torstai 8. toukokuuta 2014

Luin: Kaksi kirjaa ruotsinsuomalaisista (osa 1)

Tällä kertaa "Kaksi kirjaa" -sarjassa on mukana kirjat, joiden kuvaus on raskasta ja ahdistavaakin. Ensimmäinen on vuorossa tänään, toinen, Margareta Keskitalon Liukuhihnaballadi, parin päivän päästä. Tällä kertaa jaoin postaukseni kahteen osaan, sillä muuten siitä olisi tullut liian pitkä yhdellä kertaa hotkaistavaksi.

Kummatkin kirjat kertovat samaa, traagista tarinaa Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten vaikeasta arjesta, jossa elintasokuilu ns. normiruotsalaisiin on valtava, koti-ikävä kalvaa ja yksinäiset tunteet saavat tilaa. Suomalaiskirjailijat ovat ajan saatossa mässäilleet tällä yksinäisen suomalaisen prototyypillä, mutta mikseivät olisi: kyllähän se on täysin todenmukainen kuva, tosin ei kaikilla tietenkään. Osa yleni muutamassa vuodessa vuoropäälliköiksi ja siitä eteenpäin, menivät naimisiin ruotsalaisten kanssa ja elivät onnellisena.

Valitettavan moni ruotsinsuomalainen jäi kuitenkin kahden maan loukkuun: Kumpikaan ei tuntunut omalta maalta, ei liioin Suomi eikä Ruotsi, kummassakin koki syrjintää ja kiusaamista. Kutsuttiin finnjäveliksi ja hurriksi, minne ikinä menikin. Tämän kerran kirjat kertovat siitä.

Katri Siikavirta: Pimeästä irrotetut

WSOY, 2000


"Kun on paljon mielikuvitusta ja rutkasti aikaa, niin kuin minulla silloin oli, voi huvittaa itseään rakentelemalla kohtaloita aineksista joita sattuma avokätisesti sirottelee ympärillemme. "
Katri Siikavirran esikoiskirjan nimessä on vahvaa symboliikkaa. "Pimeästä irrotetut" kuvaa hyvin sitä ruotsinsuomalaisten yksinäistä tunnetta. Vierautta. Kuinkas kirjassa oikein sanotaankaan? Jotenkin että "orpo omalla maallaan, vieras vieraassa" tai vastaavaa. Tätä samaa vierautta kuvaa myös tummanpuhuva etukansi, joka on kyllä jo ehkä vähän liiankin angstinen, se kun ei mielestäni kuvaa kirjan tunnelmaa kauhean hyvin.

Eees taas -liikettä


Kirja alkaa todella nokkelasti. Kertoja kuvailee, kuinka keksii baarissa näkemilleen henkilöille todellisuuden, elämän, ja jatkaa sitä eteenpäin. Jokainen voi päässään miettiä onko Katri Siikavirta oikeasti tehnyt niin, istunut baarissa, nähnyt henkilöitä ja kuvitellut niille elämän, vai onko kaikki sittenkin vain fiktiota. Joka tapauksessa aloitus on todella mielenkiintoinen idea, joskin ei tietenkään ainutkertainen, mutta yllättävän harvoin suomalaisessa kirjallisuudessa käytetty tapa luoda mielenkiintoa. Kertoja näkee baarissa pojan ja aikuisen naisen. Leenan ja Tommin, niin kuin kertoja heitä rupeaa kutsumaan.

Leenasta tulee Ruotsissa asuva opettaja ruotsalaistuneille suomalaisille. 

Tommista tulee oppilas, jonka perheessä mikään ei ole hyvin. 

Koko asetelma kuvaa hyvin elintasokuilua, epätoivoa ja piilotettua vihaa. Tuo epätoivo alkaa jossakin vaiheessa kirjaa jopa ahdistamaan, vaikka olenkin tottunut ahdistaviin kirjoihin. Lukija haluaisi kaiken vihdoin sujuvan hyvin, mutta ei... Mikään ei suju ei sitten ollenkaan.

Oikeastaan koko kirja kuvaa yhtä ja samaa tilannetta, eri päivinä vain: Tilannetta, jossa turhautunut opettaja yrittää saada halutonta oppilasta oppimaan. Vähitellen Tommin perheestä rakentuu lukijalle kuva, joka ei ole hääppöinen. Isä ryyppää ja riehuu, veli on liittynyt jengeihin, äiti on avuton. Tommi itse tuntuu henkilöltä, joka ei tiedä, mitä tehdä. Veljen seura vetää toiseen suuntaan, opettajan tahto toiseen.


Mietinpähän vaan...


Kirja on parhaimmillaan silloin, kun se maalailee lukijan eteen kuvia syksyisestä Ruotsista, pimeistä illoista yms. Ylipäätään silloin, kun pysähdytään yhteen kuvaan. 

Lukukokemustani häiritsi yksi tekijä. Romaanin kertoja, se sama, joka keksi hahmoille elämän, tulee välillä esille ja kommentoi Leenan ja Tommin valintoja. Varsinkin Leena ja naisen opettajuus saavat kunnolla kyytiä, kertoja uhittelee ja naureskelee Leenalle ivallisena. Tuo kertojaääni ärsytti minua, se katkaisi hyvän jutun, ja jäin miettimään, oliko se tarpeellinen. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että Siikavirralta oli hyvä oivallus atkaa kertoja-fiilistelyjä. Kumpi minua nyt sitten ärsyttikään enemmän, kertojan olemassaolo vai kertojan kommentit? 

Ehkä juuri se välikertojassa minua ärsyttikin: se oli olevinaan niin paljon parempi muita, uhitteli oikein kunnolla. Se ärsytti tahallaan, halusi saada minut ajattelemaan. Tämä ei toki poista sitä totuutta, että se katkaisi inhottavasti lukukokemusta, mutta myönnän osasyyksi tälle inholleni nimenomaan tuon uhittelun.

Sanonpahan vaan sen, että kirja kannattaa lukea loppuun. Loppu itkettää, vielä kerran, jos et ole jo itkenyt aiemmin, sitä kannattaa oikeasti odottaa. Vaikka usko meinasi jo loppua tuossa puolessa välissä, kun sama kaava vain jatkui ja jatkui, niin kyllä se palkitsee. Lopussa paljastuu se, miksi kertoja alun perin ryhtyi kertomaan tarinaa Leenasta ja Tommista ja ketä nämä henkilöt oikeasti olivat. Oikea tarina yllättää, uskokaa pois. Tällä kertaa tuntui oikeasti siltä, että romaanin lukeminen kannatti. Hyvä, hyvä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti