maanantai 19. toukokuuta 2014

Luin: Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen

Siltala, 2014


Homorutto.

Homotauti.

Jumalan rangaistus homoseksuaaleille.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä – ainakin, jos haluaa satuttaa ja eriarvoistaa ihmisiä. HI-viruksen, ja sitä kautta aidsin, tulo Suomeen vuonna 1983 loi kauhua ja pelkoa, joka purkautui usein kauhistuttavana syrjimisenä homomiehiä ja heidän läheisiään kohtaan. Hanna Nikkasen ja Antti Järven yhteistyö poiki tietokirjan, joka koskettaa, itkettää ja kauhistuttaa, mutta joka toisaalta valaa uskoa yhteisöllisyyteen ja ihmisten hyvyyteen. Sekä lääketeollisuuteen, tuohon miljardibisnekseen, joka näytti kyntensä aids-epidemian puhjettua.


"Valistusta, kauhua ja kondomeja"


Aidsin leimautuminen homojen, narkkarien ja muiden "säädyttömien ihmisten" taudiksi aiheutti valtavan massahysterian, jollaisia harvoin Suomessa on koettu. Heteroiden suhtautuminen hiv-positiivisiin oli hirveä; monesti hivin saanut eristäytyi tai joutui eristytetyksi koko yhteiskunnasta. Kaikista järkyttävin esimerkki tästä heterokansan sisäänpäinkääntymisestä on kirjassa sivulla 75:
"[Pekka] Halosen ratkaisu: Suomen aids-potilaat tulisi siirtää Seilin saarelle. Saarta oli aiemmin käytetty spitaalisten ja mielisairaiden eristämiseen yhteiskunnasta. Ajatus ei löytänyt Suomessa vastakaikua, mutta muutamassa maassa sitä pian toteutettiin. – – Lundin sairaalan viruslääkäri Jonas Berglund suositteli puolestaan hiv-positiivisten tatuoimista."
Tatuointeja! Eristystä! Mihin natsi-Saksaan olemme tulleet? Yhtäläisyys on helppo huomata, jos vertaa Hitlerin juutalaisiin kohdistuneita toimia ja näitä 80-luvulla, muka sivistyneessä yhteiskunnassa pinnalla olleita kysymyksiä. Onneksi näillä radikaaleilla uudistuksilla oli vain vähän kannattajia, ja lopulta ns. maltillisempi ja kevyempi linja voitti myös Suomessa.

Jos kirjasta haluaisi etsiä jotain tiettyä teemaa, joka toistuu useasti, se olisi varmaan:

"Ryhmässä on voimaa."

Toisaalta homomiesten muutenkin jo tiiviit rivit tiivistyivät entisestään, toisaalta lääketeollisuuden suurimmat ja fiksuimmat henkilöt – myös suomalaislekurit – löivät viisaat päänsä yhteen ja keksivät entistä tehokkaampia lääkkeitä. Oli ahdistusta, kuolemaa ja epätoivoa. Ja oli toivoinpilkahduksia jokaisessa uudessa lääkkeessä, joka markkinoille tuli.


Kehittämistä 



Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen toimii homohistorian kronikkana. Kirjan suurin opetus lienee jo kaikille tuttu: seksiä (tuntemattomien) miesten kanssa harrastavat, käyttäkää kondomia!

Sitä vastoin tärkeämpi kysymys on, mitä olisin toivonut kirjalta lisää. Hyvä kysymys, sillä kirjahan on kaikin tavoin aika tyhjentävä. Olisin kuitenkin toivonut hieman lisää tietoa narkkaripuolesta – kirjassa kun keskitytään aika tavalla vain homomiehiin – ja toisaalta olisin halunnut tietää vielä vähän lisää niistä seuraamuksista, joita yleinen aidspelko aiheutti. Karanteenissa kerrotaan kyllä monesti, että homot eristäytyivät ja joutuivat syrjityiksi, mutta millä eri tavoin?

Kirjassa keskitytään nimensä mukaisesti Suomen aids-historiaan, ja jää hieman epäselväksi, kuinka tärkeä rooli suomalaisilla lääkäreillä oli taudin ehkäisemisessä noin maailmanlaajuisesti. Muutaman kerran kyllä puhutaan siitä, että Suomi olisi ollut kärkimaa pitkälle 80-luvun loppuun, mutta lopullista vastausta ei anneta. Olisin ehkä halunnut tietää, millainen rooli Suomella aidsin ehkäisemisessä oli. 

Ylipäätään kirja jää loppupuolella hieman junnaamaan paikalleen. Alun pirteä, raikas ote löystyy hieman ja saa lukijan toivomaan jotain uutta tietoa. Ajoittain oli myös rasittavaa lukea kirjaa, jossa hypitään aiheesta toiseen tuon tuosta, usein aika töksähtäen, eikä ole viitsitty keksiä aasinsiltoja näitä töksähtäviä loppuja korjaamaan. 

Lopuksi


Nikkasen ja Järven yhteisteos on oikeastaan pakollista luettavaa jokaiselle 70- ja 80-luvulla eläneelle homolle. Niille, jotka tunsivat nahoissaan aidsin seuraukset. Kirja on kantaaottava, tietoisesti hieman puolueellinen, mutta se säilyttää tietokirjamaisen faktapohjaisuuden eikä liioittele.

Oli surullista huomata kirjaa lukiessa, että nyky-Suomessa on edelleen ihmisiä, jotka eivät uskalla tulla kaapista ulos koko elinikänään peläten ihmisten reaktioita. Viimeisillä kirjan sivuilla haastatellaan erästä Markusta, keski-ikäistä miestä, joka toivoo vielä löytävänsä rakkauden ja unelmiensa miehen. Hän ei luovu toivosta, vaikka kukaan – siis kukaan – ei tiedä miehen homoudesta mitään eikä siis myöskään miehen hiv-positiivisuudesta. Haastattelusta huokuu pelko, ahdistus, mutta toisaalta, niin kuin Markus lopulta sanoo:
"Markus kuitenkin uskoo, että kaapin ovi on jo raollaan. Hän kertoo etsivänsä voimavaroja luonnosta, kirjoista ja musiikista." 
Ja siteeraan vielä lopuksi erästä transmieskollegaani, fiksua jätkää, joka tietää mistä puhuu. Minä toivon, että vielä joskus ihmiset saisivat olla ja elää vapaasti ilman pelkoa ihmisten reaktioista. Sillä:
"Reaktiot ovat reaktioita ja ne voivat muuttua ajan kuluessa parempaan."
Näin on (onneksi) käynyt myös aids-reaktioille: pelko ja ahdistus ovat hälvenneet, eivät kokonaan mutta merkittävästi, sitä mukaa, kun uusia, parempia lääkkeitä on keksitty. Se on iso askel se. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti