaanilla. Ah, ihanaa!

3. Tabu, Timo K. Mukka (syyskuu)

Mukka on kuollut ja kuopattu, mutta miehen kirjat elävät yhä. Vuonna 2014 tulee kuluneeksi 70 vuotta miehen syntymästä, joten Gummerus julkaisee uusintapainoksen tästä Mukan yhdestä rakastetuimmasta romaanista.


WSOY


4. Aika velikultia, Pasi Heikura (syyskuu)

Tässä on hyvä esimerkki mielenkiintoisesta kirjaideasta: Pasi Heikura on koonnut yksiin kansiin kaikki Tuntemattoman sotilaan tunnetuimmat siteeraukset ja lotkautukset. "Ne jyrää meitin" ja muut vastaavat. Mahtavaa!

5. Kylmä sota, Tommi Melender (elokuu)

Tommi Melenderin neljäs romaani ei ole kylmän sodan suuri kronikka, vaan se kertoo ihan toisenlaisen tarinan. Varmasti mielenkiintoinen, joskin rankka kirja.


6. Naisen paras ystävä, Tuula-Liina Varis (syyskuu)

Luettuani Tuula-Liina Variksen uusimman novellikokoelman, Että tunsin eläväni, olin aivan rakastunut naisen tarinan kuljettamiseen. Onhan minun siis pakko lukea myös naisen nyt ilmestyvä, psykologiseksi jännitysromaaniksi kutsuttu kirja.

Otava


7. Läpi yön, Terhi Rannela (syyskuu)

Rannelan uutuus on aina tapaus suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Olen itse varsin pettynyt nuortenkirjallisuuden nykytilaan, joten hyvä kirjauutuus pirirstää varmasti mieltäni.

Kirja tulee olemaan itselleni tärkeä; romaani kertoo itsemurhaa yrittäneestä nuoresta, hauraasta tytöstä, joka ei haaveile muusta kuin kirjailijan urasta. Tämä on luettava! Hyytävän lähellä omaa elämääni.

8. Graniittimies, Sirpa Käyhkönen (syyskuu)

Ilja, Klar ja Lavr ovat suomalaisnuoria, jotka pakenevat Neuvostoliittoon etsimään vapautta. Vapaus ei vain taida ollakaan niin helppo nakki, mitä he alun perin uskoivat... Jännä kirja, hyvä kirjan idea.


Tammi


9. Hakaristin leimaama, Ville Kaarnakari (syyskuu)

Jo nimi antaa olettaa paljon. Kaarnakari kirjoittaa omalaatuista, raikasta sotakirjallisuutta, jollaista Suomessa on valitettavan vähän. Mielenkiintoa herättävä kirja, ehdottomasti. 

Like


10. Väliaikanen, Rosa Liksom (elokuu)

Rosa Liksom palaa siihen, missä hän on kaikista parhain: lyhytproosaan. Toivotaan, että hän kirjoittaa yhtä tarkasti kuin aina.

11. Vesiraukka, Milla Ollikainen (syyskuu)

Luen harvoin dekkareita ns. tuoreeltaan, mutta nyt Ollikaisen Millan uutuus kiehtoo sen verran, että aion tarttua tähän koukkuun heti syyskuussa.

Ylipäätään kirjasyksystä 2014 on tulossa mielenkiintoinen soppa, joka vain odottaa lukijoita ja meitä kirjabloggaajia. Hyvää alkanutta kesää lukijat! Syksyn esteenä on vielä kaunis, vihreä kesä, josta voimme nauttia!

maanantai 26. toukokuuta 2014

Kirjoitan ja luen nyt twitterissä!

Kirjoitan ja luen, siis olen -kirjablogi on nyt tavoitettavissa myös mikroblogipalvelin twitterin kautta! Lupaan twiitata yhtä hyviä juttuja kuin blogissani olen kirjotiellut (hah, itsekehu haisee). Itselläni on yli kahden vuoden twitterkokemus henkilökohtaisella twitter-tililläni, joten kokemuksen puutteeseen ei tämä kokeilu ainakaan kaadu.

Minut löytää parhaiten kirjoittamalla hakukenttään "kirjoitan ja luen". Toivottavasti ihmiset löytävät minut myös sieltä!

Mukavaa viikonjatkoa, parin päivän päästä tavataan taas uuden postauksen merkeissä!

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Luin: Poika nimeltä Kuukivi, Sjón

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi (Manasteinn  Drengurinn sem aldrei var til)

Suomentanut: Tuomas Kauko

Like, 2014

Sivuja: 160


Outo.

Unenomainen.

Vaikeaselkoinen, jos lukee nopeasti ja huolimattomasti.

Kirja, josta on vaikea sanoa paljon mitään.

Islantilaisen kirjailijan Sjónin teos Poika nimeltä Kuukivi kertoo... noh... pojasta nimeltä Kuukivi, moonstone eli islanniksi Máni Stein. Toisaalta kirja ei oikein kerro mistään, toisaalta se kertoo monestakin asiasta yhtä aikaa. En oikein tiedä mistä aloittaisin. 

Noh, Poika nimeltä Kuukivi sijoittuu 1900-luvun alun Islantiin, tuohon kylmään, outoon maahan, jossa Katla on juuri purkautumassa ja espanjantauti tekee tuhojaan välittämättä ihmisten mielipiteistä tai yhteiskuntaluokista. Pienessä Reykjavikin kaupungissa asuu Máni Stein, josta ei kirjan kuluessa paljoa oikein puhuta. Pojan menneisyydestä kyllä puhutaan, ajatuksista ja mielipiteistä, mutta ei konkreettisia asioita. Ei ulkonäköä, ei persoonallisuutta. 

Se tulee ainakin selväksi, että poika hankkii elantonsa "asiakkailta", miehiltä, jotka ovat valmiita maksamaan siitä, että saavat pojan hellää hoivanpitoa – siis seksiä.

Eikä kannata hätkähtää sitä, että näitä asiakkaita tuntuu olevan jatkuvasti tarjolla, ja lukijan eteen kuvataan miesten välistä panemista aika yksityiskohtaisestikin. Jo heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Tässä tuleekin ensimmäinen outo juttu: Onko poika siis homo?

Kyllä, hän on homo (ainakin jos tulkitsin häntä oikein), vaikka sitä ei kovin selvästi kirjassa sanotakaan. Toki poika rakastelee miestensä kanssa  ja niitä riittää  ja löytää miehiä, joista välittää oikeasti, kunnolla, mutta kirja ei sano suoraan, oliko Stein sitten loppuen lopuksi homo laisinkaan. Minua mietitytti kirjassa hyvin pitkään näiden asiakkaiden määrä: Voiko Reykjavikin kokoisessa kaupungissa olla, 1900-luvun alussa, noin monta miestä, jotka tahtovat seksiä toiselta mieheltä? Miehiä kun tuntuu olevan joka paikassa, aina. Lukija alkaa kirjan puolivälissä jo arvailemaan, kuka seuraavaksi tulee Steinin "juttusille".


Pelkoa ja öisiä hiippailuja


"Poika nimeltä Kuukivi" on hyvä nimi kirjalle, jonka lauseet ovat unimaisen pehmeitä. Kirja onkin aika vaikeaselkoinen juuri unenomaisuuden takia. Aina ei oikein tiedä, ollaanko unessa, elokuvassa vai ihan tosielämässä. Uniset virkkeet ja tarkasti harkitut sanat lumoavat ja koskettavat. Tämä ei ole kirja, jonka vain lukee, sitä pitää myös sulatella. Kirja ei todellakaan ole pitkä, mutta lukemisen jälkeen sitä ei voi noin vain unohtaa.

Kirjan tapahtumat eivät ole tärkein asia; niitä kun ei hirveästi olekaan. Painotus on enemmänkin tunnelmoinnissa. Sjón ei kaunistele tapahtumia, mutta toisaalta mies ei jää rypemään kaikessa pahassa ja kauheassa, mitä tapahtuu. Lukiajlle tulee varmasti selväksi, ettei homojen asema 1900-luvun alussa ollut järin hyvä, vaikka kirjailija ei tätä alleviivaakaan.

Lopuksi


Poika nimeltä Kuukivi on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, joita olen lukenut. Jos lukija hyväksyy sen tosiasian, ettei voi ymmärtää tai oivaltaa kaikkea tästä kirjasta, vaan lukijan mieleen jää pakostikin aukkokohtia, silloin hän voi oikeasti nauttia kirjasta. 

Sjónin romaani jatkaa hienosti Jonas Gardellin jalanjäljissä (Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia), samaa teemaa jatkaen. Todella kaunis ja mieleenpainuva kirja, sen sanon.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Luin: Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen

Siltala, 2014


Homorutto.

Homotauti.

Jumalan rangaistus homoseksuaaleille.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä – ainakin, jos haluaa satuttaa ja eriarvoistaa ihmisiä. HI-viruksen, ja sitä kautta aidsin, tulo Suomeen vuonna 1983 loi kauhua ja pelkoa, joka purkautui usein kauhistuttavana syrjimisenä homomiehiä ja heidän läheisiään kohtaan. Hanna Nikkasen ja Antti Järven yhteistyö poiki tietokirjan, joka koskettaa, itkettää ja kauhistuttaa, mutta joka toisaalta valaa uskoa yhteisöllisyyteen ja ihmisten hyvyyteen. Sekä lääketeollisuuteen, tuohon miljardibisnekseen, joka näytti kyntensä aids-epidemian puhjettua.


"Valistusta, kauhua ja kondomeja"


Aidsin leimautuminen homojen, narkkarien ja muiden "säädyttömien ihmisten" taudiksi aiheutti valtavan massahysterian, jollaisia harvoin Suomessa on koettu. Heteroiden suhtautuminen hiv-positiivisiin oli hirveä; monesti hivin saanut eristäytyi tai joutui eristytetyksi koko yhteiskunnasta. Kaikista järkyttävin esimerkki tästä heterokansan sisäänpäinkääntymisestä on kirjassa sivulla 75:
"[Pekka] Halosen ratkaisu: Suomen aids-potilaat tulisi siirtää Seilin saarelle. Saarta oli aiemmin käytetty spitaalisten ja mielisairaiden eristämiseen yhteiskunnasta. Ajatus ei löytänyt Suomessa vastakaikua, mutta muutamassa maassa sitä pian toteutettiin. – – Lundin sairaalan viruslääkäri Jonas Berglund suositteli puolestaan hiv-positiivisten tatuoimista."
Tatuointeja! Eristystä! Mihin natsi-Saksaan olemme tulleet? Yhtäläisyys on helppo huomata, jos vertaa Hitlerin juutalaisiin kohdistuneita toimia ja näitä 80-luvulla, muka sivistyneessä yhteiskunnassa pinnalla olleita kysymyksiä. Onneksi näillä radikaaleilla uudistuksilla oli vain vähän kannattajia, ja lopulta ns. maltillisempi ja kevyempi linja voitti myös Suomessa.

Jos kirjasta haluaisi etsiä jotain tiettyä teemaa, joka toistuu useasti, se olisi varmaan:

"Ryhmässä on voimaa."

Toisaalta homomiesten muutenkin jo tiiviit rivit tiivistyivät entisestään, toisaalta lääketeollisuuden suurimmat ja fiksuimmat henkilöt – myös suomalaislekurit – löivät viisaat päänsä yhteen ja keksivät entistä tehokkaampia lääkkeitä. Oli ahdistusta, kuolemaa ja epätoivoa. Ja oli toivoinpilkahduksia jokaisessa uudessa lääkkeessä, joka markkinoille tuli.


Kehittämistä 



Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen toimii homohistorian kronikkana. Kirjan suurin opetus lienee jo kaikille tuttu: seksiä (tuntemattomien) miesten kanssa harrastavat, käyttäkää kondomia!

Sitä vastoin tärkeämpi kysymys on, mitä olisin toivonut kirjalta lisää. Hyvä kysymys, sillä kirjahan on kaikin tavoin aika tyhjentävä. Olisin kuitenkin toivonut hieman lisää tietoa narkkaripuolesta – kirjassa kun keskitytään aika tavalla vain homomiehiin – ja toisaalta olisin halunnut tietää vielä vähän lisää niistä seuraamuksista, joita yleinen aidspelko aiheutti. Karanteenissa kerrotaan kyllä monesti, että homot eristäytyivät ja joutuivat syrjityiksi, mutta millä eri tavoin?

Kirjassa keskitytään nimensä mukaisesti Suomen aids-historiaan, ja jää hieman epäselväksi, kuinka tärkeä rooli suomalaisilla lääkäreillä oli taudin ehkäisemisessä noin maailmanlaajuisesti. Muutaman kerran kyllä puhutaan siitä, että Suomi olisi ollut kärkimaa pitkälle 80-luvun loppuun, mutta lopullista vastausta ei anneta. Olisin ehkä halunnut tietää, millainen rooli Suomella aidsin ehkäisemisessä oli. 

Ylipäätään kirja jää loppupuolella hieman junnaamaan paikalleen. Alun pirteä, raikas ote löystyy hieman ja saa lukijan toivomaan jotain uutta tietoa. Ajoittain oli myös rasittavaa lukea kirjaa, jossa hypitään aiheesta toiseen tuon tuosta, usein aika töksähtäen, eikä ole viitsitty keksiä aasinsiltoja näitä töksähtäviä loppuja korjaamaan. 

Lopuksi


Nikkasen ja Järven yhteisteos on oikeastaan pakollista luettavaa jokaiselle 70- ja 80-luvulla eläneelle homolle. Niille, jotka tunsivat nahoissaan aidsin seuraukset. Kirja on kantaaottava, tietoisesti hieman puolueellinen, mutta se säilyttää tietokirjamaisen faktapohjaisuuden eikä liioittele.

Oli surullista huomata kirjaa lukiessa, että nyky-Suomessa on edelleen ihmisiä, jotka eivät uskalla tulla kaapista ulos koko elinikänään peläten ihmisten reaktioita. Viimeisillä kirjan sivuilla haastatellaan erästä Markusta, keski-ikäistä miestä, joka toivoo vielä löytävänsä rakkauden ja unelmiensa miehen. Hän ei luovu toivosta, vaikka kukaan – siis kukaan – ei tiedä miehen homoudesta mitään eikä siis myöskään miehen hiv-positiivisuudesta. Haastattelusta huokuu pelko, ahdistus, mutta toisaalta, niin kuin Markus lopulta sanoo:
"Markus kuitenkin uskoo, että kaapin ovi on jo raollaan. Hän kertoo etsivänsä voimavaroja luonnosta, kirjoista ja musiikista." 
Ja siteeraan vielä lopuksi erästä transmieskollegaani, fiksua jätkää, joka tietää mistä puhuu. Minä toivon, että vielä joskus ihmiset saisivat olla ja elää vapaasti ilman pelkoa ihmisten reaktioista. Sillä:
"Reaktiot ovat reaktioita ja ne voivat muuttua ajan kuluessa parempaan."
Näin on (onneksi) käynyt myös aids-reaktioille: pelko ja ahdistus ovat hälvenneet, eivät kokonaan mutta merkittävästi, sitä mukaa, kun uusia, parempia lääkkeitä on keksitty. Se on iso askel se. 

lauantai 17. toukokuuta 2014

Ärrinpurrin ärinää

Eräs kirjailija on joskus sanonut, ettei kirjoittamista synny ilman tuskaa ja ahdistusta. Että kirjoittaminen on aina kamalaa ja tuskallista.

Tällä hetkellä tuntuu siltä.

Ennen en ajatellut näin, en. Olen aina kapinoinut kliseistä kirjailijakuvaa vastaan. Siis sitä, että kirjailija istuu kirjoituskoneensa äärellä silmälasit vinossa, yksin maatiaiskissansa kanssa. Kirjailijan työtä on usein kuvailtu mahdottomaksi mäkiajeluksi, ja ahdistuneen, työnsä ääressä mielenterveytensä menettäneen kirjailijan prototyypillä on myyty milloin mitäkin.

Olen aina ajatellut varsin mustavalkoisesti mitä tulee kirjoittamiseen: rakastamaansa työtä rakastaa myös silloin, kun mikään ei suju.

Tällä hetkellä olen varsin ahdistavassa vaiheessa. Pitäisi muttei kehtaa. Ei jaksa. Ei halua. Tekstiä ei synny. Pitäisi jaksaa vielä vähän aikaa toimia tekstien kanssa, joista on jo aikaa sitten hioutunut se suurin kiille pois. Tuntuu siltä, että kaikki se, mitä minusta tulee ulos, on jotain ihan muuta kuin mitä pitäisi olla. 

Ja totta kai olen, niin kuin kliseisissä kirjailijakuvissa aina, yksin tämän kaiken keskellä. Melkein jo toivon, että olisi mahdollisuus siirtää kirjoittaminen muille ja itse saisin vain nauttia työn tuloksista.

Mutta eihän se niin mene. Ei tietenkään.

Teksteissä, joita on tehnyt vuoden tai jopa vuosia, alkaa olla niin suuri tunnelataus, ne ovat muistorikkaita aarreaittoja, että ei enää osaa nähdä niitä samassa valossa kuin muut ne näkevät. Pitäisi vain aloittaa, olla miettimättä sen kummemmin, vain kirjoittaa ensimmäinen virke.

Minun pitäisi vielä:

1. Miettiä muutaman novellin funktiota (Ovatko ne tarpeellisia? Onko niiden paikka tässä kokoelmassa?)

2. Uusia parin novellin loppu ihan kokonaan.

3. Muuttaa parin novellin alkua totaalisesti.

Haluaisi kirjoittaa, parantaa ja parantua kirjoittajana, mutta ei osaa aloittaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin kaikki saattaisi hajota minä hetkenä tahansa pienen pieneksi palasiksi.

Voih, miten kliseinen olenkaan.

torstai 15. toukokuuta 2014

Nura Farah Lukufiiliksessä!

Tänään ilmestyi Lukufiilis 2/2014, tai ainakin se tipahti minun postilaatikkooni juuri tänään. Lehden teemana on tällä kertaa kiusaaminen sen kaikkine raakoine muotoineen. Tärkeä aihe siis.

Tulin myös huomauttamaan, että kyseisessä lehdessä on somalisuomalaisen Nura Farahin lämminhenkinen haastattelu! Kannattaa lukea, jos kiinnostaa!

Hyvää alkanutta viikkoa lukijoilleni!

tiistai 13. toukokuuta 2014

Luin: Kaksi kirjaa ruotsinsuomalaisista (osa 2)

Margareta Keskitalo: Liukuhihnaballadi

WSOY, 1971


Kansikuvakin sen jo kertoo: nyt ollaan puhumassa ruotsalaisuudesta. Kansikuva on tarkoin harkittu juuri tätä tarkoitusta varten. Siinä Ruotsin lipun keltainen on yhdistetty Suomen lipun valkoiseen väriin.

Margareta Keskitalon Liukuhihnaballadi on samasta teemastaan huolimatta hieman erityylinen kuin edelliskerralla mainittu Pimeästä irrotetut. Jos Katri Siikavirran esikoiskirja kertoi Annasta ja siinä sivussa ruotsinsuomalaisten arjesta, voisi tämän seuraavan ajatella kertovan sitten vaikka Tommista ja Tommin äidistä. Siinä mielessä tämä on jopa osuvampi ainakin minulle: onhan kirja kirjoitettu juuri siihen aikaan, kun pakolaisuus Ruotsiin oli suurimmillaan, 70-luvun kuumassa tunnelmassa. Se ei toki yksinään riitä tekemään kirjasta hyvää, mutta luulen olevani oikeassa sanoessani, että tämän kirjan kohdalla se ainakin luo heti tietyn tunnelman. 

Tunnenko realismin kutkuttavan otteen? 

Omat vanhempanikin lähtivät etsimään onnea lännestä, tosin vasta 80-luvulla. Sieltä tultiin nopeasti, vuoden päästä takaisin kotimaahan. Matka oli onnistunut, vaikka Hiace jätti tien päälle, tullissa oli ongelmia ja matka kotiin kesti ennakoitua kauemmin.

On varmasti oikein arvattu, jos sanon kirjan osuneen ilmestyessään kultasuoneen. Liukuhihnaballadi on sävähdyttävän realistinen, jopa inhorealistinen. Se näyttää ruotsinsuomalaisten pakolaisten elämän varsin julmana ja raakana, koko ajan tuntuu tapahtuvan jotain pahaa ja kaikki tuntuu menevän koko ajan entistä huonommin. Pakolaisia hakataan sairaalakuntoon, rahaa ei ole ja työpaikka Volvon kokoomalinjalla tuntuu olevan kaukana siitä ihanteesta, mikä vielä Suomesta lähdettäessä tuntui paratiisilta.

Jag talar svenska, talar du?


Kirjassa käsitellään kattavasti ruotsinsuomalaisten nuorten työllisyys- ja kieliongelmia. Oikeastaan Keskitalon traaginen balladi toimii kaiken lisäksi varsin hyvänä historian kertaamisena. Toki kirjassa on monia fiktiivisiä kohtauksia ja henkilöitä, mutta tosipohjaisuus takaa sen, ettei kirjailija ole voinut liioitella sydämensä kyllyydestä. Kirjasta voi silti aistia tietyn puolueellisuuden: totta kai Keskitalo on syrjittyjen pakolaissuomalaisten puolella, vaikkei sitä toki suoraan voi kirjasta lukea. 

Tässä siteerauksessa suomalaiset pakolaiset puhuvat kieliongelmasta:
" Niin, ei meistä mitään kielenkääntäjiä tule, Urkki sanoi,  Mä en ikinä varmaan opi niin paljon, että selviäisin esmes ammattikorkeakoulun pääsykokeista. Kotona mulla oli koulussa kahdeksan ja puoli, mutta mitä se auttaa täällä? Ei tarvii olla erikoinen selvänäkijä tietääkseen, että tässä maassa meikäläinen tulee olemaan kuolemaansa saakka pelkkä raskaan sarjan duunari."
Liukuhihnaballadin taustallahan on Keskitalon tarkka taustatyö. Kirjan takakansikin sen kertoo, romaani on tosiperäinen, "Keskitalo on kerännyt materiaalin nauhurihaastatteluin". Konkreettisena päähenkilönä, jos sellaista haluaa etsiä, toimii eräs kaveriporukka, mutta oikeasti päähenkilöllisyys on koko tunnelma, paikka ja aika. Monet kirjan henkilöistä ovat hieman ulalla, pihalla, Ruotsin normeista ja käyttäytymismalleista:
"Pate kävi hakemassa olutpullon itselleen.
– Kato, ne myy täällä alaikäsillekin.
– Mitä ne välittää. Pääasia että kauppa käy. Ja mistä ne tietää minkäikänen meikäläinen on.
– Suomalaiset kato näyttää ikäänsä vanhemmalta, Urkki sanoi. - Ne on vähän niin kuin vanhasta pienennettyjä. Vilkase vaikka huvikses noita ruotsalaisia, jotka istuu tuolla alhaalla."

Lopuksi


Kahdesta ruotsinsuomalaisten arjesta kertovasta kirjasta ehdottomasti enemmän pidin Keskitalon balladista. Se johtui etupäässä kerronnan sujuvuudesta, tapahtumien kuljettamisesta sekä siitä, että Keskitalo onnistui maalaamaan sävähdyttävän kokemuksen lukijan silmille paremmin kuin Siikavirta. Tosin Siikavirta kirjoitti mielettömän upeita kuvauksia, jotka innostivat minua lukemaan kirjaa ahnaasti. Suosittelen kumpaakin lämpimästi.

Hyvänä vinkkinä voisin mainita Yle:n ylläpitämän Elävän arkiston, jossa on parikin ruotsinsuomalaisuutta koskevaa videota/audiomateriaalia. Nämä voi löytää kirjoittamalla hakukenttään yksinkertaisesti ruotsinsuomalaisuus. 

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Hyvää äitienpäivää!

Pussin kivan sulle annan, siinä yllätyksen kannan. Rakkain sinä olet mulle, onnea toivotan sulle. Hyvää äitienpäivää!
Tällaisen runon pikku-Miska kirjoitti kolmosluokalla. Eikä yhtään kirjoitusvirhettä, vaikka muuten haparoinkin kirjoittamisessa. Se kertoo siitä tarkkuudesta, jolla tuota runoa on rustattu. Olihan se tarkoitettu (ja on edelleen) kaikkein parhaimmalla äidille!

Onnea kaikille äideille! Paljon sydämiä ja kukkasia!

torstai 8. toukokuuta 2014

Luin: Kaksi kirjaa ruotsinsuomalaisista (osa 1)

Tällä kertaa "Kaksi kirjaa" -sarjassa on mukana kirjat, joiden kuvaus on raskasta ja ahdistavaakin. Ensimmäinen on vuorossa tänään, toinen, Margareta Keskitalon Liukuhihnaballadi, parin päivän päästä. Tällä kertaa jaoin postaukseni kahteen osaan, sillä muuten siitä olisi tullut liian pitkä yhdellä kertaa hotkaistavaksi.

Kummatkin kirjat kertovat samaa, traagista tarinaa Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten vaikeasta arjesta, jossa elintasokuilu ns. normiruotsalaisiin on valtava, koti-ikävä kalvaa ja yksinäiset tunteet saavat tilaa. Suomalaiskirjailijat ovat ajan saatossa mässäilleet tällä yksinäisen suomalaisen prototyypillä, mutta mikseivät olisi: kyllähän se on täysin todenmukainen kuva, tosin ei kaikilla tietenkään. Osa yleni muutamassa vuodessa vuoropäälliköiksi ja siitä eteenpäin, menivät naimisiin ruotsalaisten kanssa ja elivät onnellisena.

Valitettavan moni ruotsinsuomalainen jäi kuitenkin kahden maan loukkuun: Kumpikaan ei tuntunut omalta maalta, ei liioin Suomi eikä Ruotsi, kummassakin koki syrjintää ja kiusaamista. Kutsuttiin finnjäveliksi ja hurriksi, minne ikinä menikin. Tämän kerran kirjat kertovat siitä.

Katri Siikavirta: Pimeästä irrotetut

WSOY, 2000


"Kun on paljon mielikuvitusta ja rutkasti aikaa, niin kuin minulla silloin oli, voi huvittaa itseään rakentelemalla kohtaloita aineksista joita sattuma avokätisesti sirottelee ympärillemme. "
Katri Siikavirran esikoiskirjan nimessä on vahvaa symboliikkaa. "Pimeästä irrotetut" kuvaa hyvin sitä ruotsinsuomalaisten yksinäistä tunnetta. Vierautta. Kuinkas kirjassa oikein sanotaankaan? Jotenkin että "orpo omalla maallaan, vieras vieraassa" tai vastaavaa. Tätä samaa vierautta kuvaa myös tummanpuhuva etukansi, joka on kyllä jo ehkä vähän liiankin angstinen, se kun ei mielestäni kuvaa kirjan tunnelmaa kauhean hyvin.

Eees taas -liikettä


Kirja alkaa todella nokkelasti. Kertoja kuvailee, kuinka keksii baarissa näkemilleen henkilöille todellisuuden, elämän, ja jatkaa sitä eteenpäin. Jokainen voi päässään miettiä onko Katri Siikavirta oikeasti tehnyt niin, istunut baarissa, nähnyt henkilöitä ja kuvitellut niille elämän, vai onko kaikki sittenkin vain fiktiota. Joka tapauksessa aloitus on todella mielenkiintoinen idea, joskin ei tietenkään ainutkertainen, mutta yllättävän harvoin suomalaisessa kirjallisuudessa käytetty tapa luoda mielenkiintoa. Kertoja näkee baarissa pojan ja aikuisen naisen. Leenan ja Tommin, niin kuin kertoja heitä rupeaa kutsumaan.

Leenasta tulee Ruotsissa asuva opettaja ruotsalaistuneille suomalaisille. 

Tommista tulee oppilas, jonka perheessä mikään ei ole hyvin. 

Koko asetelma kuvaa hyvin elintasokuilua, epätoivoa ja piilotettua vihaa. Tuo epätoivo alkaa jossakin vaiheessa kirjaa jopa ahdistamaan, vaikka olenkin tottunut ahdistaviin kirjoihin. Lukija haluaisi kaiken vihdoin sujuvan hyvin, mutta ei... Mikään ei suju ei sitten ollenkaan.

Oikeastaan koko kirja kuvaa yhtä ja samaa tilannetta, eri päivinä vain: Tilannetta, jossa turhautunut opettaja yrittää saada halutonta oppilasta oppimaan. Vähitellen Tommin perheestä rakentuu lukijalle kuva, joka ei ole hääppöinen. Isä ryyppää ja riehuu, veli on liittynyt jengeihin, äiti on avuton. Tommi itse tuntuu henkilöltä, joka ei tiedä, mitä tehdä. Veljen seura vetää toiseen suuntaan, opettajan tahto toiseen.


Mietinpähän vaan...


Kirja on parhaimmillaan silloin, kun se maalailee lukijan eteen kuvia syksyisestä Ruotsista, pimeistä illoista yms. Ylipäätään silloin, kun pysähdytään yhteen kuvaan. 

Lukukokemustani häiritsi yksi tekijä. Romaanin kertoja, se sama, joka keksi hahmoille elämän, tulee välillä esille ja kommentoi Leenan ja Tommin valintoja. Varsinkin Leena ja naisen opettajuus saavat kunnolla kyytiä, kertoja uhittelee ja naureskelee Leenalle ivallisena. Tuo kertojaääni ärsytti minua, se katkaisi hyvän jutun, ja jäin miettimään, oliko se tarpeellinen. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että Siikavirralta oli hyvä oivallus atkaa kertoja-fiilistelyjä. Kumpi minua nyt sitten ärsyttikään enemmän, kertojan olemassaolo vai kertojan kommentit? 

Ehkä juuri se välikertojassa minua ärsyttikin: se oli olevinaan niin paljon parempi muita, uhitteli oikein kunnolla. Se ärsytti tahallaan, halusi saada minut ajattelemaan. Tämä ei toki poista sitä totuutta, että se katkaisi inhottavasti lukukokemusta, mutta myönnän osasyyksi tälle inholleni nimenomaan tuon uhittelun.

Sanonpahan vaan sen, että kirja kannattaa lukea loppuun. Loppu itkettää, vielä kerran, jos et ole jo itkenyt aiemmin, sitä kannattaa oikeasti odottaa. Vaikka usko meinasi jo loppua tuossa puolessa välissä, kun sama kaava vain jatkui ja jatkui, niin kyllä se palkitsee. Lopussa paljastuu se, miksi kertoja alun perin ryhtyi kertomaan tarinaa Leenasta ja Tommista ja ketä nämä henkilöt oikeasti olivat. Oikea tarina yllättää, uskokaa pois. Tällä kertaa tuntui oikeasti siltä, että romaanin lukeminen kannatti. Hyvä, hyvä.

lauantai 3. toukokuuta 2014

Luin: Tsuhnat ja ryssät – verivihollisiako?

Timo Vihavainen: Ryssäviha – Venäjä-pelon historia

Minerva, 2013

Sivuja: 322 (ei ollenkaan paha)


Kun puhutaan Suomen suhteista Venäjään, useimmat ajattelevat välien olleen riitaisat ja vihamieliset koko historian ajan. Nykyään "ryssävihaa" ilmaantuu vain pienissä piireissä; usein suomalaiset heittävät naapuristaan vain leikkimielistä läppää. Nyky-suomalaisen Venäjä-asenne on neutraalin suvaitseva, vaikka Ukrainan tilanne ja ylipäätään nyky-Venäjän ulkopolitiikka on nostanut myös toisenlaisia tunteita pintaan. Näitä omalaatuisia tunteita en käsittele tässä postauksessa, sillä se olisi jo aivan toinen asia. Myönnän toki, että se on joissain määrin, joissakin piireissä, varmasti lisännyt russofobiaa.

Useimmiten, esimerkiksi täällä päin Suomea, itärajan läheisyydessä, venäläiset ovat toivottuja vieraita kauppoihin ja erilaisiin tapahtumiin. Joskus parhaimmissa tapauksissa venäläisten ja suomalaisten yhteiselo esimerkiksi kesämökkiporukoissa saa jopa kaverillisia piirteitä.


Njet, njet, harasoo


Suomen suhde idän suureen mahtiin onkin ollut yllättävän ystävällinen, jopa veljellinen hyvin pitkään vielä silloinkin, kun Suomi kuului Venäjälle. Tämä oli yllättävää huomata, sen myönnän. Suomalaisten asenne venäläisiin muuttui dramaattisesti vasta 1900-luvulla, kiitos Suomen sisällissodan ja sen jälkeen talvi- ja jatkosodan. 

Laajempi nyreä suhtautuminen naapuriin olikin alkanut laajempana vasta pahimpien sortokausien aikana, juuri ennen Suomen itsenäistymistä. Tämä on hyvin erikoislaatuista, jos otetaan huomioon muiden maiden suhtautuminen Venäjään; se kun jo teollistumisen alkuvuosina oli hyvin vihamielinen. Suomi onkin yksi ainoista maista, joissa venäläisyyttä on joinakin hetkinä jopa korostettu ja ihailtu.

Timo Vihavaisen kirja lähtee käyntiin hyvin kaukaa Venäjän historiasta, oikeastaan ihan siitä hetkestä, kun sellainen heimo kuin venäläiset on ollut olemassa. Kirja kelaa Venäjän historian tärkeitä hetkiä tällä kertaa hieman erilaisesta, yhteiskuntakulttuurisesta näkökulmasta ja menee kauas yli puolen välin, ennen kuin Suomi-Venäjä-suhde tulee käsittelyyn. On toisaalta hyvä asia, että kirja antaa myös taustatietoja eikä vain lätkäise faktoja pöytään, mutta myönnän miettineeni pari kertaa lukiessani, että: "Onko tämä sittenkin jokin Venäjä-historian kronikka?"


Ärsytystä ja täyttä faktaa 


Kirja on kokonaisuudessaan hyvin valaiseva ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka haluavat hieman sivistää itseään ja saada myös uusia näkökulmia esimerkiksi Ukrainan ja Venäjän nykytilanteeseen. Kirjan loppupuolella huomaa, että oli Vihavainen teki järkevän tempun, kun kirjoitti alkuun pitkän litanian Venäjän historiaa. Se oikeasti auttaa näkemään asioita monilta kanteilta.

Vain yhtä asiaa Vihavaisen puheissa kritisoin. Hän miettii kirjan loppupuolella syitä sille, miksi Venäjää on pidetty takapajuisena maana ja onko se ansainnut tämän kestävän maineensa. Hän pohtii, onko meillä länsimaalaisilla, muka sivistyneillä ihmisillä oikeus moittia toista kansaa. Onko se jo epäeettistä ja epäkunnioittavaa toista kansaa kohtaan?
"Raja yleisinhimillisten ja kulttuurin sisäisten normien välillä on kuitenkin veteen piirretty. Onko homofobia koko ihmiskunnan vastainen rikos? Jos on, milloin siitä tuli sellainen? – – Voi kysyä, olisiko länsimaiden viisainta alistua siihen ajatukseen, että jokaisella kulttuurilla on ainakin jossakin kohtuullisessa määrin sisäinen itsemäärämisoikeus, jonka loukkaaminen on epäviisasta ja epäeettistä."
Mielestäni Vihavainen menee tässä hieman liian pitkälle. Homofobia ei ole mikään "kulttuurisidonnainen" juttu vaan pelkkää rasismia, ja varmasti Vihavainen itsekin sen tajuaisi, jos katselisi niitä kuvia tai videoita, joissa pahoinpidellyt venäläiset homot pyytävät apua. Homofobia on mitä suuremmissa määrin "ihmiskunnan vastainen rikos" ja sitä se on aina ollut. Venäjällä se on riistäynyt käsistä viimeisen kymmenen vuoden aikana. 

Kokonaisuudessaan muuten Vihavaisen ajatus maan itsemääräämisoikeudesta on mielestäni hyvin perusteltu, tosin esimerkit olisivat voineet olla hieman toiset.

Vihavainen lopettaa kirjansa hienoon, mielestäni hyvin asian ytimen kiteyttävään kappaleeseen, joka oli niin totta, että se saa lopettaa nyt myös tämän minun postaukseni:
"Suomen ja Venäjän suhteiden erikoisuus sen sijaan on se keskinäinen sympatia ja ystävyys, joka on ollut ominaista pitkille historiallisille kausille niin 1800- kuin 1900-luvuilla. Tämän perinnön soisi jatkuvan myös 2000-luvulla."
Tsuhna oli venäläisten haukkumanimi suomalaisille – ihan niin kuin ryssä suomalaisten suissa.