lauantai 3. toukokuuta 2014

Luin: Tsuhnat ja ryssät – verivihollisiako?

Timo Vihavainen: Ryssäviha – Venäjä-pelon historia

Minerva, 2013

Sivuja: 322 (ei ollenkaan paha)


Kun puhutaan Suomen suhteista Venäjään, useimmat ajattelevat välien olleen riitaisat ja vihamieliset koko historian ajan. Nykyään "ryssävihaa" ilmaantuu vain pienissä piireissä; usein suomalaiset heittävät naapuristaan vain leikkimielistä läppää. Nyky-suomalaisen Venäjä-asenne on neutraalin suvaitseva, vaikka Ukrainan tilanne ja ylipäätään nyky-Venäjän ulkopolitiikka on nostanut myös toisenlaisia tunteita pintaan. Näitä omalaatuisia tunteita en käsittele tässä postauksessa, sillä se olisi jo aivan toinen asia. Myönnän toki, että se on joissain määrin, joissakin piireissä, varmasti lisännyt russofobiaa.

Useimmiten, esimerkiksi täällä päin Suomea, itärajan läheisyydessä, venäläiset ovat toivottuja vieraita kauppoihin ja erilaisiin tapahtumiin. Joskus parhaimmissa tapauksissa venäläisten ja suomalaisten yhteiselo esimerkiksi kesämökkiporukoissa saa jopa kaverillisia piirteitä.


Njet, njet, harasoo


Suomen suhde idän suureen mahtiin onkin ollut yllättävän ystävällinen, jopa veljellinen hyvin pitkään vielä silloinkin, kun Suomi kuului Venäjälle. Tämä oli yllättävää huomata, sen myönnän. Suomalaisten asenne venäläisiin muuttui dramaattisesti vasta 1900-luvulla, kiitos Suomen sisällissodan ja sen jälkeen talvi- ja jatkosodan. 

Laajempi nyreä suhtautuminen naapuriin olikin alkanut laajempana vasta pahimpien sortokausien aikana, juuri ennen Suomen itsenäistymistä. Tämä on hyvin erikoislaatuista, jos otetaan huomioon muiden maiden suhtautuminen Venäjään; se kun jo teollistumisen alkuvuosina oli hyvin vihamielinen. Suomi onkin yksi ainoista maista, joissa venäläisyyttä on joinakin hetkinä jopa korostettu ja ihailtu.

Timo Vihavaisen kirja lähtee käyntiin hyvin kaukaa Venäjän historiasta, oikeastaan ihan siitä hetkestä, kun sellainen heimo kuin venäläiset on ollut olemassa. Kirja kelaa Venäjän historian tärkeitä hetkiä tällä kertaa hieman erilaisesta, yhteiskuntakulttuurisesta näkökulmasta ja menee kauas yli puolen välin, ennen kuin Suomi-Venäjä-suhde tulee käsittelyyn. On toisaalta hyvä asia, että kirja antaa myös taustatietoja eikä vain lätkäise faktoja pöytään, mutta myönnän miettineeni pari kertaa lukiessani, että: "Onko tämä sittenkin jokin Venäjä-historian kronikka?"


Ärsytystä ja täyttä faktaa 


Kirja on kokonaisuudessaan hyvin valaiseva ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka haluavat hieman sivistää itseään ja saada myös uusia näkökulmia esimerkiksi Ukrainan ja Venäjän nykytilanteeseen. Kirjan loppupuolella huomaa, että oli Vihavainen teki järkevän tempun, kun kirjoitti alkuun pitkän litanian Venäjän historiaa. Se oikeasti auttaa näkemään asioita monilta kanteilta.

Vain yhtä asiaa Vihavaisen puheissa kritisoin. Hän miettii kirjan loppupuolella syitä sille, miksi Venäjää on pidetty takapajuisena maana ja onko se ansainnut tämän kestävän maineensa. Hän pohtii, onko meillä länsimaalaisilla, muka sivistyneillä ihmisillä oikeus moittia toista kansaa. Onko se jo epäeettistä ja epäkunnioittavaa toista kansaa kohtaan?
"Raja yleisinhimillisten ja kulttuurin sisäisten normien välillä on kuitenkin veteen piirretty. Onko homofobia koko ihmiskunnan vastainen rikos? Jos on, milloin siitä tuli sellainen? – – Voi kysyä, olisiko länsimaiden viisainta alistua siihen ajatukseen, että jokaisella kulttuurilla on ainakin jossakin kohtuullisessa määrin sisäinen itsemäärämisoikeus, jonka loukkaaminen on epäviisasta ja epäeettistä."
Mielestäni Vihavainen menee tässä hieman liian pitkälle. Homofobia ei ole mikään "kulttuurisidonnainen" juttu vaan pelkkää rasismia, ja varmasti Vihavainen itsekin sen tajuaisi, jos katselisi niitä kuvia tai videoita, joissa pahoinpidellyt venäläiset homot pyytävät apua. Homofobia on mitä suuremmissa määrin "ihmiskunnan vastainen rikos" ja sitä se on aina ollut. Venäjällä se on riistäynyt käsistä viimeisen kymmenen vuoden aikana. 

Kokonaisuudessaan muuten Vihavaisen ajatus maan itsemääräämisoikeudesta on mielestäni hyvin perusteltu, tosin esimerkit olisivat voineet olla hieman toiset.

Vihavainen lopettaa kirjansa hienoon, mielestäni hyvin asian ytimen kiteyttävään kappaleeseen, joka oli niin totta, että se saa lopettaa nyt myös tämän minun postaukseni:
"Suomen ja Venäjän suhteiden erikoisuus sen sijaan on se keskinäinen sympatia ja ystävyys, joka on ollut ominaista pitkille historiallisille kausille niin 1800- kuin 1900-luvuilla. Tämän perinnön soisi jatkuvan myös 2000-luvulla."
Tsuhna oli venäläisten haukkumanimi suomalaisille – ihan niin kuin ryssä suomalaisten suissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti