maanantai 9. kesäkuuta 2014

Luin: Nelisiipinen lokki, Matias Riikonen

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Gummerus, 2012

Novellikokoelma

"Joni on ostanut naisen, sellaisen puhallettavan. Joni laittaa venttiilin suuhun ja minä tähyilen maastoa. - - Nyt se puhaltaa naama punaisena... Joni aina punastuu naisten seurassa."
Näin alkaa eräs novelli Matias Riikosen esikoisnovellikokoelmassa Nelisiipinen lokki, joka nimestään huolimatta ei kerro eläinkunnan mutaatioista tai muista epäloogisuuksista. Päinvastoin. Se kertoo takakannensa mukaan siitä "kun ihmiset eivät enää pysy nahoissaan, kiima ja kaipuu purskahtelevat pintaan", eli inhimillisyydestä ja kaipuusta jonkun lähelle. Tosin aika epätavallisilla keinoilla, niin kuin jo alusta huomataan: koulupojat puhaltavat pumpattavaa Barbaraa toivoen saavansa siitä leikkikalun itselleen.

Mutta toisin käy.

Tai eräs hieman lihavampi koulupoika, joka tahtoisi toisen lähelle niin paljon, että käyttää jokaisen tilaisuuden hyväkseen. 

Välikommentti: Riikonen käyttää aika monessa novellissaan lihavia, syrjittyjä oppilaita kuin yksinäisyyden ruumiillistumina. Ehkä hän on käsitellyt novelleja kirjoittaessaan myös omia ennakkoluuloja ja pelkoja? Usein novellit lähtevät ainakin minulla juuri jostain omasta pelosta tai ahdituksesta, jota rupean siitä vähitellen avaamaan.

Riikonen on tarkka kuin herätyskello; mies pystyy pysähtymään hengästyttävän pitkäksi aikaa yhteen kohtaukseen, yhteen tunteeseen. Kun oikein pysähtyy katsomaan maailmaa tarkasti, näkee enemmän ja paremmin. Jotenkin kirkkaammin, nääs.


Kaksi siipeä + kaksi siipeä = nelisiipinen lokki


Kokoelma on  hieman ristiriitainen, jopa hämärä, koska suurin osa Riikosen novelleista sijoittuu koulumaailmaan tai sen ympärille, toki vain vertauskuvallisesti, oikeasti tapahtumapaikkana voisi toimia mikä vain paikka. Kouluympäristöstä huolimatta kirjaa ei suoranaiseksi nuortenkirjallisuudeksi aiheidensa ja osittain myös kielensä puolesta voi sanoa. Mulkut ja kullit kyllä kuuluvat osittain myös nuorisosanastoon, mutta niiden soveltuminen vitos-kutosluokkaisille on ehkä hieman kyseenalainen. Sitä vanhemmat nuoret toki ymmärtävät kielen mahtia jo hieman paremmin (huom. vain hieman paremmin).

Näen Riikosen esikoiskirjassa jotain samaa omien tämänhetkisten kirjoitusteni kanssa: Kirjailija ei ole oikein osannut eikä varmaan halunnutkaan päästää vielä nuoruudestaan, koulumaailmasta irti, mutta on halunnut jo hieman aikustua, eikä näin ollen puhdasta lokerikkoa (nuortenkirjallisuus - aikuisten kirjallisuus) voi löytää. Eräänlainen kokeellisuus, mystisyys, säilyy kirjassa pitkin matkaa, ja ainakin minulla kävi niin, etten enää kirjan puolivälissä viitsinyt miettiä nuoriso-aikuisuus-teemaa. Siitä tuli turha juttu.

Nelisiipistä lokkia ei välttämättä tarvitse lukea kaavamaisena novellikokoelmana; pikemminkin se on yksi yhtenäinen romaani, joka on vain jaettu moneen pieneen osaseen. Toisin kuin esimerkiksi Rosa Liksomilla, jonka novelleissa kieli vaihtuu yhdenkin kokoelman aikana stadin slangista puhekielen kautta Lapin murteeseen, Riikosen novellien tyyli ja kieli pysyvät samanlaisina, hieman utuisina ja unisina. Kaikista hauskinta novellikokoelmassa on ehdottomasti aihevalinnat ja jatkuvuus: Alussa tämän koulupojan puhaltama Barbara lentelee (kirjaimellisesti) läpi koko kirjan, kunnes päätyy erään onnettoman miehen kainaloon. 

Tämä tällainen jatkumo lisää halua lukea kirja romaanina eikä tavallisena novellikokoelmana.

Lopuksi


Mitään erityistä vikaa en Matias Riikosen esikoisesta löydä. Mie kyl tykkäsin, vaik työ muut sanoisitte mitä. (Ja saan luvan tykätäkin, kun kerran olen omakseni sen ostanut.) Kannattee lukkee, jos tykkee tämänsorttisista kirjoista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti