sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Luin: Suljetun paikan lumo, Anna Maria Mäki

Anna Maria Mäki: Suljetun paikan lumo

Teos, 2005

Novellikokoelma


Anna Maria Mäen esikoisnovellikokoelma julkaistiin vuonna 2005. Samaisena vuonna hän oli ehdolla Runeberg-palkinnon sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

Suljetun paikan lumo on aika tavanomainen novellikokoelma. Kaikissa tai ainakin suurimmassa osassa Mäen novelleista päähenkilö on jotenkin ulkopuolinen ja ahdistunut. Usein pakkomielteinen tai jopa harhaluuloinen. Eräskin nainen juuttuu hissiin epämiellyttävän miehen kanssa ja ryhtyy panikoimaan sitä, mitä kaikke mies voisi hänelel tehdä. Toinen pelkää yli kaiken vaaratilanteita, kolmas kuulee painostavia, ahdistavia ääniä sisältään. 

Jos kirjan lukee yhdellä kertaa, niin kuin minä tein, lopussa saatttaa tulla lievää kyllästymisen makua. En tiedä, mikä sen aiheuttaa, ehkä Mäen pikkutarkka, yksityiskohtainen kerronta, joka jossain kohdin jopa puuduttaa. Tai sitten se, että novellit ovat suht samanlaisia ja kertovat suht samanlaisista ongelmista. Mutta joka tapauksessa rupesin jo kyllästymään loppupuolella.

Mäen pikkutarkka kerronta on toisaalta hyväkin asia: muutama novelli nousi itseni mielestä selvästi korkeammalle kuin toiset juuri tämän yksityiskohtiin painottuvan kerronnan takia. Novellien tunnelman haistaa, maistaa ja melkein jopa tuntee omalla ihollaan.

Kaikista parhaimmat  tai ainakin tunteita herättävimmät  novellit ovat Kuusi tuntia unta ja Velisurmaaja. Ensiksi mainittu näyttää, miltä yhteiskunnan odotukset, stressi, vähäinen uni ja moittivat aviomies tekevät äidille, jonka lapset muistuttavat Supernanny-ohjelman kauhukakaroita. Toisin sanoen se kertoo tarinan loppuunpalaneesta äitiraukasta, jonka aviomies ei ymmärrä vaimonsa tarpeita ja haluja. Ja niin kuin tuossa brittiläisessä lastenkasvatusohjelmassa usein, myös Mäen novellissa ongelman ydin taitaakin olla vanhemmissa eikä lapsissa.

Velisurmaajan loppu sen sijaan jää mystisesti auki, tosin joitakin vihjeitä novelli ripottelee siitä, mitä lopussa saattaisi tapahtua. Novelli iski minuun aiheensa puolesta: se kertoo veljestä, jolla "ei ole kaikki muumit laaksossa"; näin yhtäläisyyksiä Novellit 2011 -kokoelman Puurattaat-novelliin, siinäkin yhtenä päähenkilönä toimii hieman vinksahtanut poika. Tosin Velisurmaaja-novellin veli taitaa olla etupäässä vain paha, ei ehkä vain "viattomasti" vinksahtanut.


Viimeinen tuomio


Mäen novelleissa ei sinänsä ole mitään erityisen vialla, en vain aina päässyt kaikkiin novelleihin kunnolla kiinni. Kokoelmasta nousi ylös muutama erityisen hyvä novelli, mutta yleisesti ottaen kokoelma on aika tavallinen, helposti purtava, ei erityisen hyvää jälkimakua antava kokonaisuus. Sinällään siinä tavallisuudesa ei ole mitään pahaa, joskus sitä jopa kaipaa jotain nopeaa, helposti sulavaa purtavaa. 

Mukava välipala, todellakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti