perjantai 27. kesäkuuta 2014

Luin: Ennen päivänlaskua ei voi, Johanna Sinisalo

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Tammi, 2000

Luokitus: Finlandia-palkittua fantasiaa


Ennen päivänlaskua ei voi on itseni mielestä aivan mahtava (esikois)kirja. 

Eikä vain siksi, että se kertoo maagisen tarinan peikon ja ihmisen välisestä ystävyydestä, joka on tuomittu epäonnistumaan.

Eikä edes sen takia, että päähenkilö on homomies, Mikael eli lempinimeltään Enkeli, joka nimeää kadulta löytämänsä peikon Pessiksi. Päähenkilö pyörittää yhtä aikaa useampaa miestä, muun muassa erästä Eckeä, joka rakastuu päähenkilöön heti. Mutta Mikael ei tiedä, ketä haluaisi eniten.

Samoin Johanna Sinisalon esikoisessa pyörii eräs Palomita, suomalaisen miehen filippiineläinen vaimo, joka toimii miehelleen enemmän orjana kuin vaimona. 

Ennen päivänlaskua ei voi yhdistelee taitavasti vanhaa suomalaista mytologiaa ja uutta, urbaania kaupunkikulttuuria. Mielestäni Sinisalon kieli on raikasta, uutta ja kekseliästä. Pystyn uppoutumaan virkkeisiin pitkiksi ajoiksi ja vain lukemaan niitä ilman, että edistyn kirjassa yhtään.

Mutta kirjasta löytyy myös heikkouksia.


"Aurinko kun päätti retken..."


Kaiken kaikkiaan kirjasta huokuu vahva esikoisleima. Sen huomaa ehkä kaikkein selvimmin tietokirjamaisista pätkistä, joita Sinisalo myös myöhemmissä romaaneissaan on käyttänyt tehokeinona. Sinisalo ripottelee muinassuomalaisia peikko-myyttejä, runoja, Pessin ja Illusian kohtauksia ja erilaisten "peikko-tietokirjojen" pätkiä sinne sun tänne kirjaa, joskus aika loogisiin kohtiin, joskus hieman epäloogisiin. Varsinkin lopussa, jossa tunnelma tiivistyy ja juoniverkko punoutuu tiukemmin, tietokirjamaiset pätkät katkovat pahasti lukukokemusta ja saavat lukijan ärsyyntymään.

Toinen itselleni ärsytystä aiheuttanut seikka oli loppu: kirjan loppu on aivan liian abstrakti ja rivien välistä luettava. Jotenkin tälle kaikelle olisi pitänyt saada aito, hyvä lopetus, jossa lukijan ei tarvitsisi jäädä pohtimaan, mitä juuri äsken tapahtui. Avoin loppu on hyvä tehokeino, jos sitä osaa käyttää hyvin. Tässä kyseisessä tapauksessa Sinisalo ei esimerkiksi kertonut, miten Palomitan lopulta kävi, jäikö hän ikuiseen kauppavaimo-suhteeseen vai saiko hän revittyä itsensä irti.

Ylipäätään Palomita on aika turha henkilö. Sinisalo ei kasvata Palomitasta samanlaista henkilöä kuin Eckestä tai Enkelistä. Palomita jää roikkuvaksi, veteläksi mössöksi.

Suhteita


Pessin ja Mikaelin suhde syvenee kirjan kuluessa:
"  Pessin kapea kaksijalkainen olemus on matkan päästä katsottuna erehdyttävästi kuin hieman tyylitellyn nuoren pojan, se on ihmisen kaltainen samalla tavalla kuin jotkin lasten piirroselokuvien eläinsankarit.   Sen liikkeissä on itsetiedotonta viettelevyyttä. 
Se seuraa pää kallellaan minuuttikaupalla käteni liikettä, kun kuljetan tietokoneen hiirtä.
Minussa läikähtelee ja palaa."
Vain pari sivua myöhemmin Mikael toteaa :
"Minä haluan juuri nyt jotakuta niin paljon että sattuu, enkä siksi välitä siitä ketä loukkaan ja paljonko sen takia."
Siteeraukset kertovat siitä, kuinka voimakasta kiintymystä Mikael Pessiin oikein tuntee. Myöhemmin käy kyllä ilmi miksi näin on, mutta vielä tässä vaiheessa lukija saa arvuutella, miksi juuri peikko aiheuttaa Mikaelissa niin voimakkaan reaktion. Minä itse olin kirjan lukemsien jälkeen todella vahvoissa kikseissä: Mielestäni Sinisalo olisi tehnyt oikein, jos olisi jättänyt kaiken muun  Mikaelin homosuhteet, Palomitan, kaiken  ja vain keskittynyt Pessiin ja Mikaeliin. Kirjassa on nyt liikaa kaikkea, vaikka oikeasti se, mikä merkitsee, on peikko. Ja niin, Enkeli.

Pessin ja Mikaelin suhteesta olisi saanut niin paljon enemmän irti. Olisi voinut antaa mielikuvituksen lentää ja katsoa, mihin se laskeutuu. Johanna Sinisalo ei vaikuta ihmiseltä, joka myötäilee valtavirran mielipiteitä ja tekee kaiken niin kuin "normaalisti tehdään", vaan hän voisi räväyttää oikein kunnolla, olisi voinut jo esikoisellaan. Peikon ja Mikaelin suhde, joka kehkeytyy ainakin Mikaelin osalta varsin seksuaaliseen suuntaan, olisi voinut olla koko kirjan pääteema; epäsovinnaiset, "Romeo ja Julia" -tyyliset rakkaustarinat liikuttavat monia.

Jos Sinisalo olisi kirjoittanut kirjansa niin, että Pessistä ja Mikaelista olisi tullut jopa vielä enemmän kuin pelkät ystävykset, olisi hänen pitänyt tosin tehdä pari muutosta. Ainakaan Mikael ei olisi voinut olla homo; homot ja "eläimiin sekaantujat" on rinnastettu kautta aikain toisiinsa, eikä olisi ollut mikään järkeä lisätä ns. pökköä pesään.

Mutta eihän Pessi ole mikään eläin. Se on peikko. Fiksu, inhimillinen ja  ainakin Sinisalon romaanissa  kekseliäs, luova.


Yön tullen saapuu hiljaisuus


Johanna Sinisalon esikoista voi kuvailla tiivistetyllä virkkeellä: Romaani on vahva, hyvin tiivistyvä ja johannasinisalomainen, mutta toisaalta se on epäselvä, liikaa sisässään pitävä ja harjoitelmamainen. Mutta mikäpä esikoisromaani nyt ei olisi juuri sitä: harjoittelua ja kokeilua. Ja harva niistä sentään Finlandia-palkintoa nappaa.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Pride-viikko käynnistyy!

Yleensä en blogini puolella ole ottanut kantaa erilaisiin sateenkaareviin tapahtumiin, mutta tässä teen poikkkeuksen. Pride-viikko on sen verran suuri tapahtuma, että sen ohittaminen olisi kaikin puolin noloa. 

Pride-viikko on oikeastaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oma sambajuhla, oikeastaan sitä voisi verrata cosplay-tapahtumiin. Myös cosplay-tapahtumissa, lyhyemmin cosseissa, samanmieliset ihmiset tapaavat toisiaan, on luentoja ja erilaisia tapahtumia. Pride-viikko keskittyy vielä toistaiseksi Helsinkiin, vaikka esimerkiksi Tampereella ja Oulussa on myös omat kulkueensa.





Kaikista tunnetuin osuus Pridessa lienee Helsingin Pride-juhlan kulkue, joka järjestetään tänä vuonna lauantaina 28.6. Kulkue lähtee Senaatintorilta kello 13.00, paikalla kannattaa olla jo kahdeltatoista.

Haluaisin kuitenkin tuoda esille Pride-juhlan muutkin puolet, sillä onhan koko tämä viikko suoraan sanoen tykitystä. Tarkemman aikataulun voi lukea HeSetan sivuilta: http://www.heseta.fi/pride/pride2014 . Itse kuitenkin haluaisin ehdottomasti, jos olisin tuolloin Helsingissä, käydä katsastamassa ainakin nämä tärpit:

Maanantai: 

Klo 16-22 Nuorten Pride: Avajaiset

Klo 18-20 Sateenkaariparitanssin intensiivikurssi


Tiistai:

Klo 17 Nuorten Pride: Transtukipisteen nuorten tapaaminen


Keskiviikko:

Klo 17-18.30 Keskustelu: Ahdas pukukoppi? (keskustelua urheilusta ja seksuaalisuuden moninaisuudesta urheilupiireissä)

Klo 19-01 Pride-lavatanssit

Torstai:

Muistakaahan varsinkin miesten kanssa suojaamatonta seksiä harrastavat miehet (ja naisetkin, ja kaikki siltä väliltä) käydä testauttamassa itsenne Hivin varalta! Torstaina klo 14-18 on Hiv-pikatestaus Hiv-tukikeskuksella. Anonyymi ja maksuton!

Klo 16-18 Keskustelu: Puskasta parisänkyyn - Seta ja seksi (Miten Setassa sopii puhua seksistä? Miten asennoituminen seksiin on muuttunut vuosien varrella?

Klo. 19.21 Kahvi-ilta Transtukipisteellä

Torstaina julistetaan myös Suomen uusi Mr. Gay Finland! Finaali alkaa klo 22! (Miss Gay Finland on julkistettu jo keskiviikkona)



Perjantai:

Klo 13-16 Nuorten Pride: Kirjoitustyöpaja (kirjoitetaan novelleja, runoja yms.)

Hiv-pikatestaus myös perjantaina!

Klo 17 Transpiknik

Lauantai:

Puistojuhla ja kulkue!

Sunnuntai:

Klo 17-19 Drag Bear Race (drag queenien oma korkkarijuoksukilpailu, jonain vuonna ajattelin itse osallistua, sitten kun sinne pääsen)



Ilokseni voin myös todeta, että Yleisradio, tuttavallisimmen Yle, on ottanut Pride-viikon huomioon kiitettävästi! Koko viikko on täyttä Pride-juhlaa myös televisiossa: On erilaisia dokumentteja, on leffoja, on kaikenmoista menoa! Mahtavaa!

Hyvää, iloista, aurinkoista ja ennen kaikkea värikästä Pride-viikkoa kaikille! Me olemme ylpeitä itsestämme ja siitä, mitä olemme! Me haluamme vaikuttaa, me haluamme tulla kuulluksi. Mutta ennen kaikkea me haluamme vapautta olla sellaisia kuin olemme!

Kuvat vuodet 2013 Helsinki Pridesta. 

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Hyvää juhannusta!




Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, vai miten se nyt meni. Joka tappauksessa mie toivotan teille hyvvee juhannusta! Mie koetan tossa totatota maanantaina jottain teille värkätä, kun ens viikolla alkaa ihan spesiaaliviikko nääs. Mikähän viikko se lienee?

Iloista jussia!

torstai 19. kesäkuuta 2014

Lukumaratonin koontia

Lopettelin juuri tässä Blogistanian kolmatta yhteistä lukumarantonia, johon osallistui huima määrä kirjabloggaajia ja ihan yksityisiäkin henkilöitä. Hienoa! Kaiken tämän kruunaa vielä hieno mediahuomio: Kouvolan Sanomat on tämänpäiväisessä lehdessään julkaissut artikkelin kirjablogeista, kirjabloggaajista ja lukumaratonista. Ihan huikeaa!


Kaiken kaikkiaan itselläni lukumaraton meni juuri niin kuin olin suunnitellutkin: makeaa siemailua, mahtavia hetkiä kirjojen parissa ja kirjallista tykitystä, joka iski suoneen. Toisin sanoen ensimmäinen lukumaratonini meni aivan loistavasti, huolehdin riittävästa nesteytyksestä ja muonituksesta, kroppa ei pettänyt, mieli pelasi. Kirjat tuntuivat juuri sopivilta maratooniluettaviksi.

Kirjat, jotka luin:

Leena Lehtolainen: Ennen lähtöä (osittain, sivuja 201)

Pirkko Saisio: Betoniyö (sivuja 171)

Hannu Salama: Juhannustanssit (osittain, sivuja 38)

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni (sivuja 301)

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus (sivuja 249)

Veli-Matti Hyttinen: Luutnantti Lötjösen vankipartio (osittain, sivuja 72)

Tästä kaikesta tuli sivuja yhteensä hienot 1032! Ylitin omat odotukseni hienosti!

Kiitokset kaikille tsemppiä antaneille ja toivotaan, että myös loput maratoonareista, joita vielä runsain mitoin on, pääsevät maaliin ehjin nahoin!

Lukumaraton jatkuu!

Kello 8.40

Huomenta maailma! Jaksan painaa vielä tuonne kahteen asti iltapäivällä lukumaratonin kimpussa, sitten loppupäivän muut saavat lukea, minä jo lepään. 

Tänään olisi vuorossa taltuttaa semmoinen uutuus kuin Anna-Kaari Hakkaraisen Purkaus, joka sijoituu hyiseen Islantiin. Mahtavaa! Tämähän melkein kuvaa Suomen kesää...


Kello 10.20

Purkaus soljuu kauniisti, runollisesti, henkeäsalpaavasti, kohti jotakin päämäärää, purkausta, joka muuttaa henkilöhahmojen elämän. Vielä puolet jäljellä, hitaasti mennään, mutta näin kaunista kirjaa on turha ruveta hoputtamaan eteenpäin.

Kello 11.30

No huhuh! Olipa tosi hyvä kirja! Ihan mahtava kirja, suoraan sanoen. Nyt vielä Hakkaraisen jälkeen ehtii lueskella jotain pientä sotakirjallisuutta, ennen kuin tämän pojan lukumaraton päättyy. Maaliviiva häämöttää jo, mutta sinne on vielä matkaa!

Sivuja luettu: 711+249=960

Pakko saada tonni täyteen!

Kello 13.00

No nyt se tuli täyteen! Aloittelin lukemaan kirjastosta ihan sattumalta löytynyttä Veli-Matti Hyttisen Luutnantti Lötjösen vankipartiota, joka sijoittuu siis jatkosotaan. Luin 72 sivua, ja se taitaa tällä kertaa riittää maratoniin. Nyt pursuaa sivut ja sanat, lauseet ja virkkeet korvista semmoiseen tahtiin, että nyt on aika lopettaa.

Sivuja tuli yhteensä siis 960+72=1032

Hienoa! Kiitän kaikkia maratoonareita tuesta, tsempatkaa vielä loppuun asti! Jaksaa, jaksaa! Kohta on tulossa koontipostausta siitä, mitä tämän vuorokauden aikana tulin lukeneeksi!

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Lukumaraton alkaa minun kohdallani nyt!

Mikä: Blogistanian kesälukumaraton (18.6) 19.6. Ajatuksena lukea niin monta sivua kuin yhdessä vuorokaudessa (24 h) ehtii lukemaan.

Miksi juuri minä mukana: Koska uteliaisuus ja palava halu lukea

Milloin alkaa: 14.00 eli NYT!

"On simmarit, sammarit, summarit ja pipo!" On, on, lenkkareiden kengännauhat on kiristetty, juomapullo roikkuu vyötäröllä ja lähtölaskenta on alkanut! Blogistanian kesälukumaraton alkaa minun kohdallani jo tänään 18.6., sillä huomenna minun täytyy tehdä asioita, joiden aikataulutusta en pysty muuttamaan. Siksipä tänään olen jo jalkeilla näin varhain, ja katson parhaakseni muistuttaa, että pysyn hengessä mukana aina huomiseen kello 14.00 asti! 

Tällä välillä tulen päivittämään lukemisen sujumista aina tietyin aikavälein, joskin yöunet on syytä ottaa huomioon, ilman kunnon lepoa ei lukeminenkaan suju! Siispä aloitetaan!

Hyvää lukumaratonia kaikille! t. Miska


Kello 14.00

Ensimmäinen kirja on töttöröö... Leena Lehtolaisen Ennen lähtöä! Nyt pitää toki huomauttaa, että olen jo lukenut ko. kirjasta noin puolet, joten virallisiin lopputuloksiin kirjaan Lehtolaisen kohdalle "osittain luettu". En vain malttanut jättää tätä väliin, kun niin peevelin jännittävään kohtaan jäi.


Kello 16.30

Huhuh, otinkohan liian kovan palan ensimmäiseksi kirjaksi? Onneksi seuraavana on vuorossa Pirkko Saision Betoniyö, joka on kevyempää, selvästi vetävämpää ja enemmän dialogia sisältävää kirjallisuutta. 


Kello 18.00

Jaa-a... Nyt maratoonarin piti käydä syömässä, vähän tankkaamassa lihamureketta, että jaksaa taas. Saisio veti niin hyvin kuin osasin odottaa, se oli nautittava kirja. Seuraavaksi pitäisi tarttua sellaiseen klassikkoon kuin Hannu Salaman Juhannustansseihin. Sehän sopii tosi hyvin tähän vuodenaikaan; jussikin on tulossa ihan tällä viikolla.

Sivuja luettu: 201+171=372

Kello 18.45

Jätin Salaman kesken, aloitin lukemaan Antti Tuomaista. Sain luettua Salamaa nöyryyttävät 38 sivua. Ei ihan maratonluettavaa se, ei.


Kello 21.20

Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni on ollut juuri niin hyvä kuin olen sen ajatellutkin olevan. Jännittävä, eteenpäin virtaava, joskin ehkä liian ennalta-arvattava. Enää alle sata sivua luettavana, sen ehdin tänä iltana vielä lukea. Sitten on tämän kirjabloggaajan aika käydä nukkumaan. 


Kello 22.00

Nyt on tämän päivän lukemiset luettu! Synkkä niin kuin sydämeni loppui hmm... no en ainakaan voi sano että tylsästi, päinvastoin. Nyt tämä poika menee nukkumaan ja nukkuu kunnon yöunet, jotta huomenna jaksaa vielä sinne kahteen asti lukea!

Ensimmäisen kahdentoista tunnin saldoksi (jos näin nyt voi sanoa) tuli kaksi kokonaista ja yksi puolikas kirja ja 711 sivua! Hienoa!

Sivuja luettu: 372+38+301=711

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Blogin 1-vuotisspesiaali!

No huhuh! Tässä sitä nyt ollaan! Vuosi on vierähtänyt, sanoisinko, melkoisen nopeaan tahtiin! Olen lukenut ja kirjoittanut, nauttinut vallan ihanista lauseista ja kertonut niistä myös teille, lukijarakkaat. Nykyisin bloggaaminen on rutinoitunutta puuhaa, joka rutiininomaisuudestaan huolimatta jaksaa aina sävähdyttää ja innostaa.  Blogini on kävijämäärältään aika pieni, mikä antaa vapauden olla aikalailla oma itsensä, niin hyvässä kuin pahassa.


Ensimmäisten postauksien luonnostelua (löysin pari viikkoa sitten mökiltä.)


Alussa minulla oli vahva näkemys siitä, millainen blogistani tulee. Ja onneksi olen saanut nämä kaikki ideat myös toteuttaa, ulkoasusta lähtien. Blogiurallani olen päässyt yllättäviin tilanteisiin ja saanut ehdotuksia, jotka ovat innostaneet minua jatkamaan. 


Ihan ensimmäisten päivien vierailukertamäärät hämmensivät ja yllättivätkin, kun monena peräkkäisenä päivänä tipahteli satoja katsojia ilman, että tein oikeastaan mitään. Se oli amatööribloggaajalle suoranainen ihme; enhän ollut varautunut moiseen suosioon. Ensimmäisen kuukauden aikana blogiani oli katsellut jo puolentoista tuhatta ihmistä. Nyt näin jälkikäteen voin sen kyllä ymmärtää: Olin osunut pari kertaa kultasuoneen kirjoittamalla ensin Marja Björkistä ja sitten Salla Simukasta. Kummatkin olivat tuolloin hyvin kovassa huudossa. 

Sittemmin kävijämäärät ovat tasoittuneet, mutta edelleen, joka aamu, kun nousen ylös ja tsekkaan edellisen päivän katsojamäärän, olen kiitollinen jokaisesta lukijasta. Joskus niitä on vain kaksikymmentä, joskus sata. On totta, että kirjoittamista harrastetaan itsensä vuoksi (ja myös bloggaamista), mutta en voi kieltää, etteivätkö isot lukijamäärät ilahduttaisi minua. Silloin tietää kirjoittavansa jotain edes osittain tärkeää ja lukijakunnan silmissä kiinnostavaa.


Tilastotiedettä without vaikeaselkoisuus


Tähän mennessä kaikkein suosituimmat postaukseni ovat olleet:








Rakas Blogger näyttää tilastoissaan myös sen, millä hakusanoilla blogiini on päästy. Tähän onkin nyt koottu niistä hauskimmat (kirjoitusasu on täysin sama kuin alkuperäisessä haussa):

1. miten kirjoiteteen rip 

2. epäsosiaalisuus työkyvyttömyyseläke

3. Natsikäsimerkit

4. Seksi ja taide

Ja viimeisenä, ja itseni mielestä hauskimpana, tulee ehdottomasti eräs hakusana, joka saa miettimään, mitä ihmiset blogistani oikein muistavat. Jotenkin on alkanut tuntua, etteivät läheskään kaikki muista itse postauksiani, vaan jotain aivan muuta:

5. ei osaa iskeä naista eikä nostaa omaa painoaan penkistä

Noh, hyvä, että edes jotain on jäänyt mieleen vierailusta blogissani...


Kiitän ja kumarran (en kuitenkaan hyvästele!)


Itselleni tärkeimmät postaukset eivät, yllättävää kyllä, olekaan aina liittyneet millään tavalla kirjallisuuteen vaan enemmän ihmisoikeuksiin tai muuhun vastaavaan itselleni tärkeään teemaan. On aina varsin ironista huomata, että juuri ne postaukset, joita on hionut ja hionut ties kuinka kauan eivät tuokaan sellaista lukijamäärää kuin on ajatellut ja toivonut. Usein käy juuri päinvastoin. Monia postauksiani olen kirjoittanut täydestä sydämestäni ja yrittänyt tehdä niistä mahdollisimman taidetta, ja ne floppaavat.

Nyt nostankin tähän pari unohdettua helmeä, joita olen kirjoittanut täydellä sydämellä, mutta jotka ovat jääneet itseni mielestä vaille niiden ansaitsemaa huomiota:

1. Kuinka kohdata transsukupuolinen?

2. Miksi kirjoitamme?

3. Älä oleta! - normit yhteisössä

4. Syksyn parhaimmat kirjauutuudet 2014



Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että blogini saa ilahduttaa ihmisiä, ja että ne ihmiset tahtovat lukea postauksiani! Kiitän myös nöyrästi teitä muita kirjabloggaajia, jotka olette esimerkillänne auttaneet minua alkuun (toivottavasti) pitkällä blogiurallani!

Tästä on hyvä jatkaa!

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Kesäkuulumisia ja maratonfiilistelyä



Ihanaa kesää kaikille lukijoilleni ja ihanille kirjabloggaajakollegoilleni! Tänään päätin pitäytyä varsin kevyessä postauksessa ihan siitä syystä, että ensi viikolla on tulevassa muhkeita ja paljon omaa aikaani vieviä postauksia, joita haluan viimeistellä ja suunnitella. 

Tässä siis tulevan viikon ohjelmaa:

1. Ensi viikolla blogini täyttää yhden vuoden! Mahtavaa! Kirjoitan ja luen, siis olen -blogin viralliset synttärit ovat 20.6., mutta tietyistä syistä (ks. jälkimmäinen kohta) pidän ne jo maanantaina! Silloin on luvassa jotain hieman ekstraa, jotain mukavaa ja hauskaa.



2. Ensi viikolla on myös SE lukumaraton! Kylläh! Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja ilmoittautunut Blogistanian yhteiseen lukumaratoniin, joka pidetään 19.6.! Itse minulla olisi tarkoitus aloittaa maraton jo 18. päivä, ehkä joskus kahden-kolmen aikoihin, koska torstaina minun pitää olla iltapäivällä jo aivan muissa touhuissa. 

Siitä on tulossa sitten lisää puhetta silloin! Tämänhetkisen suunnitelmani mukaan aion kuitenkin lukea ainakin nämä kirjat:

a) Betoniyö, Pirkko Saisio

b) Synkkä niin kuin sydämeni, Antti Tuomainen

c) Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin osa 1, Jonas Gardell

Nähkäämme siis ensi viikolla ekaksi synttäreiden alla ja sitten vielä maratonin kuluessa! Mukavaa ja kaunista kesää!

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Luin: Nelisiipinen lokki, Matias Riikonen

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Gummerus, 2012

Novellikokoelma

"Joni on ostanut naisen, sellaisen puhallettavan. Joni laittaa venttiilin suuhun ja minä tähyilen maastoa. - - Nyt se puhaltaa naama punaisena... Joni aina punastuu naisten seurassa."
Näin alkaa eräs novelli Matias Riikosen esikoisnovellikokoelmassa Nelisiipinen lokki, joka nimestään huolimatta ei kerro eläinkunnan mutaatioista tai muista epäloogisuuksista. Päinvastoin. Se kertoo takakannensa mukaan siitä "kun ihmiset eivät enää pysy nahoissaan, kiima ja kaipuu purskahtelevat pintaan", eli inhimillisyydestä ja kaipuusta jonkun lähelle. Tosin aika epätavallisilla keinoilla, niin kuin jo alusta huomataan: koulupojat puhaltavat pumpattavaa Barbaraa toivoen saavansa siitä leikkikalun itselleen.

Mutta toisin käy.

Tai eräs hieman lihavampi koulupoika, joka tahtoisi toisen lähelle niin paljon, että käyttää jokaisen tilaisuuden hyväkseen. 

Välikommentti: Riikonen käyttää aika monessa novellissaan lihavia, syrjittyjä oppilaita kuin yksinäisyyden ruumiillistumina. Ehkä hän on käsitellyt novelleja kirjoittaessaan myös omia ennakkoluuloja ja pelkoja? Usein novellit lähtevät ainakin minulla juuri jostain omasta pelosta tai ahdituksesta, jota rupean siitä vähitellen avaamaan.

Riikonen on tarkka kuin herätyskello; mies pystyy pysähtymään hengästyttävän pitkäksi aikaa yhteen kohtaukseen, yhteen tunteeseen. Kun oikein pysähtyy katsomaan maailmaa tarkasti, näkee enemmän ja paremmin. Jotenkin kirkkaammin, nääs.


Kaksi siipeä + kaksi siipeä = nelisiipinen lokki


Kokoelma on  hieman ristiriitainen, jopa hämärä, koska suurin osa Riikosen novelleista sijoittuu koulumaailmaan tai sen ympärille, toki vain vertauskuvallisesti, oikeasti tapahtumapaikkana voisi toimia mikä vain paikka. Kouluympäristöstä huolimatta kirjaa ei suoranaiseksi nuortenkirjallisuudeksi aiheidensa ja osittain myös kielensä puolesta voi sanoa. Mulkut ja kullit kyllä kuuluvat osittain myös nuorisosanastoon, mutta niiden soveltuminen vitos-kutosluokkaisille on ehkä hieman kyseenalainen. Sitä vanhemmat nuoret toki ymmärtävät kielen mahtia jo hieman paremmin (huom. vain hieman paremmin).

Näen Riikosen esikoiskirjassa jotain samaa omien tämänhetkisten kirjoitusteni kanssa: Kirjailija ei ole oikein osannut eikä varmaan halunnutkaan päästää vielä nuoruudestaan, koulumaailmasta irti, mutta on halunnut jo hieman aikustua, eikä näin ollen puhdasta lokerikkoa (nuortenkirjallisuus - aikuisten kirjallisuus) voi löytää. Eräänlainen kokeellisuus, mystisyys, säilyy kirjassa pitkin matkaa, ja ainakin minulla kävi niin, etten enää kirjan puolivälissä viitsinyt miettiä nuoriso-aikuisuus-teemaa. Siitä tuli turha juttu.

Nelisiipistä lokkia ei välttämättä tarvitse lukea kaavamaisena novellikokoelmana; pikemminkin se on yksi yhtenäinen romaani, joka on vain jaettu moneen pieneen osaseen. Toisin kuin esimerkiksi Rosa Liksomilla, jonka novelleissa kieli vaihtuu yhdenkin kokoelman aikana stadin slangista puhekielen kautta Lapin murteeseen, Riikosen novellien tyyli ja kieli pysyvät samanlaisina, hieman utuisina ja unisina. Kaikista hauskinta novellikokoelmassa on ehdottomasti aihevalinnat ja jatkuvuus: Alussa tämän koulupojan puhaltama Barbara lentelee (kirjaimellisesti) läpi koko kirjan, kunnes päätyy erään onnettoman miehen kainaloon. 

Tämä tällainen jatkumo lisää halua lukea kirja romaanina eikä tavallisena novellikokoelmana.

Lopuksi


Mitään erityistä vikaa en Matias Riikosen esikoisesta löydä. Mie kyl tykkäsin, vaik työ muut sanoisitte mitä. (Ja saan luvan tykätäkin, kun kerran olen omakseni sen ostanut.) Kannattee lukkee, jos tykkee tämänsorttisista kirjoista.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Kymppitonni täyteen!

Kymmenentuhannen kävijän maaginen raja rikkoontui tänään! Kiitos rakkaat lukijat, jatkakaamme samaan malliin!

Luin: Kansa kahtia, henki halpaa – oikeus sisällissodan Suomessa?

Antero Jyränki: Kansa kahtia, henki halpaa  oikeus sisällissodan Suomessa?

Art house, 2014


Nummen suojeluskunta 30-luvulta. Suojeluskuntatoiminta lakkautetiin vasta -44, koska sitä pidettiin fasistisena järjestönä.

"Maa oli hukkumassa vereen samaan aikaan kun Gustaf Mannerheim Helsingin vapaudenjuhlassa kiitti sodan valkoista osapuolta siitä, että se oli pelastanut kansalaiset hirmuvallasta   Juuri vähän ennen tätä juhlaa, samana päivänä kun vihollisuudet päättyivät Kannaksella, valkoisessa järjestelmässä saavutettiin huippu. Sinä päivänä tehtiin taistelujen jälkeen 397 surmaamispäätöstä."
Tänään, neljäs päivä kesäkuuta, on puolustusvoimain lippujuhla ja C.G.E. Mannerheimin syntymäpäivä. Hänestä tuli Suomen sankari talvi- ja jatkosodan aikana, mutta ennen sitä hän toimi valkoisten ylipäällikkönä sisällissodassa ja johti näin myös puolisotillaallista suojeluskuntatoimintaa, ainakin teoriassa. Professori emeritus Antero Jyränki muistuttaa kirjassaan Kansa kahtia, henki halpaa, että nuo kaksi Mannerheimia  Mannerheimin hahmo sisällissodassa ja sen jälkeen talvisodassa  eivät saa sotkeutua toisiinsa; Mannerheim muuttui sisällissodan jälkeen hieman erilaiseksi henkilöksi, siksi persoonaksi, jonka Suomi 193040-luvuilla näki.

Mutta vielä sisällissodassa Mannerheimilla oli ainakin näennäisesti päävastuu siitä kaikesta teurastuksesta, mitä (pääasiallisesti) valkoiset tekivät punaisille. 


Sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua?


Antero Jyrängin uutuus on ensimmäisiä kokonaislaatuisia tutkimuksia siitä, millä tavalla suomalaisten oikeuskäsitys sisällissodassamme muuttui ja millä tavalla tämä muuttuminen ilmeni. Suurin osa kirjan sivumäärästä käsittelee valkoisten  "kapinan" tukahduttajien  terroria, joka sai aivan käsittämättömiä mittasuhteita. Näin jälkeenpäin on aivan mieletöntä, kuinka suomalainen "veli" voi tappaa toista "veljeä", toista suomalaista, ja oikeuttaa sen mielessään oikeaksi teoksi. Punaisten terrori mainitaan vain ohimennen, eikä se olekaan ihme: lukumäärällisesti punaisten "punikkien" tekemät murhateot ovat vain pieni pläntti valkoisten suurissa luvuissa.

Sisällissodamme aikana varsinkin valkoisten (mutta myös punaisten) puolella toimi nk. kenttäoikeuksia, jotka jaottelivat antautuneet tai kiinniotetut sotilaat kolmeen eri luokkaan:

1. kuolemantuomio

2. vangitseminen

3. vapautus

Oikeasti näillä "kenttäoikeuksilla" ei ollut minkäänlaista oikeudellista valtaa, ei oikeasti, vaikka toki siellä toimikin oikeita tuomareita. Suurin osa, oikeastaan kaikki, kenttäoikeudet olivat vain silmänlumetta, teatteria eli näytösoikeudenkäyntejä, joita myös Hitler ja Stalin käyttivät myöhemmin diktatuuriensa aikana. Joskus ei viitsitty ottaa edes selvää, oliko tuomiota odotteleva sotilas oikeasti se, joksi muut häntä luulivat. Tapahtui nimittäin sellaistakin, että kuolemaantuomittiin täysin eri mies kuin oli alun perin tarkoitus, samannimisiä miehiä kun löytyi Suomesta roppakaupalla.

Itseni mielestä hämmentävintä oli lukea siitä, kuinka (yllättävän) avuttomia päättäjät olivat sisällissodan suhteen. Jyränki näyttää vakuuttavasti sen, etteivät edes valkoisten ylimmät johtajat tienneet tarkkaan, kuinka paljon ihmisiä sodassa kuoli  ja kuolivatko nämä ihmiset edes oikeuden käydessä toteen. Pariin otteeseen itse Mannerheim yritti kieltää "kenttäoikeuksien" pidon, mutta kummallakaan päiväkäskyllä ei ollut minkäänlaista vaikutusta. Jo se kertoo hirvittävän suuresta vihasta ja koston kierteestä, joka oli Suomessa tuolloin käynnissä.


Suojeluskuntien yleinen tunnus.

Kirjasta


Kansa kahtia, henki halpaa jää varsinkin alussa epäselväksi, muodottomaksi kököksi. Jyränkin kirjoittaa pitkiä, monilauseisia virkkeitä, joissa pilkkua ei ainakaan ole käytetty liikaa. Onneksi kirjan edetessä ja asiaan syvennyttäessä virkkeetkin saavat selvemmän muodon, vaikka selväksi ja suorasanaiseksi ei tätä kirjaa voi varmaan kuvata. 

Kirjailija itse toteaa joutuneensa hieman karsimaan suurelle yleisölle outoja, oikeustieteellisiä käsitteitä kirjasta. "   vaikka kirja ei laajalle yleisölle suunnattuna esityksenä täytäkään kaikkia oikeustieteen vaatimuksia." Kuka haluaa arvailla, mitä olisi tapahtunut, jos Jyränki olisi jättänyt tämän termistön paikalleen?

Jyränki on varmaan itsekin jossain vaiheessa oivaltanut tämän epäselvyyden ja yrittänyt (kiitettävästi) myös oikaista sitä pilkkomalla kirjan aiheet hyvin nieltäviksi, lyhyiksi luvuiksi. Kirjan luvut ovat yllättävän lyhyitä, osa kestää vain muutaman sivun, mikä on miellyttävää ja helpottaa lukemista.

Ehkä kaikista eniten pisteitä annan lukujen alussa olevista tiivistelmistä: Jokaisen luvun ensimmäiselle sivulle on koottu luvussa käsiteltävät asiat. Nämä tiivistelmät tukevat informaation siirtymistä aivoihin ja sitä kautta tiedoksi. Harvoissa tietokirjoissa toimitaan näin täsmällisesti ja järjestelmällisesti.

Vielä pitää kertoa kirjan kannesta sen verran: Se oli itseni mielestä niin järisyttävän hyvä, että otin siitä oikein valokuvankin. Se on juuri oikeanlainen tähän kirjaan: punaista ja valkoista, verta ja puhtautta. Ja Suomen leijona jakamassa oikeutta. Mielettömän hieno kansi, täytyy myöntää. Kiitos kuuluu Ville Laihoselle, kannen suunnittelijalle.


Vielä viimeinen sana


Tutkijoille on jäänyt hieman hämäräksi se, tiesikö Mannerheim, kävellessään kuudentenatoista toukokuuta 1918 valkoisten voittoparatiissa, läheskään kaikista niistä julmuuksista, joita valkoiset olivat tehneet (ja tekivät vielä sen jälkeenkin). Aavisteli varmasti, mutta tiesikö? Hän ei ole enää täällä meille vastaamassa, joten se jäänee ikuisesti pimentoon.

Varmasti kaikki te olette samaa mieltä kanssasi, jos sanon, että Kansa kahtia, henki halpaa -teos olisi pitänyt julkaista jo yhdeksänkymmentä vuotta sitten. Niin kuin Jyränki monesti kirjassaan toteaa, vaikenemisen kulttuuri, suoranainen vastuun pakoileminen, on jatkunut liian kauan, kahden sukupolven verran. Se, mitä Suomessa tehtiin, lähestyi jo ihan luvuiltaankin joukkosurman, suoranaisen kansanmurhan, tunnusmerkkejä. Toivon mukaan olemme oppineet siitä jotain.

Jos innostuitte aiheesta, kannattaa lukea myös ihan uusi Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 -tietokirja. Se kertoo järkyttäviä tarinoita lapsien ja lapsisotilaiden kohtalosta sisällissodassa.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Luin: Suljetun paikan lumo, Anna Maria Mäki

Anna Maria Mäki: Suljetun paikan lumo

Teos, 2005

Novellikokoelma


Anna Maria Mäen esikoisnovellikokoelma julkaistiin vuonna 2005. Samaisena vuonna hän oli ehdolla Runeberg-palkinnon sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

Suljetun paikan lumo on aika tavanomainen novellikokoelma. Kaikissa tai ainakin suurimmassa osassa Mäen novelleista päähenkilö on jotenkin ulkopuolinen ja ahdistunut. Usein pakkomielteinen tai jopa harhaluuloinen. Eräskin nainen juuttuu hissiin epämiellyttävän miehen kanssa ja ryhtyy panikoimaan sitä, mitä kaikke mies voisi hänelel tehdä. Toinen pelkää yli kaiken vaaratilanteita, kolmas kuulee painostavia, ahdistavia ääniä sisältään. 

Jos kirjan lukee yhdellä kertaa, niin kuin minä tein, lopussa saatttaa tulla lievää kyllästymisen makua. En tiedä, mikä sen aiheuttaa, ehkä Mäen pikkutarkka, yksityiskohtainen kerronta, joka jossain kohdin jopa puuduttaa. Tai sitten se, että novellit ovat suht samanlaisia ja kertovat suht samanlaisista ongelmista. Mutta joka tapauksessa rupesin jo kyllästymään loppupuolella.

Mäen pikkutarkka kerronta on toisaalta hyväkin asia: muutama novelli nousi itseni mielestä selvästi korkeammalle kuin toiset juuri tämän yksityiskohtiin painottuvan kerronnan takia. Novellien tunnelman haistaa, maistaa ja melkein jopa tuntee omalla ihollaan.

Kaikista parhaimmat  tai ainakin tunteita herättävimmät  novellit ovat Kuusi tuntia unta ja Velisurmaaja. Ensiksi mainittu näyttää, miltä yhteiskunnan odotukset, stressi, vähäinen uni ja moittivat aviomies tekevät äidille, jonka lapset muistuttavat Supernanny-ohjelman kauhukakaroita. Toisin sanoen se kertoo tarinan loppuunpalaneesta äitiraukasta, jonka aviomies ei ymmärrä vaimonsa tarpeita ja haluja. Ja niin kuin tuossa brittiläisessä lastenkasvatusohjelmassa usein, myös Mäen novellissa ongelman ydin taitaakin olla vanhemmissa eikä lapsissa.

Velisurmaajan loppu sen sijaan jää mystisesti auki, tosin joitakin vihjeitä novelli ripottelee siitä, mitä lopussa saattaisi tapahtua. Novelli iski minuun aiheensa puolesta: se kertoo veljestä, jolla "ei ole kaikki muumit laaksossa"; näin yhtäläisyyksiä Novellit 2011 -kokoelman Puurattaat-novelliin, siinäkin yhtenä päähenkilönä toimii hieman vinksahtanut poika. Tosin Velisurmaaja-novellin veli taitaa olla etupäässä vain paha, ei ehkä vain "viattomasti" vinksahtanut.


Viimeinen tuomio


Mäen novelleissa ei sinänsä ole mitään erityisen vialla, en vain aina päässyt kaikkiin novelleihin kunnolla kiinni. Kokoelmasta nousi ylös muutama erityisen hyvä novelli, mutta yleisesti ottaen kokoelma on aika tavallinen, helposti purtava, ei erityisen hyvää jälkimakua antava kokonaisuus. Sinällään siinä tavallisuudesa ei ole mitään pahaa, joskus sitä jopa kaipaa jotain nopeaa, helposti sulavaa purtavaa. 

Mukava välipala, todellakin.